Jospa tänne nyt sitten vihdosta viimein purkaisin tunteeni, ennekö ne räjähtää mun sisälle.
Oon nuori 17vuotias tyttö, jolla on ajatukset sekasin.
Synnyin perheeseen johon kuuluu mun lisäks viis sisarusta. Olen nuorin. Äiti on jo kuollut, kuoli kun olin puoli vuotias. Isä on alkoholisti, vaikka ei ihan joka päivä juokkaan, eikä suostu myöntää asiaa.
Kärsin masennuksesta, johon söin kahta eri lääkettä, jotka itse kummiskin halusin lopettaa, koska en nähnyt niiden vaikuttavan mihinkään mitään. Nyt jo on kaikki hieman paremmin. Tai niin ainakin luulen.
Koulu menee niin perseelleen kun mikään voi mennä. En ole viikkoon ollu koulussa. Se ei ole mun ala mitä nyt käyn, mutta en uskalla lopettaa koulun käyntiä, koska saan hyvin opintotukee. Jos lopettaisin, en sais mistään rahaa ja koko suku pettyis muhun. Luulen niin. Olen tosissani miettinyt et jos hankkis vaan lapsia, siinä olis hyvä syy jättää koulu kesken. Se paikka ahdistaa mua niiin paljon ettei mitään rajaa. Jopa yöllä mietin mitä teen sen kanssa. Siellä mulla ei ole kun muutama kaveri, vaan koulukavereita nekin. Haluisin ehkä vaihtaa alaa, mutta toisaalta, tiedän etten jaksais sielläkään käydä. Vaikeeta kun ei tiedä mitä tekis.
Mulla oli aika vaikee päihteiden käyttö, tossa pari vuotta sitten. Lopetin kaiken totaalisesti vasta kun aloin seurusteleen. En siis käyttäny muutakun alkoholia, mutta sitäkin aina liikaa. Join koska ahdisti, join kun vitutti, join huvin vuoks, join ajan kuluks. Join vaan. Nykyinen poikaystävä sai mut tajuaan et ei se kannata. Ja viime kerralla meinasin kuolla, joten se pisti vähän miettiin, mitä oon tekemässä. Muutaman kuukauden päästä tulee vuosi täyteen, ja voin vihdoin sanoa että olen onnellinen. Vihdoin.
Paitsi että mun stressaa ja ahdistaa koulu ja mun pää hajoo kohta kun en tiedä mitä teen. Haluisin muuttaa kauas täältä, alottaa kaiken alusta, poikaystäväni kans tietysti. Toisaalta. Äh.
Olen viillellyt, mutta se jäi samalla kun lopetin juomisen ja polttamise. Onneks. nyt kun mietin menneisyyttä, voin sanoo että se ei ollut mitään ruusuilla tanssimista. Join useemmin itteni siihen kuntoon että mut olis pitäny viedä sairaalaan, mut ei kukaan silti vieny. Mut raahattiin kotiin, ja seuraavana päivänä valitin darraa. Sitten taas join. Saatoin olla viikonkin juomassa. Se oli rajua.
Mun musiikki maku on vaihdellu vähän laidasta laitaan. Vaikeina aikoina kuuntelin heviä, koska luulin olevani kovaluu.
Nykyään kuuntelen poikaystäväni kanssa hoppia henkeen ja vereen.
Mulla on myös fobioita. Pelkään korkeita paikkoja, pimeetä ja kaikkia ötököitä. Siis pelkään oikeesti kuollakseni niitä. En voi olla kotona yksin, koska alan luuleen että siellä on joku muukin joka yrittää tappaa mut. Kai oon sit vainoharhanenkin.
Toissapäiävän tutkin aikani kuluks poikaystäväni tietokonetta kun se ei ollu kotona. Löysin sieltä kuvia, joihin halusin kunnon selityksen. Siellä ole kuvia muista tytöistä. Eilen kerroin asiasta, mutta poikaystävä sano ettei siellä ole koskaan sellasia kuvia ollukkaan ja näytti. Tutkin koko koneen, ja kyllä, ei sieltä mitään löytyny. Hämärää.
Puran paineeni runoihin, niitä tulee kirjoteltua usein. Välillä piirrän, vaikka en sitä kovin hyvin osaa. Siltikin sisällä on semmonen pala josta tulee ahdistusta. Vaikka kuinka yrittäisin rentoutua, silti stressaan kun hullu.
