Motivaatioton ja Syrjäytynyt
Mies, 20-vuotta.
Noin 2 vuotta sitten paloin loppuun työpaikalla syrjinnän ja muun vastaavan takia, tein ylitöitä, luulin kestäväni vaikka joka päivä töissä olo oli lähes sietämätöntä. Minulla ei ollut yhtään työkaveria, miltein kokoajan minut eristettiin tekemään töitä yksin, naureskeltiin, vittuiltiin jne. Jokainen päivä töissä oli erittäin raskas. Eräänä päivänä en vain jaksanut enää ja päädyin irtisanomaan itseni, muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Olin logistiikka alalla töissä. Paloin loppuun.
Tästä seurasi vakava masennus, sitä kesti noin vuoden/puolitoista. Minulta lähti tuolloin asunto tämän seurauksena alta, jäin velkaa ulosottoon noin useita tuhansia euroja. Kävin muutamaan otteeseen yksityisellä terapeutilla keskustelemassa asioista, vaihdoin kuitenkin paikkakuntaa ja ei ollut rahaa muutenkaan käydä sen enempää. Olen käynyt myös kerran keskustelemassa Kävin myös Sosiaaliasemalla, tuntui kuitenkin että minua ei otettu vakavasti ja masennukseni kyseenalaistettiin jne.
Pitääkö tässä maassa olla ranteet auki ennen kuin apua saa jos sitä tarvitsee? En tiedä mutta siltä tuntuu. Onneksi en kuitenkaan ole koskaan ollut mitenkään itsetuhoinen luonteeltani vaikka pohjalla ollaankin käyty.
Lisäksi olen kerran käynyt tänä aikana lääkärissä puhumassa masennuksesta ja paniikkihäiriöstä joka ehdotti että varaisin ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle, tämä kuitenkin tapahtui ennen paikkakunnan vaihdosta ja jäi menemättä. Tällä hetkellä en pidä itseäni niin pahasti masentuneena, kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja paniikkihäiriöstä. Tämä rajoittaa hyvin paljon tekemisiäni ja aiheuttaa stressiä. Elän tyttöystävän kanssa kahdestaan tällä hetkellä ja ainoat tulot ovat hänellä, niillä on juuri ja juuri tultu toimeen kun itsellä ei rahaa tule mistään,vaikka työkkäriin menisinkin (motivaatiota siihen on 0%) niin silti 6kk en saisi sieltä ainakaan mitään. Sossusta vain huonoja kokemuksia lukuunottamatta yhtä ainoaa virkailijaa jonka kanssa keskustelin aikoinaan pitkään ja oli mukavaa. Harvassa ovat sellaiset…
Olen ollut niin pitkään paikallani, masentunut ja tekemättä mitään että tämän kaiken raiteilleen saaminen näyttää ja tuntuu mahdottomalta tehtävältä, en tiedä mitä pitäisi tehdä tai mistä edes aloittaa. Kun ei edes kaupassa käymisestä tule mitään.
Kenelläkään samoja kokemuksia, että tuntuu ettei enää jaksa yrittää kun kaikki kusee kuitenkin? Usein pakostakin sellainen Minä vastaan Maailma fiilis.
Eniten vituttaa vaan toi jännittäminen kaikissa paikoissa ja sitten jos tulee kohtaus niin on aivan perseestä. Se häpeän tunne ois aika kamala ja puhe menee ihan sönkkäämiseksi ja ei osaa sanoa mitään järkevää. Niin kuin vaikka työkkärissä tai vastaavaa.
Mitä jos vaan rohkeasti varaat ajan lääkäriltä, ja pyydät mielialalääkitystä? Se voisi auttaa sua jaksamaan, ja elämänlaatusi parantuisi. Ne lääkärit on kuitenki vaitiolovelvollisia ja nähneet muitakin masentuneita. Sun elämä valuu hukkaan jos jatkat samaa rataa... Itsekin joudun käyttää lääkitystä, en muuten jaksaisi enkä kestäisi elämääni. Varmaan tyttöystäväskin kärsii tilanteesta, itse elän samantapaisessa tilanteessa, kun mies on vailla tuloja☹️ Ota elämäsi vakavasti ja varaa aika lääkäriin, tee se jo huomenna!!!Sitä kautta muutkin asiat lähtee rullaamaan, kun lääkitys alkaa auttaa.
Itseällä vähän sama tilanne. Itse tosin olen opiskelija, joten tuloja tulee se asumislisä + 298e/kk (mutta kuitenkin silloin tällöin hieman maanisena rahaa palaa aika nopeastikin turhiin asioihin. Loppukuut ovat aina masennukselle pahimpia, kun rahaa ei yksinkertaisesti ole). Diagnoosina paniikkihäiriötä ja masennusta. Opiskeluun ei ole motivaatiota, en koskaan halua tehdä tätä (matematiikka) työkseni kuitenkaan.
Itsestä tuntuu että olen käyttänyt kaikki avunhuutoni itsemurhayritystä lukuunottamatta. Tuntuu, ettei masennustani oteta tosissaan ellen ole vetänyt aivan yli sen näyttämisen kanssa. Kun viiltelyitäni näytin, sanottiin minulle vain: "ai tuollaisia pinnallisia vain". Mitä helvettiä?
Yliopiston sairaanhoidon kautta pääsin vihdoin psykologille. Tämä mies oli kuitenkin täysi pelle, joka ei saanut minua edes vähän avautumaan vaan pikemminkin vaan vittuuntumaan. Aikaisemminkin olen käynyt psykologilla, joka oli ihan ok (pientä turhaa empaattisuutta ja itkettävyyttä lukuunottamatta) mutta opiskelemaan lähdettyäni loppui työsuhde jonka kautta hänen luonaan kävin. Tätä naista lukuunottamatta ovat suuri osa lääkäreistä + muista auttajista aika turhan oloisia, en mistään ole saanut turvallista tuntua. Lääkkeitä toki.
Itselläni on aina ollut valtavat suorituspaineet ja onnistumisen tarve. Tarve olla hyvä ja onnistunut ihminen. Tämä tarve rikkoi monivuotisen suhteeni ja nykyään en jaksa edes miettiä ihmisiin tutustumista ja heille avautumista. Elämä on yksinkertaisesti tyhjää, perhe on ainut asia mikä vielä pitää elossa, vaikken samalla paikkakunnalla edes elä enää.
Kannustan kovasti varaamaan ajan lääkäriin vaikka kuinka turhalta tuntuu. Vaikkeivat mitään neroja olisikaan, niin kyllä ne tajuavat että ei elämää aina jaksa jos on pidempikin masennus ja paineet alla. Lääkitys auttaa, vaikka onkin välillä hieman hajottavaa. Ei tarvitse ainakaan yksikseen miettiä, onko itsessä jotain vikaa. Itselläni on tapana vähätellä ongelmiani, jolloin psykologit eivät välttämättä tajua että jotain on vialla. Tästä ylipääseminen on vaikeaa, mutta se pitää tehdä. Perseestä elämä, mutta mitäpä tuli synnyttyä.