Miten päästä eroon menneistä
Uskaltauduin nyt aloittamaan uuden aiheen ja toivon saavani apua ja neuvoja ongelmaani tätä kautta…Olen vasta uusi täällä ja oikeastaan monet ongelmani tuntuu nykypäivänä mitättömiltä moniin muihin verrattuna täällä…Nykyään asiani ovat suhteellisen hyvin, olen onnellinen että elän, minulla on jopa kaksi ihanaa ystävää. Opiskelen ja pärjään elämässä muutenkin ihan mukavasti. Minua vaivaa kuitenkin edelleen yksi suuri asia, joka vainoaa minua päivittäin…menneisyys.
Minulla oli joskus onnellinen lapsuus ja edelleen päivittäin yritän turvautua siihen. Kaivan niitä kauniita muistoja lapsuudesta, kaipaan sinne kovasti, aivan liian kovasti. Kaikki oli silloin niinkuin pitääkin. Olin varmasti aika haastava lapsi, en totellut ja olin äärettömän itsepäinen, mutta tunsin että äiti ja isä rakastivat minua. Eli elin siis ihan normaalia onnellista lapsen elämää.
Kaikki jostain syystä muuttui, kun muutimme toiselle paikkakunnalle. Aloitin koulun, sain helposti uusia kavereita. Kotona tilanne kuitenkin muuttui, perhe ei pysynyt koossa. Kaikki eteni niin nopeasti, vaikka aika jakaantuikin monelle vuodelle. Tuli taas uusi muutto, tuli alkoholi, tuli vanhemmilleni lukuisat irtosuhteet, huumeet, poliisit ja sosiaaliviranomaiset. Minulle tuli huostaan otto, ensimmäinen ja toinenkin. Minua palloteltiin kotoolta vieraiden ihmisten luokse, palasin kuitenkin aina kotiin. Hoidin perheeni asiat, vaikka olin vielä ala-aste ikäinen. Koulu kärsi, koska en jaksanut sitä ja yöt kuluivat etsien humalaista isääni ympäri kaupunkia. Koulussa rupsin kiusaajaksi, minulla oli näin paljon ”kavereita” eikä kukan huomannuyt kuinka loppu ja heikko minä olin. Mukaan myös minun elämääni tulivat alkoholi ja lopulta se olikin ainoa, josta sain nautinoa. Silloin kun olin itse humalassa, en kantanut huolta isästäni. Äitini lähti tässä vaiheessa kuvioista pois.
Tätä jatkui vuosi. Yllättäen 6-luokkakin oltiin käyty, ihme että edes pääsin siirtymään ylä asteelle. Kesä meni nopeasti, pääsin kotoolta pois ja join. Tällöin koitin myös huumeita satunnaisesti, myin myös muutamen kerran itseäni koska rahaa ei ollut.
Sitten alkoikin jo ylä aste, olin pienellä alle kymmenen hengen luokalla, josta kaikki olivat häirikköjä. Koulumenestyksestäni ei tullut silloinkaan yhtikäs mitään, vaikka oikeasti yritin. Pikkuhiljaa aloin myös vaipumaan yhä pahempaan masennukseen, mitä en ollut aikaisemmin ymmärtänyt.
Lopultakin vanhempani erosivat ihan virallisesti, ja minut siirrettiin kummitätini nimiin, jotta olisin välttänyt samanlaisen edestakaisin pomputtelun laitoksen ja kodin välillä. lopulta muutin kuitenkin kummitätini ja tämän perheen luokse, he ovatkin minulle edelleen perhe, ainoa osellainen, johon voin nojautua.
Vaikka tilanne sinänsä olikin ulkoisesti hyvä, pääsin pois vanhempieni luota, mutta henkinen hyvinvointini laski. Olin kantanut vastuun aivan kaikesta, olin pitänyt kaiken sisälläni, enkä ikinä ollut valittanut. Nyt kun kaiken piti olla hyvin, masennuin. Sain apua hyvissä ajoin, mutta se ei estänyt kaikkea. Masennus paheni, eikä asiaa helpottanut se, että aloin käyttämään lääkkeitä. Alussa minulla oli vain masennuslääkkeet, mutta ne lopetettiin koska katsottiin niiden olevan haitaksi ja vaaraksi minulle. Riippuvuus masennuslääkkeistä saatuun hyväänoloon oli kuitenkin jo syntynyt ja aloinkin hakemaan sitä sitten muilla lääkkeillä…Lopulta ei ollut enää mitään väliä, mitä ja kenen lääkkeitä popsin, niitä söin kuitenkin päivittäin, yleensä iltaisin enemmän. Koulussa kävin ja ihme kyllä, suoritin sitä olosuhteet lukuun ottaen ihan hyvin. Koulupäivistäkin tosin selvisin vain lääkkeiden ja imppaamisen avulla.
Riippuvuuteni vei minut hoitoon, edessä oli pitkä ja tuskanen vuosi kaukana kaikesta. Pääsin kuitenkin eroon, pelko lääkkeisiin jatkuu edelleen, enkä siis pysty käyttämään mitään. Myös imppaaminen loppui, vaikka välillä pelkäänkin sortuvani siihen vielä tänäkin päivänä. Joskus pienet vastoinkäymiset pelottaa niin paljon, että en jaksa katsoa sitä eteenpäin.
