Miten puhutaan ja eletään SEN kanssa?
Masennus ja ahdistunut olo… Kenelle kerrotaan jos kukaan ei tunnu täysin sopivalta kohteelta, johon vain voisi purkaa ihan kaiken?
Viimein sain isestäni niskaotteen ja vähän päättäviäisyyttä myöntää oman heikkoteni. Sain apua ja myönsin tuntevani pelkoa ja ahdistusta, suostuin tekemään testejäkin tosissani, valehtelematta kenellekkään.
Sain luvan olla sitä mitä testi alustavasti näyttää, sain jopa lääkettä ensihätään. Silti olen yhä edelleen varpaillani ja varuillani. Valmiina juoksemaan piiloon johonkin niinkuin koira, joka pelkää kuollakseen imuria.
Mutta miten siitä kaikesta, tuoreesta masennusepäilystä ja omasta yli kuormittuneesta elämästä tai oudosta laiskuudesta puhutaan niin että se ymmärretään? Miten kerrotaan auttavalle että vielä on vaikea puhua asioista jota itse ei ymmärrä tai edes ole valmis myöntämään?
Miten kerrotaan perheelle ja läheisille että osin heidänkin ja yhteisen elämänhistorian takia ei jaksa, rasittui ja aloitti ne lääkkeet ollakseen pirteämpi ja välttääksesi ahdistusta, joka syntyy osin heistä?
Miten kerrotaan ystäville että ei jaksa ja pyydetään tukea vaikeissa tilanteissa? Miten selitetään tosissaan että he ovat tärkeä osa omaa tukiverkkoa ilman tunnekuohua ja riippuvaiseksi leimaantumista?
Miten kerrotaan omalle rakkaalle että välität hänestä kyllä vielä vaikka olet vihainen ja kärttyinen kaikesta? Miten saada toinen ymmärtämään että tunne joka oli ei enää tunnu samalta tai sitä ei ole ollenkaan?
☺️❤️☺️
Miten hyväksytään kaikki ne kysymykset, pelko ja ahdistus itsessä? Miten opetellaan olemaan niiden tunteiden kanssa vieraiden ihmisten keskellä ja voitetaan vahvan ulkokuoren pelko siitä että tunteet saattavat näkyä?
Miten hyväksytään oma olo ja kasvetaan aikuiseksi? Miten opitaan hoitamaan asioita ilman että kädet hikoavat pelkästä puhelinsoitosta ja bussimatkasta, entä miten harjoitellaan uudelleen kadonnutta sosiaalisuuden taitoa jos kaikki siinä yhtäkkiä pelottaa?
Miten kerrotaan että tänään kaikki on hyvin ilman että herättää epäilykset valehtelusta ja tekohymyilystä? Miten kerrotaan ettei muiden kokoajan tarvitse kysyä vointia ja jaksamista? Miten kerrotaan että toisten huoli huolestuttaa vain lisää ja luo ahdistavan olon?
Miten SEN kanssa eletään, kun ei edes tiedä mikä SE on ja mistä tuli?
SE vain asuu päässä, masentaa ja ahdistaa, luo pelkoa ja vihastuttaa. Se muokkaa ajatuksia ja tuhoaa rauhallisuuden tunteen… Se vaatii aikaa tottua. 🙂
Ehkä SE pitäisi kertoa juuri näin mutta en vaan osaa tätä kaikkea?
😑❓