hhopeless kirjoitti 10.11.2014 17:30

Oon nyt 13-vuotias tyttö. Ja mulla on jo nyt ongelmia mun mielenterveydessä.

Viime keväänä joku kuukausi ennen koulun loppua mut jätettiin ihan yksin. Meillä oli tosi pieni koulu, joten uusia kavereita ei sitten ollut. Pari päivää sinnittelin muiden mukana, mutta väsähdin äkkiä siihen, kun kukaan ei katsonut, ei puhunut, ei huomioinut millään tavalla.

Tuli kesä. Alkukesän olin ihan normaali. Unohdin koulun, keskityin kesään.

Mutta sitten mä masennuin. Oli loppukesä, heinäkuun puoliväli. Mua rupes ahdistamaan se, keitä mun luokalle tulis. Toivoin et olisin menny toiselle yläasteelle. Toivoin etten olis joutunut sinne.

Kerroin mun parhaalle kaverille (joka asuu toisella paikkakunnalla) ja hän kehotti mua kertomaan asiasta jollekkin. Puhuin kaverin kanssa joka ilta, ja pikkuhiljaa siinä sitten tuli puheenaiheeksi että olisin masentunu.

No, tein sitten netistä löytyviä masennustestejä muutaman kappaleen. Niiden sillonen tulos oli lievä tai keskivaikea masennus.

Koulu alkoi. Mua ahdisti. Tiesin et mun luokalle tulis mun ent. paras kaveri ja sit yks, joka ei jostain syystä koskaan ollu ollut mun kaveri. Tyttöjä molemmat. Vanhat alaasteen kaverit ei puhunu.Ei tervehtiny. Ei katsonu. Bussissa ahdisti. Mua pelotti et kehen voisin luottaa.

Sitten mä tein sen. Mä viilsin ekan kerran. Ne haavat ei ollu syviä, edes verta ei tullu, mutta ne oli silti viiltoja.

Mua rupes ahdistamaan et joku sais tietää. Kerroin parhaalle kaverille. Sieltä tuli itkuhuudot ja käsky kertoa äidille.

Menin juttelemaan kouluterkkarin kanssa. Se passitti mut koulupsykologille, jossa oon nyt kaks kuukautta 2-4 viikon välein käynyt.

Oon saanu uusia kavereita, mut nyt käyn läpi keneen voin luottaa - prosessia.
Ja oon viiltäny lisää. Siitä on tullu osa arkea. Mä oon koukussa veren näkemiseen. En pysty olemaan paria viikkoa viiltämättä. Ja tää ahdistaa. Masennustestit näyttää et oon vakavasti masentunu. Mun päässä pyörii itsetuhoisia ajatuksia. Haluan toisinaan kuolla, toisinaan en.

Mun masennusta ei ole mitenkään ammattilainen todennut, enkä uskalla pyytää äidiltä et pääsisin jonnekkin missä sen vois todeta.

Ja joo, 'tää on vaan murrosikää'. Mut mua oikeesti masentaa.

Mitä mun pitäis tehdä?

Hei
Olen nyt 25 vuotiaan tytön äiti. Tyttäreni sairastui masennukseen murrosiässä, nyt hän on 25 vuotias, vahva nuori nainen jolla on oma elämä hallussa suorastaan kadehdittavan hyvin. Sen vuoksi haluan kirjoittaa sinulle.

Jos sinusta itsestäsi tuntuu, että olet masentunut se on sinulle totta, sanovat testit mitä tahansa. On tärkeää suhtautua omiin tunteisiinsa ja tuntemuksiinsa vakavasti, niinkuin teetkin. Se osoittaa, että olet itsestäsi huolissasi ja se on hyvä asia.

Kun oma tyttöni oli n. 15 vuotias, menimme yhdessä psykologian poliklinikalle, jossa hänelle tehtiin masennustesti, joka osoitti masennuksen olevan ihan tosiasia, juuri niinkuin olimme ajatelleetkin sen olevan. Tyttäreni pääsi terapiaan, kun hän ensin oli vuoden verran käynyt tapaamassa psykologiaan perehtynyttä terveydenhoitajaa. Häntä hoidettiin sekä terapialla että masennuslääkkeillä, vei kuitenkin oma aikansa toipua. Sitten jossain vaiheessa tuli vielä vähän takapakkia ja hän oli jonkun aikaa myös sairaalassa hoidossa, kun hänelle etsittiin sopivaa hoitomuotoa ja lääkitystä. Ajan mittaan hän kuitenkin parani, vaikka kärsi vielä jonkin aikaa sen jälkeen paniikkihäiriöstä eikä esim. Voinut lentää lentokoneessa, koska lentäminen nosti ahdistuksen esiin uudelleen. Sitten hän parani ja pari vuotta sitten hän lensi yksin maapallon toiselle puolelle, Australiaan tapaamaan ystäväänsä. Tällä hetkellä hän on opiskelijavaihdossa Lontoossa.

Haluaisin sanoa sinulle että uskalla hakea apua. Kukaan ei aina voi olla vahva, eikä tarvitsekaan olla. Voisitko ehkä olla ensin yhteydessä vaikka koulukuraattoriiin tai koulu-psykologiin ja mahdollisesti voisitte sitten tavata äitisi vaikka yhdessä. Kuraattori tai koulupsykologi osaavat varmaan selittää näitä masennukseen liittyviä asioista myös äidillesi.
Joka tapauksessa on tärkeää että haet ja saat apua, sinulla on siihen oikeus ja on parempi että saat sitä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa.

On myös hienoa että olet osannut hakea apua täältä netistä, löydät googlaamalla myös erilaisa nuorten kriisipalveluita, joihin voi soittaa vaikka silloin kun tuntuu ihan erityisen pahalta.

Voimia sinulle, masennus on todella rankka juttu, mutta siitä selviää, kun saa apua ja tukea ja kun on omaa halua selvitä. Sinulla tuntuisi sitä olevan, osaat lisäksi hyvin kuvailla ja sanallista tuntemuksiasi.

T. Hanna

Kiitos tästä, mulla on jotenkin vapaampi olo tän jälkeenn.

Mutta mä pelkään mun äidin reaktiota viiltelyyn. Oon sellanen ihminen etten kestä katsoa kun muut itkee tai on surullisia.

Ja sitten toisaalta en edes välttämättä halua että äiti saa tietää.

Mutta täytyy katsoa, menen koulupsykologille huomenna vuodattamaan viime kuukauden tapahtumat. Katsotaan, mitä psykologi on mieltä asiasta.

Kiitos vielä sulle! ^=^

Hyvä, toimkaa koulupsykologin kanssa yhteistyössä. Muista että sun äiti on aikuinen ihminen ja sinä olet nuori nainen (äidin näkökumasta lapsi), tottakai äitisi on surullinen jos sinä olet onneton, mutta varmaankin äitiä myös helpottaa jos haette ja saatte apua.

Voimia ja jaksamista!

Hanna