Miten selvitä läheisen kuolemasta?
Otsikko kertookin jo kysymyksen, mutta avaan sitä vähän.
Minulle hyvin läheinen, elämässäni koko syntymästä asti mukana ollut ihminen menehtyi äkillisesti, odottamattomasti pari kuukautta sitten.
Hän oli piilottellut jo vuoden sairautta, josta ei ollut mahdollisuutta selvitä. Kenellekkään hän ei ollut asiasta avautunut, tämä tuli kaikille täytenä yllätyksenä.
Olen tuntenut syyllisyyttä, siitä, etten huomannut mitään sairauteen liittyviä asioita. Ja monia, monia muita tunteita.
Ystävilleni olen avautunut tästä. Silti tuntuu, etteivät he tue minua tarpeeksi. Ehkä myös siksi, etten enää oikein puhu siitä, sulkeudun omaan kuoreeni ja mietin mielessäni itsemurhaa, kuolemaa ja kaikkea.. Eiväthän he voi tietää. En halua huolestuttaa ketään mietteistäni. Mutta nyt tuntuu, että jonnekkin on pakko purkautua. En tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.
Olen miettinyt itsemurhaa jo muutamia vuosia. Aina on kumminkin löytynyt halu elää. Olen luonteeltani hyvinkin puhelias, villi, yms. minut huomaa ehkä helpoiten kaverijoukostamme, tutustun helposti uusiin ihmisiin ja päällisin puolin kaikki on hyvin. Olen terve, minulla on juuri saatu ammatti ja työpaikka, asunto, ihana perhe, ihanat ystävät ja sukulaiset. Tämä läheisen kuolema kuitenkin tuntuu, että se antaisi nyt hyvän syyn lähteä täältä. Se näyttäisi olevan se ”viimeinen pisara”.
Tammikuu 2013, vuosi alkoi ihan mahtavasti. Isoja, ihania elämänmuutoksia, olin onnellinen. Ihmettelinkin, mitähän pahaa lopuksi tapahtuu kun on mennyt näin hyvin. No sitten tapahtui se menetys. Olen tuntenut myös katkeruutta siitä, että ystävieni elämässä heille tapahtuu kaikkea ihanaa ja hyvää (löytävät parisuhteen ym.), vaikka olen myös onnellinen heidän puolestaan, mutta se, että minulle tapahtuu vain tämä kamala asia, saa minut katkeraksi, vaikka en sitä haluiaisikaan olla.
Tuntuu, etten enää halua edes puhua parhaimmille ystävilleni ongelmistani. Jos mainitsenkin itseni tappamisesta, vastauksena tulee ”älä nyt viitti”. Ja sitten omat muut jutut jatkuvat. Rupeaa vain hermostuttamaan, kun tuntuu, etteivät he ymmärrä, kuinka paha olo minulla oikeasti on.
Haluaisin kysyä neuvoja läheisen kuolemasta selviytymisestä. Tällä hetkellä tuntuu, ettei vaihtoehtona ole muuta kuin päästä samaan paikkaan, missä hänkin on. Toivon silti, että kohtalo hoitaisi asian, eikä minun tarvitsisi oman käden kautta lähteä. Mutta pelottaa, etten jaksa enää..
Hej!
Luin viestisi ja tuntuu kun lukisi omaa päätään ja ajatuksia. Eli tiedän miltä sinusta tuntuu..
Itse olen menettänyt monta hyvää ystävää, jotkut lähtenyt onnettumuudessa ja toiset itsemurhaan ja tiedän että hyvän ystävän menettäminen on todella raskasta..mutta näin elämä on emme ole ikuisesti täällä, elämästä kannattaa ottaa kaikki irti vaikka joskus se olisi todella vaikeata "/
Itse vaipuin syvään masennukseen kun menetin ystäväni itsemurhaan aloitin huumeidenkäytön enimmäkseen extasiaa ja cannabista josta tuli jokapäivästä. Mietin jokapäivää itsemurhaa ja suunnittelin milloin sen teen mutta ilman kenenkään apua päätin lopettaa huumeiden käytön ja hyväksyä sen että elämä ei aina mene niin kuin sen suunnittelee ja joskus tapahtuu asioita jotka vaikuttavat olevan niin raskaita että ne muuttavat elämän loppuelämäksi mutta takse ei kannata turhaan katsoa.
