Heips!
Sain vinkin tästä sivustosta omalta nuorisoetsivältä (kiitos hänelle). ☺️ Vähän aikaa harkitsin ja katselin kunnes päätin rekisteröityä ja tulla jakamaan oman ahdistuksen aiheeni kaikille. Tästä ei ole helppo avautua.. Mutta yritän parhaani, ja toivon saavani jonkinlaista palautetta, jotain vinkkejä kenties.

Ihan näin alkuun; minulla on todettu ahdistushäiriö. Ja olen ääärimmäisen mustasukkainen. Ahdistus + mustasukkaisuus = eih. Kun pelkkä mustasukkaisuuskin aiheuttaa ahdistusta ja kaikki muu ahdistus sen päälle, päähän tässä räjähtää. 😭

Koska olen tällä hetkellä parisuhteessa erään ihanan ihmisen kanssa, en haluaisi pilata tätä kaikkea olemalla mustasukkainen ihan turhasta. ☹️ Itse asiassa, mulla on sellainen kutina, että jos en pian saa apua tai ryhdistäydy, poikaystävällä tulee mitta täyteen. Huomioikaa kuitenkin, että hän itsekin on mustasukkainen, ehkä jopa yhtä paljon kuin minä, MUTTA hän kerran sanoi, ettei koe tarvetta olla mustasukkainen niin paljon kuin edellisessä suhteessaan (miten lie tuo sitten pitäisi tulkita). Anyways, mie taidan olla tässä suhteessa se joka huolehtii / murehtii ehkä liikaakin. Taidan myös vähän toivoa sitä, että kerrankin olisi niin päin, että hän murehtisi ja ikävöisi minua.

Suurin syy mustasukkaisuudelleni on se, että poikaystävälläni on enemmän naispuolisia kavereita. Ja hänen luokkansa on täynnä tyttöjä! Opiskelee lähihoitajaksi. Olen alkanut tottumaan siihen, jollakin tapaa. Mutta silti. Sieltä se mustasukkaisuuden kamala mörkö tulee, pienistäkin asioista. He kävivät luokkansa kanssa viime viikolla Tallinnassa, yöpyivät ja tulivat takaisin. Voitte vaan kuvitella etten saannut hetkeäkään ajatuksiani muualle. Mietin, mitä hän teki, missä oli, kenen kanssa… Ihan kamalaa! Onneksi en sentään pommittanut kuin ehkä muutamalla viestillä. Kaksi viimeisintä taisi käydä jo vähän ahdistavaksi hänellekin ja kadun sitä erittäin syvästi.. Viestit olivat lyhyitä, mutta olin ilmeisesti muotoillut ne jotenkin niin, että poikaystäväni piti niitä painostavina. Äh! 😠

Tämä meidän suhdehan on kaukosuhde. Sekään ei tee mistään yhtään helpompaa. Onneksi asutaan kuitenkin tunnin ajomatkan päässä toisistamme, mutta kun olen yksin omassa kämpässäni, en vaan lakkaa ajattelemasta häntä. Surkuttelen, mietin, murehdin, ahdistun ja lopulta päivä on pilalla. Haluaisin hypätä jostain korkeelta tai satuttaa itseäni, koska olen niiiin tympiintynyt itseeni ja tähän mustasukkaisuuteen ja omistuksen haluisuuteen (jup, kyllä se sitäkin on). Haluan luottaa poikaystävääni! Mutta mulla on vaikeuksia oppia luottamaan ihmisiin, vaikka kyseessä olisikin todella rakas henkilö. ☹️

Jaksaisin kirjoittaa tästä aiheesta vaikka kuinka pitkän romaanin, mutta jospa nyt tekisin tälle päätöksen ennen kuin ryöstäytyy käsistä.

Ai juu, olen 19-vuotias nuori nainen, täytän tänä vuonna 20.