Mulla ei ole kavereita enään. Yläasteella oli kaks, mut noh. Ne ole sillon. Nykyään poikaystävä ei halua että meen mihinkään, koska ei luota muhun. Siihen on kyllä ihan hyvä syykin miksei se luota. Oma vika, oma moka. Ei voi mitään.
Lopetin psykiatrilla käynnin kesällä, heinäkuussa. En vaan enään jaksanu. Nyt tuntuu siltä että vois mennä takasin, vaikka se ei mitään auttanut, kun en koskaan sanonut mitään. En uskaltanut. Oon liian ujo.
Kaiken lisäks mä halusin tahallani et mulle tulis anoreksia ja kuolisin siihen. Kerjäsin vaan huomioo. Oon niin hellyydenkipee ja huomion halunen. Nykyään haluisin oikeesti lisää et voisin saada niit muksuja joskus. Se ei ole niin helppoo. Ei todellakaan. Oon aina ollu alipainonen, ja kaikki on huomauttanu mulle siitä. Kyllästyttää jo.
Jokohan toi riittäis. Kukaan tuskin lukee, ketään tuskin kiinnostaa. Ihan sama. 😝
vooih sua, mä oon 13v tyttö ja määkin oon tän ikäsenä valitettavasti juonu ja polttanut jne... mutta mää en mun koko elämän kertaa jaksa selittää oon sen kirjottanu jonka otsikko on :onko mullla enään mtn toivoo.. mutta koitas pärjäillä ja voimia sulle!! 🙂🌻
Kiits, oon kyl lukenu sun topicin. 🙂
Oletko ajatellut sairaslomaa? Se tekisi hyvää. Saisi rauhassa koota voimia ja kasata itseään kasaan. Selvittää ajatuksia ja sitä mitä oikeasti haluaa. Saisi myös sairaspäivärahaa, tosin se ei paljon ole, mutta on enemmän kuin ei mitään. Hyvä, että olet pystynyt lopettamaan päihteiden käytön ja itsesi vahingoittamisen. Tuo lapsen hankkiminen tuossa tilanteessa ei kuulosta kovin hyvältä vaihtoehdolta. Lapsi toisi vain kymmenkertaisen määrän lisää stressiä ja se tuskin olisi sinulle hyväksi. Haluat vain, että pääset koulusta eroon. Sairasloma on parempi vaihtoehto kuin lapsen hankkiminen. Sairasloma on osan aikaa, lapsi koko elämän. Voisitko soittaa psykiatrillesi ja sopia uuden ajan? Paljon voimia ja jaksamisia sinulle. 🙂🌻
Tässä sitä nyt ollaa kolmatta viikkoo pois. En ole jaksanut sairaslomaa varsinaisesti hakea, lääkärissä olen käynyt sanomassa olevani "kipeä" ja tarvitsen kouluun lapun.
Poikaystävällä tuntuu olevan suurin päätös valta mihin mä meen opiskeleen. Se haluaa että opiskelen tuolla missä sekin, mutta en pysty enkä halua. Eikä sillä ole mitn oikeutta pakottaa mua siihen.
Soitin tänään yhteen oppilaitokseen, mutta yllätys yllätys se oli niin täynnä et ei päässy. Se vähän masensi. Sitten kävin äitipuolen kanssa juttelemassa, se otti asian tyynesti, toisin kun mun yksi siskoista jolle puhuin asiasta.
Mä oon niin väsyny taas kaikkeen.
Miten mä selviän talven yli.
Ei sinun poikaystävälläsi ole päätösvaltaa sinun elämääsi! Sinä itse päätät mitä teet ja missä. Oletko puhunut hänen kanssaa, että sinusta tuntuu että hän määräilee sinun elämääsi?
Oli paljon ajatuksia mielessäni, mutta yllättysyllätys, kadotin ne. Voimia! 🙂👍
Olen mä sen kans puhunut, mut mut mut mut.. Se on vähän vaikeeta kun sillä on niin paljon vaikutus valtaa mun mieleeni. Kun se jotain sanoo, uskon sen olevan oikeessa, vaikka näin ei välttämättä olis.
Sitten mä en saa lähtee kotoo mihinkään, esim kavereiden kans viihteelle. Se ei luota muhun, epäilee vaikka mitä. Mutta silti se ite lähtee pois koko ajan. Oon puhunu asiasta, mutta ei se auta.
