Olen kirjoittanu ennenkin tälle palstalle.. Äitini haluaa kannustaa minua elämään
”positiivisesti”, sillä hän näyttää vahvasti uskovan että minulla on jokin nappi josta
saan masennuksen pois vain painamalla. Tai ehkä se vain tuntuu siltä…

Jouduin lopettamaan masennuslääkkeen syönnin.. Minulla oli Citapralom pratiopharm
20mg.. ja sain siitä oireita jotka viittaavat seroiniinioireyhtymään… En ehtinyt edes
käyttää kahtaviikkoa… Ehkä siksi äiti on nyt huolissaan… sillä en ole vielä
varsinaisesti saanut apua ongelmiini, enkä ole päässyt edes sellaisen ihmisen luo, joka
olisi osannut auttaa minua käsittelemään asioita ja siirtymään elämässä eteenpäin. On
mennyt jo yli 2kk, ja vielä pitäisi 1kk kestää tätä yksin nii sitte ois apua tiedossa…
MIksi avun saanti on niin vaikeaa…

Kamalinta on, että onnistun aina teeskentelemään ”onnellista, kaikki hyvin” vaikka
kaikki näkevät jollain tapaa ettei asia ole niin. Nyt olen ollut sairaslomalla, koska
minulla on fyysinen kipu selässä, joka on rajoittanut liikkumistani jo kohta 2kk… En
voi istua kävellä enkä makoillakaan jaksaisi enää. Pitäisi päästä fysioterapeutille
saamaan ohjausta, mutta siihenkin menee tuhottomasti aikaa. Pelottaa hurjasti se,
että kun sairaslomani loppuu pitäisi mennä töihin… enkä ole tehnyt moneen aikaan
mitään liikkeitä jotka voisivat auttaa minua jaksamaan töissä (jos nyt jaksan
mielentilaltani edes töihin lähteä)😟 Ihan siksi liikkeet on jäänyt tekemättä, että
särkylääkkeet ovat olleet niin vahvoja, että olisin voinut nukkua kellon ympäri ja kipu
on ollu hyvin sietämätöntä, kipulääkkeistä huolimatta..

Apu tuntuu tulevan aina niin hitaasti… ja sitten kun sitä tulee se on riittämätöntä..
Pitäisi töissä auttaa nostamaan sairaita ihmisiä.. Miten muka pystyn kun oma
selkäkään ei ole kunnossa😭 Pelottaa nyt kyllä tulevat päivät kovasti… sillä jos en
ymmärrä varoa selkääni.. en tee töitä enää koskaan.. ja olen vielä alle 20v… Ja
lääkäri uskoo että parannun nopeasti 2vk… sairauslomalla.. kuukausien makoilusta…

Elämä on täyttä hulluutta…Äitikin koittaa piristää… Ihan mukavaa.. mutta kun se
menee aina niin että alan kummallisesti näyttelemään puhelimessakin iloista ja
pirteää.. ja kuitenkin mieheni näkee ilmeeni, etten ole ollenkaan oikeasti iloinen.
Puhelun jälkeen olen sitten ärtyinen, kun taaskaan en pystynyt kertomaan omia
tunteitani, niitä joita oikeasti tunnen…☹️

Miksi en vaan pysty sanomaan äidille, että on kiva että hän haluaa että olen
onnellinen, mutta tämä ei vain toimi… Että hän ei kuitenkaan ymmärrä vaikka luulee
ymmärtävänsä. Ettei hän tajua, että positiivisesti ajatteleminen, ei vaan onnistu. Siksi
kai teeskentelen… kun pelkään hänen taas saavan ”huono äiti-kohtauksen”. Ei minulla
ole ketään jolle voisin oikeasti purkaa tunteitani, niin kuin ne ovat. En halua purkaa
niitä miehelleni, koska pelkään ettei hän kestä enää. Vaikka jatkuvasti hän sanoo,
ettei ole kristallista ja osoittaa sen.. Silti minusta tuntuu että eivät nämä asiat jotka
päässäni junnaavat, läheisille jauhamalla lähde mihinkään. Haluaisin jonkun ammatti-
ihmisen, joka osaisi auttaa minua käsittelemään ne tunteet läpi, joita liittyy tähän
kiusaamis menneisyyteen. Jotta ei tartttis niitä joka kriisin kohdalla pyörittää… ja
huomata ettei niistä ole vieläkään päässyt eroon.

