Moikka emkk!
Itse olen kohta 16 vuotias poika ja yläasteen yhdeksättä luokkaa käyn.
Siitä on nyt jo kahdeksan vuotta kun isäni päätti lopettaa oman elämänsä tekemällä itsemurhan asuntomme ulkovarastoon vuonna 2001. Tämä tapahtui yöllä, minun ja äitini nukkuessa.
En ole itse vieläkään täysin selvillä tapahtumien kulusta, mutta muistelen että minua 11 vuotta vanhempi veljeni olisi löytänyt jotenkin isäni sitten sieltä takapihan varastosta..
Olin tuolloin tietysti vasta kahdeksanvuotias ja muistan, kun äitini seuraavana aamuna tuli sänkyni viereen itkien ja kertoi, että isä on kuollut. Naurahdin ensin äidilleni, eihän se tuntunut minulle todelliselta että isäni olisi muka yhtäkkiä poissa eikä olisi tulossa takaisin.
Ensimmäinen ja toinen luokka meni siinä ihmetellessä ja surressa, miten nyt silloin osasin sitä asiaa purkaa.
Kolmaskin luokka meni muistaakseni ihan jotenkin, mutta neljännen luokka-asteen aikana alkoi tulla ongelmia. Koulusta tuli ilmoituksia kotiin kun läksyjä oli tekemättä, aloin raivota kotona kaiken aikaa ja vetäydyin omiin oloihini enkä kavereiden kanssa aikonutkaan olla. Hajamielisyys lisääntyi vaan, yksikin päivä menin kouluun ilman reppua ja huomasin sen puuttuvan vasta koulussa.
Lopulta en jaksanut mennä enää ollenkaan kouluun. Jäin kotiin. Jäin kotiin pelaamaan tietokoneella tai pleikkarilla ja itkemään. En jaksanut enää mennä.. Sain jatkuvasti poissaololappusia koulusta ja laitoin äitini kirjoittamaan niihin mitä kummallisempia syitä: päänsärkyä, vatsatauteja, kuumetta ym.
Toki opettajani oli tietoinen tapahtuneista ja oli yhteydessä äitiini. Itse en vain siitä tiennyt. Elin siinä luulossa, että kaikki oikeasti uskoisivat minun olevan kipeänä niin usein.
Kotona asiat menivät vain huonommin kun (en muista milloin), äitini toi taloon minulle täysin vieraan miehen 😑❓ joka sitten alkoi käydä meidän luona usein. Tämä uusi mies oli siis isäni hyvä ystävä, jolta äiti ilmeisesti haki tukea sitten siinä pahassa elämäntilanteessa. Noh, itse en tykännyt tästä miehestä ollenkaan kun se alkoi asua meidän luona ja aloin lukittautua usein kylpyhuoneeseemme. Ovi lukkoon vaan ja siellä lattialla sitten makoilin ja surin kaikkea.
Aika sekavaa aikaa oli tuolloin, ei oikein tahdo enää muistaa kunnolla. Yksi päivä, äiti kertoi minulle että lähdemme käymään "yhdessä paikassa" tapaamassa jotain...? En nyt siihen osannut sitten sanoa mitään ja lähdin kuuliaisesti mukaan autoon. Matkan pää oli Lastenlinna. Äitini vei minut lasten kriisiosastolle kun raivosin ja käyttäydyin niin oudosti ja sinne minut sitten jätettiin.
Viikon olin aina osastolla ja viikonlopuksi minut haettiin kotiin.
Risperdal lääkitystäkin oli ja muuta rauhoittavaa kun saatoin kilahtaa siellä ahdistavissa oloissa ja lukittujen ulko-ovien takana. Itse pidin tuota lastenlinnan osastojaksoa kauheana, miten kauan se nyt sitten kestikään (taas muisti pettää), luultavasti jotain puoli vuotta. Lastenlinnassa oleskelun jälkeen, minut siirrettiin hoito-osastolle Auroran sairaalaan, jolloin olinkin jo viidennellä? luokalla. Aurora oli helpotus olooni. Se oli paljon vapaampi paikka ja hoitajat olivat mukavempia. Minun ei tarvinnut yhtäkään kertaa aurorassa raivota kovasti.
Auroran sairaalajakso päättyi 2006 ja silloin olinkin jo kuudennetta luokkaa lopettamassa, pääsin kevätlukukaudelle mukaan vielä hetkeksi omaan kouluuni tutun luokkani kanssa.
Ainiin, lastenlinnassa ollessani tapasin säännöllisesti jotain naista, jonka kanssa oli ilmeisesti tarkoitus jutella asioista, mutta jonka kanssa en ikinä järkevää sanaa puhunut kun ei oikein, tilanne huomioonottaen, kiinnostanut.
Yksityisen psykoterapian aloitin auroraan mentyäni.
Auroran n. kahden vuoden (kait, en ole hyvä laskemaan) jaksosta oli siihen vaikeaan tilanteeseen paljon apua. Psykoterapiasta taas on ollut suunnattomasti apua. Se, että puhuu asioista helpottaa omaa pahaa oloa hyvin paljon vaikkei sitä uskoisi.
Seitsemäs luokka, eli yläasteelle siirtyminen sujui oikeastaan ihan hyvin.
Olin tietysti hieman nelosluokkalaisen aivoissa, kun eihän siellä osastoilla saanut edes uutisia seurata tai muuta maailman menoa ja oli oma maailma silloin niin sekaisin, ettei toisaalta edes kiinnostanut.
Kahdeksas luokka, hmm..?
Nyt yhdeksännellä luokalla siis olen ja pitäisi tulevaisuuden suunnitelmia päättää ja se pelottaa.
Viime vuoden keväällä lopetin psykoterapian n. kolmen vuoden siellä käynnin jälkeen kun en enää tuntenut tarvitsevani sitä. Saman vuoden syksyllä hain jo sinne takaisin ja nyt taas siellä käyn kaksi kertaa viikossa.
Asiat masentaa ja kaikki tuntuu kaatuvan päälle ja stressaa ja argh ☹️
Vaikeaa elämä on ollut ja vaikeaa se varmasti tulee olemaankin, mutta tähänkin asti on selvitty ja varmasti sitä selviää eteenkinpäin, vaikkei siihen usein usko!
Innostuin hieman kirjoittamaan, tämä nyt oli sitten minunkin ensimmäinen viestini täällä ryhmissä, tuli kerrottua pieni elämänkerta tässä.
Olis kiva kuulla miten sä emkk oot selvinny tästä kauheesta asiasta eteenpäin omassa elämässäs...
Ja jaksamisia sulle! 🙂🌻