Mulle tuli eilen joku itkunsekava kohtaus suihkussa. Aloin miettimään talvea, se kun sieltä tulee lujaa vauhtia. Talvi on ollu mulle jo monta vuotta tosi vaikee paikka. Alan ahdistua kun ajattelen sitä. En tiedä miten meinaan selvitä siitä. Poikaystäväkin välillä vähättelee mun tunteita. Kukaan ei ymmärrä.
En uskalla itkeä, pelkään että poikaystävä näkee. Se ei ymmärtäis. Se ei tajuais kuinka paha olo mulla on vielläkin sisällä. Luulin jo itekkin että alan pikkuhiljaa parantuun ja kaikki alkaa sujuun paremmin. Nyt tuntuu ettei mikään onnistu ja yritän kulkee betonimassan läpi joka päivä.
Ahdistaa ja pelottaa.
En halua olla yksin kotoa.
Suoraansanottuna sinun ei kannattaisi olla poikaystäväsi kaltaisen ihmisen seurassa. Epäilemättä ahdistut vain lisää, kun hän on niin vaikutusvaltainen sinun suhteesi.
Tekstistäsi käy ilmi, että hän ei luota sinuun mutta sinun pitäisi luottaa häneen. Tämä on mielestäni väärin..
Talvi on monelle vaikeaa aikaa. Sitä edeltävä syksy voi olla vielä ahdistavampikin kokemus. Syksyllä luonto kuolee ja arkeen pitäisi palata. Ilma kylmenee ja tulee pimeämpää. Yllättävää, millainen vaikutus luonnollakin voi olla mielentilaan. Joskus voisi sanoa, että mieli on yhtä synkkä kuin syksy..
Tiedän tunteen, kun tuntuu että kukaan ei ymmärrä. On yrittänyt selittää parhaansa mukaan ja siltikään kukaan ei ymmärrä ja vähättelee tilannetta. Se laskee mielialaa entisestään. Ja kun kukaan ei tunnu ymmärtävän, jättää asiat lopulta kertomatta ja miettii omassa mielessään yksin niitä. Luulen, että täällä sinua saatettaisiinkin ymmärtää ja varmasti ymmärretäänkin, joten kirjoittelethan tilanteestasi lisää kun vain siltä tuntuu. 🙂
Hei oikeesti, kiva että joku mua kerrankin kuuntelee ja ymmärtää mun tilanteen just niinkun mä haluan. Tuntuu että kun olin psykiatrilla, niin se ei ymmärtänyt mun tilannetta. Mun poikaystävä autto mua sillon jaksaan jatkaan eteenpäin.
Juttelin koulussa opettajan ja koulutusvastaavan kanssa ja sovittiin että mun pitää käydä vaan muutamalla tunnilla koulussa. 🙂 Ihan hyvä, voin keskittyää paremmin itteeni.
Opettajat oli huolissaan mun mielentilasta ja syömisestä. Niiiden mielestä oon kovin laiha enkä muka syö tarpeeks. No, voi olla. Mut mitä sitä syö kun ei ole kotona juurikaan ruokaa? Omaa rahaa en viitti ruokaan tuhlata, mun mielestä se on isän hommaa kun viellä kotona asun. Paljon mieluummin pistän omat rahani vaatteisiin, en halua paleltua kuoliaaks talvella 🙂
Mikä siinä on kun lupaa jotain ja sitten pettääkin lupauksen? Mulla on siihen taipumus. En haluis, mut se vaan menee niin. "joo, mä lupaan" -tuttu lause jo. Poikaystävä on kovin pettyny kun en pidä lupauksiani. Niin oon mäkin...
Mä oon nyt vähän jotenkin muussa maailmassa, ajatukset kiertää jossain pluton ympärillä. En oikein tiedä miten saisin kuvailtua pahaa oloani sanoilla.
Hienoa, että sait sovittua kouluasiat hyvin. 🙂👍
Vaikeahan sitä on syödä, jos ei ole mitään mitä syödä.. Millaiset välit sinulla on isääsi? Tietääkö hän sinun tilanteestasi? Ajan sitä takaa, että jos voisit sanoa hänelle että hän voisi ostaa hieman ruokaa kotiin..?
