Jospa tänne nyt sitten vihdosta viimein purkaisin tunteeni, ennekö ne räjähtää mun sisälle.
Oon nuori 17vuotias tyttö, jolla on ajatukset sekasin.
Synnyin perheeseen johon kuuluu mun lisäks viis sisarusta. Olen nuorin. Äiti on jo kuollut, kuoli kun olin puoli vuotias. Isä on alkoholisti, vaikka ei ihan joka päivä juokkaan, eikä suostu myöntää asiaa.
Kärsin masennuksesta, johon söin kahta eri lääkettä, jotka itse kummiskin halusin lopettaa, koska en nähnyt niiden vaikuttavan mihinkään mitään. Nyt jo on kaikki hieman paremmin. Tai niin ainakin luulen.
Koulu menee niin perseelleen kun mikään voi mennä. En ole viikkoon ollu koulussa. Se ei ole mun ala mitä nyt käyn, mutta en uskalla lopettaa koulun käyntiä, koska saan hyvin opintotukee. Jos lopettaisin, en sais mistään rahaa ja koko suku pettyis muhun. Luulen niin. Olen tosissani miettinyt et jos hankkis vaan lapsia, siinä olis hyvä syy jättää koulu kesken. Se paikka ahdistaa mua niiin paljon ettei mitään rajaa. Jopa yöllä mietin mitä teen sen kanssa. Siellä mulla ei ole kun muutama kaveri, vaan koulukavereita nekin. Haluisin ehkä vaihtaa alaa, mutta toisaalta, tiedän etten jaksais sielläkään käydä. Vaikeeta kun ei tiedä mitä tekis.
Mulla oli aika vaikee päihteiden käyttö, tossa pari vuotta sitten. Lopetin kaiken totaalisesti vasta kun aloin seurusteleen. En siis käyttäny muutakun alkoholia, mutta sitäkin aina liikaa. Join koska ahdisti, join kun vitutti, join huvin vuoks, join ajan kuluks. Join vaan. Nykyinen poikaystävä sai mut tajuaan et ei se kannata. Ja viime kerralla meinasin kuolla, joten se pisti vähän miettiin, mitä oon tekemässä. Muutaman kuukauden päästä tulee vuosi täyteen, ja voin vihdoin sanoa että olen onnellinen. Vihdoin.
Paitsi että mun stressaa ja ahdistaa koulu ja mun pää hajoo kohta kun en tiedä mitä teen. Haluisin muuttaa kauas täältä, alottaa kaiken alusta, poikaystäväni kans tietysti. Toisaalta. Äh.
Olen viillellyt, mutta se jäi samalla kun lopetin juomisen ja polttamise. Onneks. nyt kun mietin menneisyyttä, voin sanoo että se ei ollut mitään ruusuilla tanssimista. Join useemmin itteni siihen kuntoon että mut olis pitäny viedä sairaalaan, mut ei kukaan silti vieny. Mut raahattiin kotiin, ja seuraavana päivänä valitin darraa. Sitten taas join. Saatoin olla viikonkin juomassa. Se oli rajua.
Mun musiikki maku on vaihdellu vähän laidasta laitaan. Vaikeina aikoina kuuntelin heviä, koska luulin olevani kovaluu.
Nykyään kuuntelen poikaystäväni kanssa hoppia henkeen ja vereen.
Mulla on myös fobioita. Pelkään korkeita paikkoja, pimeetä ja kaikkia ötököitä. Siis pelkään oikeesti kuollakseni niitä. En voi olla kotona yksin, koska alan luuleen että siellä on joku muukin joka yrittää tappaa mut. Kai oon sit vainoharhanenkin.
Toissapäiävän tutkin aikani kuluks poikaystäväni tietokonetta kun se ei ollu kotona. Löysin sieltä kuvia, joihin halusin kunnon selityksen. Siellä ole kuvia muista tytöistä. Eilen kerroin asiasta, mutta poikaystävä sano ettei siellä ole koskaan sellasia kuvia ollukkaan ja näytti. Tutkin koko koneen, ja kyllä, ei sieltä mitään löytyny. Hämärää.
