Eli joku kuukausi sitten kävin lääkärillä lihasvaivojen takia ja sanoin että haluaisin vaihtaa lääkkeeni ym ym. Niin hän sanoi että Miksi? Sanoin etten saa nukuttua ja minua väsyttää ja ahistaa kaikki. Nauroin ja itkin sekasin, hän ojensi nenäliinoja ja kattoi minua kuin jotain ihmetyyppiä. Lopulta h’n antoi paperin jossa 1-5 pääsee ympyröimään miltä nyt tuntuu kysymyksen perusteella, uuden lääkäriajan hän antoi minulle.

Menin sitten toisen kerran ja sillä toisella lääkärillä ei ollut hajuakaan mielentierveysongelmista vaan tutki vieläkin mun lihasjuttuja.

Mä en ymmärrä ku itelle on muutenkin tosi iso kynnys tulla ilmi sen kanssa et mulla on ongelmia enkä pääse aamuisin pääse sängystä ja voisin vaan maata kotonani.

Kesällä 2007 kävin muutaman kerran psykologilla ja hän sanoi että minulla on pitkäaikasmasennusta johtuen menneisyydestäni ym mutten tykänny tuosta psykolgoista ollenkaa ni jätin menemättä ja peruin kaiken koska ”eihän mulla oo ongelmia”.

Elokuiset Mirtzaphinit ja Zolpidemit on lähestymässä loppuaan enkä osaa nukkua ilman muttei tuo mielialanlääkitys (M.) ole auttanut kyllä mielestäni yhtikään, tekee vain tosi nälkäiseksi.

Miten saisi oikeasti apua tai tuntuu ettei mulla voi olla lääkäreitte mielestä mitään vikana sillä nauran, hymyilen ja vaikutan normaalilta?

Äidilleni yritin viimeksi sanoa että minulla on paha olla, ni hän sanoi että se johtuu .. jostain ihan muusta. Ni ois tehnyt mieli sanoa että hitto ku sinä olet aiheuttanut minulle aikoinaan pahan olon. Etkä sä ikinä kuuntele minun ongelmia etkä ymmärrä yhtään mitään.

Minusta on kovin epäreilua että äitini mielestä hän tietää elämästäni kaiken.

”Ei hän puhu päivittäin muille kuin minulle.”
”Ei hän seurustele.”
”Ei hän on varmasti kotona, ei hän käy ulkona.”

Mä niin kovasti haluaisin päästä pois äidin otteesta koska millä oikeudella hän leikkii tietävänsä minusta niin kovasti ja aina kertoo mun puolesta? Monesti oon sanonutkin läsnäollessani ”Et sinä tiedä minun elämästäni.”

Joskus muutama vuosi sitten kun kerroin että minulla on syömisen kanssa ongelmaa ja syön liikaa > ahdistun > oksennan mahollisesti. Hän sanoi: ”syö vähemmän”.

Viimeisinä kuukausina olen vain miettinyt erinäisiä tapoja miten voisin poistua tästä elämästäni. En jaksa elää mutta toivon että jotain parempaa olisi joskus luvassa. Jotta voisin elää itsenäisesti ja onnellisesti. Vielä kesäkuuhun asti jumissa tällä paikkakunnalla, en tiedä miten jaksa sinne asti koska äidistäni ei ole apua, lääkäri ei ole kuunnellut enkä kavereilleni halua sanoa. Yksi kaveri vain tietää miten pahassa jamassa olen mutten halua häneen kaikkea kasata sillä hänellä on omiakin ongelmia.

Enkä ole 7 vuoteen asunut enää kotona. Ja olen nuori aikuinen.