Nuo lupausasiat ovat minullekkin hyvin tuttuja. Lupaa kaikkea, mutta vaikea on pitää lupauksistaan kiinni. En tiedä miksi niin sitten ylipäänsä tekee.. Voisiko siinä olla ajatus takana, että ei halua jollain tapaa tuottaa toiselle mielipahaa sanomalla suoraan "ei" ?
Toivottavasti pääset Plutolta takaisin meidän omaan planeettaamme muiden joukkoon!
Paljon voimia sinulle. 🙂🌻
mm... Isä. Ihminen joka nauro mulle kun yritin vakavasti puhua ongelmistani. Me ei olla sillai mitenkään hyvissä eikä huonoissa väleissä. Me ei puhuta toisillemme, mutta ei me olla vihasiakaan. En puhu sille, koska ei ole mitään asiaa.
Mä tuossa just parikymmentä minuuttia sitten heräsin. Huh, mikshän ihmisen tarvis nukkua. Se ei oo kivaa ja vie vaan aikaa. ☹️
Tosiaan.. mun äiti kuoli kun olin viellä semmonen pienen pieni rääpäle. Pappa kuoli siinä samalla. Se oli kova paikka isälle.
Nyt tossa viime vuoden puolella, isä sitten kertoi hieman humaltuneena miten se koko homma meni. Isä syyttää siitä itteensä että äiti kuoli. Mä en halua syyttää isää, isä vaan ei halunnut lähteä kuskaamaan äitiä ja pappaa moottorikelkalla jonnekkin. Äiti ja pappa meni sitten ilman isää. Ne oli hieman juonut. Siinä tulomatkalla sitten vauhtia oli vähän liikaa ja menivät pienen nyppylän yli. Se menikin sitten vähän huonosti ja kävi miten kävi. ☹️
On se niin surullista.
Mulla ei ole äidistä minkään näköstä muistikuvaa. Harmittaa. Harmittaa niin paljon. Olisin viellä tarvinnu äitiä.
En ehkä olis tässä jamassa jos äiti olis viellä täällä. 😞
DeadAngel, voimia sinne 🙂🌻
Mielestäni siun ei kannata murehtia sitä, millaista elämä olisi, jos asiat olisivat eri tavalla. Tulee vain vielä pahempi mieli.. Pitäisi vain yrittää elää hetkeä mikä on nyt. Toki tiedän, se on vaikeaa.
Kuinka tärkeä ihminen poikaystäväsi on siulle? Luulisi, että hän olisi tukenasi ja auttaisi siuta. Eikä hänellä ole mitään oikeutta päättää mitä sie teet! Voisiko hän kenties olla mustasukkainen siusta? Omistushaluinen? Käyttekö yhdessä koskaan missään?
Hyvä, että sait koulun kanssa asiat sovittua, kyllä se elämä lähtee siitä hymyilemään 🙂👍
Me missään koskaan käydä. Ei se halua, ei se luota muhun. Nytkin se varmaan repis housunsa jos kuulis et vuodatan ongelmiani muille, enkä sille.
Siit on jo aikaa, mut oltiin kaverin 18vee bileissä. Siellä tuli sitten vahingossa juotua vähän tequilaa. En uskonu et se kilahtais niin pahasti päähän. Siinä sitten meni muisti ja hyljin poikaystävää koko illan. Kuulemma olin pussannu jotain toista jätkää poikaystävän naaman edessä. Paha moka. Mutta minkä sitä alkoholille voi, se tekee tommosia elämää järisyttäviä tempauksia. Tai siis minä niitä teen, mutta alkoholi ohjaa mua. Ja tosiaan loppu ilta meni melkein kuollessa. Siis kirjaimellisesti meinasin kuolla. Olin ottanu liikaa. Aivan liikaa.
Se oli elämäni pahin ilta. Sitten jotain seuraavina päivinä havahduin et ei hyvää päivää ei tästä tuu mitään jos en nyt lopeta. Siit lähtien en oo juonu. Jussina taisin kaks bissee ottaa.
Että sen takia poikaystävä ei luota muhun eikä halua mun kans tehä mitään kun pelkää kaikkee.
Tästä ei sitten puhuta.
Tätä keskustelua ei sitten käyty.
Elämä hymyilee vihdoin mullekkin. 🙂
Mahtavaa! Elämän hymy on jotain odottamisen arvoista, eikö vain. 😉