En luule että ystäväsi joka menetin haluaisi että kuolet 🙂
Masennus menee kyllä ohi 🙂 katso elämä hyviä puolia, elät vain kerran tee siitä hyvää 🙂) tänne kannattaa aina kirjoitella jos siltä tuntuu ihmiset halua auttaa ja samalla auttaa muita 🙂😋
Hei. Läheisen menetys on aina valtava shokki. Itse menetin äitini ja isoisäni puolitoista vuotta sitten, molemmat joiden kanssa olin todella läheinen. Se tuntui kuin maailmani olisi loppunut, enkä uskonut selviäväni. Syyllisyyden tunteet ja katkeruus toisia kohtaan ovat molemmat tuttuja tunteita. Mutta uskon että ne kuuluvat suruun.
Menetyksen tunnetta on vaikea käsitellä, mutta usko kun sanon että suru helpottaa. Se ei koskaan katoa täysin, mutta siitä tulee siedettävää ja sen kanssa oppii elämään. 🙂 Omasta kokemuksesta puhun.
Itsetuhoisista ajatuksistasi huolimatta sinulla on selvästi halu elää, ja se on hyvä. Sinun tulee muistaa ettei tapahtunut ollut sinun syytäsi. 🙂 Vaikein asia on juuri tapahtuneen hyväksyminen.
Oletko ajatellut psykologilla käyntiä? Tapahtumien ja tunteiden läpi käyminen ammattilaisen kanssa ainakin omalla kohdalla on auttanut paljon. 🙂👍
Muista että et ole yksin surusi kanssa. Sinä pystyt selviämään tästä. 🙂
Hei Emmi. Pystyn pitkälti samaistumaan noihin tunteisiin. Oma ystäväni sai vuosia sitten diagnoosin haimasyövästä,jolle ei ollut mitään tehtävissä. Elinaikaa annettiin 3-12kk. Ystäväni kieltäytyi kertomasta asiasta läheisilleen, vaan minusta tuli hänelle tukihenkilö noiksi 6 kk, jonka hän eli-
Aika oli rankkaa sekä minulle. koska olin ainoa, joka olin tietoinen hänen tilastaan ja en voi sanoin kuvata tuskaa, jota jouduin seuraamaan, kun ihminen joutuu nopeassa tahdissa luopumaan kaikesta ja tekemään tilit selväksi itsensä kanssa- Eräänä kertana sanoin hänelle että jos voisin, vihtaisin paikkaa hänen kanssaan Hän osasi iloita pienistäkin asioista, kun minä taas olin marmattamisen mestari- Hän oli hetken hiljaa ja sanoi:"Olisin todella surullinen jos sinä kuolisit"- Pysyin hänen rinnallaan, mutta kuoleman hetkellä en ollut valitettavasti paikalla. Hän kuoli kotonaan ja olen lähes 100 % varma siitä, että ketkenä kun tunsin omituista levottomuutta, mieleeni tuli heti, että nyt se tapahtui. hän on lähtenyt- Kokemus oli rankka, mutta halusin ehdottomasti olla ytäväni tukena ja myös sen jälkeen mietin, että minula on oikeastaan velvollisuus jatkaa elämääni ja yrittää ottaa siitä kaikki irti, koska ystäväni ei siihen saanut mahdollisuutta- Ikävöin häntä mielettömästi. mutta siitä huolimatta elämä on jatkunut.Hän kulkee mukanani ajatuksissa ja sydämessäni aina. Voimia. vaali ystäväsi muistoa niin kuin uskoisin myöd hänen tahtovan. Yrit nauttia jokaisesta auringonnoususta, koskaan ei voi tietää, milloin se on viimeinen.