Puran paineeni runoihin, niitä tulee kirjoteltua usein. Välillä piirrän, vaikka en sitä kovin hyvin osaa. Siltikin sisällä on semmonen pala josta tulee ahdistusta. Vaikka kuinka yrittäisin rentoutua, silti stressaan kun hullu.
Mulla ei ole kavereita enään. Yläasteella oli kaks, mut noh. Ne ole sillon. Nykyään poikaystävä ei halua että meen mihinkään, koska ei luota muhun. Siihen on kyllä ihan hyvä syykin miksei se luota. Oma vika, oma moka. Ei voi mitään.
Lopetin psykiatrilla käynnin kesällä, heinäkuussa. En vaan enään jaksanu. Nyt tuntuu siltä että vois mennä takasin, vaikka se ei mitään auttanut, kun en koskaan sanonut mitään. En uskaltanut. Oon liian ujo.
Kaiken lisäks mä halusin tahallani et mulle tulis anoreksia ja kuolisin siihen. Kerjäsin vaan huomioo. Oon niin hellyydenkipee ja huomion halunen. Nykyään haluisin oikeesti lisää et voisin saada niit muksuja joskus. Se ei ole niin helppoo. Ei todellakaan. Oon aina ollu alipainonen, ja kaikki on huomauttanu mulle siitä. Kyllästyttää jo.
Jokohan toi riittäis. Kukaan tuskin lukee, ketään tuskin kiinnostaa. Ihan sama. 😝
Onhan se hienoa kun jaksaa taas porhaltaa eteenpäin uudella vauhdilla. Mutta silti ahdistaa, suurin syy siihen on parisuhde. Se kaatuu vaikka en halua sitä. Tai musta tuntuu et se kaatuu. Ehkä kaikki onkin hyvin mutta teen itse kaikesta niin vaikeeta.
Tänään sato vettä. Ihanaa, sain kävellä sateessa bussilta kotiin. Tai oikeesti koukkasin lääkärin kautta, mutta se oli maailman pahin virhe. Siellä ei ollut semmonen lääkäri jolla oon aina käynyt ja tää tän päivänen vaan haukku mua. Se sattu. sitten vaan itkin koko kotimatkan. Mietin että oonko mä oikeesti niin luuseri et kaikkien pitää haukkua.
Mutta btw, sade on ihanaa<3
Kiva asia oli et ostin suklaata ja sain yhen hienon kuvan valmiiks mitä oon tässä pari päivää piirtäny. Laittaisin sen nettiin jos vaan pystyisin. Sitten oon saanu pari kivaa kommenttia netissä mun runoista. 🙂 Jee.
Nyt tuntuu jotenkin tylsältä kun sain sen kuvan valmiiks. Ehkä alotan pian uuden työn, jos jaksan. Hetki sitten viellä vannoin etten enään koskaan piirrä. 😝
En tie. Hajoo pää.
Tuntuu että oon läski, vaikka tiedän olevani normaalia laihempi. Pitäis syödä, mutta en uskalla, koska pelkään että mullle tulee sitä massaa lisää sillai että näytän kamalalta.
Mulla on tosi suuri huoli että saan pidettyä tän timmin kroppani kasassa.
Kun seison, mulla on semmonen pieni pömppis ja näytän siltä että olisin raskauden alkuvaiheilla. Kun istun se pömppis muuttuu palloks ja tunnen oloni tosi läskiks.
Tää on tosi raskasta kun huomaa että omassa kehossa on "ylimäärästä", vaikka ei olekkaa.
En uskalla harrastaa liikuntaa, koska pelkään että se menee siihen että käyn aina reeneissä tai salilla tai jossain enkä sitten syö ollenkaan niinkun pitäis. Toisaalta haluisin harrastaa jotain, koska sitten sitä oli pakko syödä jotta jaksaa harrastaa ja massa kasvais. Mutta sitten taas alkaa pelottaan se massan kertyminen. Kamalaa. Sairasta jotenkin.