Äiti taas näyttää uskovan että tämä kaikki liittyy vain minun normaaliin
kasvuprosessiin..aikuistumiseen. Eli on siis normaalia että ajattelen hyppääväni
asuntoni parvekkeelta alas ja kuolevani.. tai tappavani itseni mieheni viereen kun
tämä on sikeässä unessa..(ja äiti tietää näistä ajatuksista 😟 ) EI NÄIN!!! Miksi en
vaa voi taas haudata kaikkia ongelmiani jonneki kiven alle ja jättää sinne.. Miksi ne
tulee esiin aina uudelleen ja entistä pahempina… Miksi on tämmönen hel… ahdistus ja
tuskasuus kokoajan läsnä, mitä ikinä teenki tai missä olenki.. se vaan seuraa
kaikkialle. Onko se nii väärin että tunnen näin, ku kaikki yrittää kokoajan vakuutella
että olen typerä, kun tunnen näin, ku minulla on kuitenki mies joka rakastaa ja
läheisiä jotka välittää, katto pään päällä ja rahaa… Ikään kuin maallinen mammona
auttaisi. Mutta silti minulla ei ole ketään joka todella tajuaisi miten vaikeaa on pysyä
elämässä kiinni. Joka osaisi auttaa pois tästä suonsilmäkkeestä jota kutsutaan myös
masennukseksi. Onko se nii väärin etten pysty enää hautaamaan tätä pahaaoloa😭

En vaa.. enää ymmärrä… mitä minun pitäis tehdä.. Ehkä olla kerranki elämässä
itsekäs, ja jättää muiden puheet omaan arvoonsa ja keskittyä vaan itteensä.. Mutta se
onkin se vaikein asia tässä. Olla välittämättä muiden tunteista, vaikka se vois olla
hetken minulle ihan terveellistäki. Muttako mie en vaa pysty. En pysty. Ajattelen
jatkuvasti että no se on varmaan vaikee käsittää tätä mun olotilaa joten yritän esittää
kaiken olevan hyvin.. Joskus se on tietoista ja joskus tiedostamatonta. ELi minulla ei
ole myöskään ketään, jonka seurassa voisin olla oma itseni kera tunteineni… On vaan
minä, josta ihmiset ovat luoneet käsityksen jo varhain.. Tällainen sinä olet. Ja itse
herään aina siihen, etten tiedä missä olen tai kuka olen.. Kuin heräisi aina uudesta
vartalosta ja tiedostaisi ettei ole haisuakaan kuka on oikeasti, keneksi muut minut
kuvittelevat ja mitä minulta odotetaan.

Eli nyt.. olen vihdoin tehnyt sen.. olen hukannut itseni… Olen hukannut itsenikin huono
muistisuuteni vuoksi. Olen unohtanut kuka olen ja mitä minä haluan elämältä. Ja kun
siitä niin monesti on naurettukin.. ”Hukkaat vielä joku päivä itsesikin..” Ja nyt kun se
on tapahtunut.. kukaan ei näytä uskovan. Kukaan ei halua uskoa, etten tiedä missä
olen!😮

En voi muuta enää kuin rukoilla että apua jostain ilmaantuisi ja uskoa että sitä saan.
Toivoa että se tulee ajoissa ja että se on riittävää… Sillä en jaksa enää.. en jaksa
enää olla yksin.. En jaksa enää kahlata tässä paskassa😭