Monen sattuman summasta seurannut kaaos
Hei,
Onko jollain hyviä vinkkejä miten laittaa taas kaikki järjestykseen?
Äitini kuoli viime joulukuussa viisi vuotta kestäneeseen syöpään. Tuntui että pääsin siitä nopeasti yli mutta nyt asioita pidempään pohdittuani, se on ollut taakkanani alitajunnassa koko tämän vuoden. Neljän vuoden mittainen suhteeni päättyi muutama kuukausi kuoleman jälkeen. Pistin sen itse poikki koska en kokenut pystyväni huolehtimaan edes itsestäni saatika parisuhteesta. Se olikin suurin virhe sillä siitä seurasi monia satunnaisia suhteita mistä jäi käteen vain lisää tuskaa.
Jouduin muuttamaan yksin uudelle paikkakunnalle kesän lopulla. Olin ensin ollut elokuuhun asti tuuliajolla ilman kotia maaliskuusta asti jolloin erosin. Yövyin missä milloinkin, useimmiten isällä. Olen siis ainoa lapsi joten meitä jäi enää isä ja minä jotka piilottavat tuskansa ja oikeat tunteet toisiltaan sillä emme ole koskaan olleet erityisen läheisiä. Käytännössä tunnen siis pelkkää yksinäisyyttä. Minulle puhkesi vakava masennus jonka kanssa nyt kamppailen. Opiskelut eivät suju. Peitän tuskan alkoholilla, ainoat sosiaaliset tilanteet elämässäni ovat silloin kun lähden juomaan. Nyt isä on sairastunut ja pelkään jääväni kokonaan yksin tähän elämään rikkinäisenä ja luovuttaneena. Missään ei ole enää mitään järkeä, ei ketään kenen takia elää ja tehdä asioita.
Miten tästä voi nousta enää ylös? En mene puhumaan kasvotusten millekään psykologille sillä en osaa edes puhua isälleni saatika niin kutsutuille kavereille joten miten voisin puhua tuntemattomalle. Jouduin joskus vuosia sitten masennuksen takia alaikäisenä psykologin puheille vuodeksi. En koskaan kertonut hänelle mitä oikeasti tunsin sillä en osannut. Joten se vaihtoehto on jo kokeiltu.
hei, lapanen!
olen pahoillani äitisi kuolemasta. ei ole mikään ihme, että se vaikuttaa mielialaasi edelleen - tuollaiset menetykset vaikuttavat elämäämme pysyvästi, ei sitä voi kiistää. ehkä sinun tulisi olla armollinen ja suoda itsellesi tunteet, jotka menetys aiheuttaa sinussa edelleen.
oletko ajatellut, että voisit harkita vielä uudelleen ammattiavun hakemista? on toki luonnollista, että masennuksen tunteita herää tuollaisen kokemuksen jälkeen, mutta jos ne tunteet eivät millään ota helpottuakseen, voivat voimavarasi loppua liian suuren haasteen edessä. toisaalta jo se voisi helpottaa, että pystyisit puhumaan tunteistasi ja ajatuksistasi läheisillesi. puhuminen ei poista ongelmaa, mutta kumma kyllä se tuntuu helpottavan monen oloa - ehkä siis sinunkin?
itse koen, että nimenomaan tuntemattomalle puhuminen on usein paljon helpompaa kuin läheiselle ihmiselle avautuminen. tuntematon suhtautuu pahaan olooni tyynemmin kuin läheinen, joten minun ei tarvitse murehtia, miten kertomani asiat vaikuttavat hänen oloonsa. samoin ammattilaisen kanssa puhuminen on helpompaa siksi, että hän on kohdannut ongelmien kanssa kamppailevia ihmisiä aiemminkin, joten hän tietää kokemuksen kautta ehkä paremmin, miten minua voi auttaa.
kehotan sinua kääntymään muiden ihmisten puoleen siksi, että mielestäni kaikki ihmiset tarvitsevat muita - on raskasta murehtia pulmiaan yksin. jotkut ihmiset toki näkevät parhaaksi yrittää selviytyä ongelmista yksin, mutta se tuntuu minusta karulta vaihtoehdolta.
voimia sinulle!
Moikka,
En oikeastaan tiedä miksi vastaan tähän viestiin. Koska en omista vastausta sun kysymykseen, joka on aika hankala. Itse oon miettiny ihan samoja juttuja. Ja mietin hiukan edelleen. Oma isä kuoli muutama kuukaus sitten ja se sattuu vaikka kuinka yrittäisi jatkaa elämistä ja muut kuvittelevat, että jaksan ihan hyvin. En pysty puhumaan äidille, tai sisaruksille. Kukaan ei meistä puhu tunteista, jos puhutaan ollenkaan. Eikä me olla läheisiäkäänn. Olin juuri muuttamassa omilleni kun isä meni, mutta muutin silti. Se kenen kanssa pystyin puhumaan, kuoli. Oon käyny masennuksen takia terapiassa vuosia. Pystyn puhumaan sielä, kun en kenellekään muulle. Voin vain kuvitella kuinka hankalalta susta tuntuu, kun et pysty puhumaan kenellekään. Kukaan ei voi sua siihen pakottaa. En millään keksi mitään sanottavaa, josta olisi sulle apua. Miksi susta tuntuu vaikealta puhua? Vaikka mitäpä mä sitä kyselemään kun tiiän, että se on tosi vaikeaa.
Ja tiedän, ettei "koita jaksaa" sanoista ole paljon iloa, mutta toivon kuitenkin sulle kaikkea hyvää 🙂