Moi

Haluan kertoa psykoosistani. Kuulen ääniä, ääniharhoja, lempiyhtyeeni CMX:n lyriikkaa. ”Mitä ikinä pakenet, se odottaa sinua siellä, mitä ikinä haluat, se muuttaa muotoaan.” ”Viimein saavut aavikon laitaan. Tänne missä kartta ei päde, tänne neuvot ei auta” ”Valehtelijoiden maailmassa, valehtelija on kuningas.” ”Olen vankina tässä kaupungissa, joka vankilaksi rakennettiin.”

Mulla on outoja ajatuksia, elän aika paljon omassa maailmassani, kuulen lauluja, leffoista saattaa tulla mielikuvia, sitaatteja ajattelen. On vaikea puhua ihmisille kun ajatukset ovat aika outoja, sairaita, sellaisella pikkumaisella herkällä, narsistisella tavalla. Olen ikäänkuin saanut psykoosista panssarin maailmaa vastaan.

Ystäviä minulla on ja yritän etsiä lisää. On kiva kattella leffoja yhdessä ja jakaa maailmaa. Vanhempien kanssa on kiva olla.

En tiedä oikein miten tästä selviäisi. Ajatukset ovat vain hirveän sulkeutuneita, epäajatuksia, ikäänkuin. En tiedä kärsivätkö muut ihmiset pakko-ajatuksista ja epäajatuksista. Vanhoista traumoista on jäänyt pakkoajatuksia. Joskus mietin olenko edes olemassa. Ensimmäinen psykoosi oli psykedeelisen ihana mutta tää toinen on ihan helvetillinen. Se johtui traumasta. Joskus uskon siihen että kuuluisin sairaalaan, siten että ajatukseni kuuluisivat sairaalaan vaikka elän ihmisten ilmoilla.

No tässä oli mun tarinani. Toivottavasti löydätte vertaistukea, ja toivon että löydän sitä itsekin.