Sitten mun mahaan ja selkään on tullu semmosia pieniä punaisia täpliä ja läiskiä. Ne ei kutia eikä niihin satu, mutta terveydehoitajakaan ei osannut sanoa mitä se vois olla. En ole vaihtanut pesuainetta ja käytän aina samaa shampoota.
En ole syönyt mitään erikoista. Tää on jotenkin pelottavaa, että jos mulla on joku kuoleman tauti. en ole koskaan sairastanut vesirokkoa, mutta tää ei vastaa sitä. Eikä nokkosrokkoa eikä myöskään vyöruusua. Ah, whatever.
Hyvä asia, että sain uuden näytön vähän aika sitten. Ja poikakaverin kanssa menee hyvin. Niin hyvin kun nyt vaan voi tämmösessä suhteessa mennä. Ens kuussa tulee vuosi ja rakastan edelleen poikaystävääni täysillä. Todennäköisesti roikun siinä viellä haudassakin. Välillä on vaikeeta, kun hän on haikeella tuulella välillä, hiljanen ja vähän semmonen ettei mikään kiinnosta. Sillon päässä alkaa heti pyöriin että mitä mä oon tehnyt ja eikö se enään haluakkaan olla mun kans. Se vaan on semmonen et haluaa olla välillä omissa oloissaa.
Karkitkin loppu. Ja suklaa. Pitäis kai syödä jotain kunnollista. En vaan jaksas tehä mitään. Laiskuus iski.
Oon nyt paljon piirrelly ja muokannu blogiani. En vaan osaa piirtää vaikka kuinka yrittäisin. Yleensä piirrän niin että mulla on malli koneella ja sitä koitan piirtää, mut ei ne aina onnistu. Harjotus tekee mestarin..Joistain.
Vois vaan käpertyä peiton alle ja nukkua pitkään.
Kyllähän sinä voit aloittaa vaikka pienillä kävelylenkeillä. Niin, että et mielestäsi pääse liikkumaan liikaa etkä myöskään syömään liikaa. Tasapainoisesti harrastaisit liikuntaa ja söisit terveellisesti. Toivottavasti ihottuma lähtee omia aikojaan pois. En usko, että se mikään kuolemantauti olisi. Onnea teidän pitkälle parisuhteellenne! Ja muutenkin voimia. 🙂🌻
Mulla oli tänne paljonkin asiaa, mutta unohdin kaiken.
Kuiteskin, taas se alkaa. Väsymys, makean himo, painon nousu(on jo noussu 2kiloo). En valita, muutakun tosta väsymyksestä. Terkkari suunnitteli et jos ostaisin Devisolia niin vois auttaa. Ne on jtn D vita pillereitä. Kuulosti kyllä aika jämerältä, ne vois piristää kummasti mun sumeeta elämää! Kokemusta ei viellä ole kun en ole saanu luitani ylös tästä tuolista ja kävellä kilsan päähän apteekkiin.
Löysin uuden lempivärin: Violetin. Ah, ihana väri. Ja niin, karkkia on kulunut jo yli 50e edestä. Pikkusummia. 😝
Nyt mä olen sen sitten päättänyt. Lopetan tän touhun ihan kokonaan. En enään jaksa. Oon niin väsyny tähän kaikkeen. Ikinä ei mee mikään hyvin ja kaikki ketuttaa. Haluan pois tästä. Siks päätin tehdä asialle lopun. 🙄
Siis: Lopetan täällä foorumilla käynnin. Mun elämäni on nyt ainakin osittain oikeilla raiteilla, ja mulle on maailman paras tuki: poikaystävä. Tulee muuten vuosi täyteen meillä ihan parin viikon päästä 🙂
Mutta kiitti teille kaikille että ootte jaksanu mua ja auttanu, ja kiitos että mä olen saanut auttaa teitä ja sillai saanut sitten paremman olon itellenikin. 🙂
Oli ihan kivaa täällä, mut nyt lopetan.
Pidän tunnustani täällä viellä hetken. Ehkä viikon pari. Sitten se lähtee pois, ettekä enään koskaan tule täällä mua näkemään.