Vuosia sain ammattiapua eri osaajilta, kuvipossa oli tukihenkilöt, psykiatrit, psykologit…Vieroitushoidon aikana onnistuin myös erkaantumaan niin kovin muusta maailmasta ja ihmisistä, että minulle syntyi järjetön sosiaalisten tilanteiden pelko. Myös paniikkihäiriöt syntyivät tällöin, niiden kanssa elän vielä tänäpäivänäkin.
Haluaisinkin nyt tietää, että onko muilla ollut kovia ongelmia menneisyydestä irroittamisessa? Miten siitä pääsisi eroon, miten saan itseluottamuksen korkeammalle ja uskon tulevaisuuteen? Miten pääsisin eroon huonosta tavastani palata sinne onnelliseen lapsuuteen, vaikka pitäisi osata elää tätä päivää? Mitä voisin tehdä oppiakseni katsomaan huomiseen, en eiliseen?
Tarkoituksenani ei missään vaiheessa ollut valittaa, elämässäni on myös paljon hyvää, ainakin nykyään. Ehkä kirjoitin tämän myös eräänlaisena selviytymis tarinana, monta kertaa yritin itsemurhaa ja muutaman kerran olin jopa onnistua…Meni liian läheltä. Nyt pyrin elämään normaalia elämää, mutta minulle olisi äärettömän tärkeää, jos olisi joku jolle pystyisi puhumaan. Psykologin luona käyn edelleen, tukihenkilöstä luovuin muutama viikko sitten…Yhden ystävän kanssa olen puhunut jonkin verran, mutta hänellä itsellään ei ole minkään laista kokemusta näistä asioista, joten toisinaan se tuntuu jopa turhauttavalta. Päivä päivältä mennään kuitenkin eteenpäin, ehkä joskus opin katsomaan tulevaisuuteen, enkä aina vaan räpiköimään siellä menneisyydessä…Jonain päivänä minä nousen ja alan elämään.🙂
MinäVain kirjoitti 11.2.2008 17:21
...
Päivä päivältä mennään kuitenkin eteenpäin, ehkä joskus opin katsomaan tulevaisuuteen, enkä aina vaan räpiköimään siellä menneisyydessä...Jonain päivänä minä nousen ja alan elämään.🙂
Tämä on minusta se tärkein asia viestissäsi. Että uskot selviäväsi ja pärjääväsi. Ja niin sinä teetkin. Sinä pärjäät, sinä selviät - sinä elät.
Sinulle on tapahtunut paljon ikäviä asioita (niin kuin kai kaikille täällä oleville), joten ei ole toisaalta ihmekään että olet hakenut apua kyseenalaisin keinoin - niin minäkin olen tehnyt, teen ja luultavasti tulenkin tekemänä. Voisitko kuitenkin ajatella avun hakemista jotenkin vähemmän "riskialttiilla" keinolla.
Jos kykenet pahan olon iskiessä tekemään jotain, niin tee. Kirjoita tai piirrä. Ota tyyny ja hakkaa sitä. Itke ja karju. Soita musiikkia. Mene lenkille. Mitä tahansa tällaista ns. vaaratonta, johon purkaa olosi. Sen jälkeen yleensä on taas hieman helpompaa - ainakin hetkeksi.
En tiedä, oliko tästä viestistä yhtään apua, mutta tiedätpähän, että meitä on täällä monia, jotka toivomme sinulle voimia. 🙂🌻
Minä en tule koskaan pääsemään eroon menneistä elämästä. Tää on fakta, koska kannan koko ajan sitä mukanani. Vain arvet ovat ulkoisesti jäljellä mutta sielussa vuotavat haavat. Elämä ei mennyt niinkuin olisi pitänyt mennä. Kun minä olin pieni ja vähän vanhempi niin käytännössä asuin sairaalassa. Ja siinä meni 1/3 elämästäni, ei sen enempää eikä vähempää. Joku voi sanoa: kauheata! Mä sanon: Se oli helvettiä johon pieni ihminen mukautui... Tästä en pääse kenties koskaan eroon mutta toivon voivani päästä eroon.
Daniel, niin kamalalta kuin tämä saattaa sun korvissa kuulostaa, olen iloinen siitä että löysin jonkun jolla on samankaltaisia kokemuksia. Myönnän kyllä, että sain ahdistuneita ja surullisia tunteita lukemalla kokemuksiasi.
Minunkin lapsuuteeni liittyi (ja osa liittyy edelleen) vahvasti alkoholi, sosiaaliviranomaiset, koulukiusaus, masennus, itsemurhayritykset, sosiaalisten tilanteiden pelko, kuollut äiti jne. Minulla on kolme nuorempaa sisarusta, joista pidin aina huolta ala-aste ikäisenä. Äitini joi, meni kolmesti naimisiin ja jatkoi juomista. Hän juoksi joka ilta baareissa, joista sain lähteä hakemaan keskellä yötä. Tai odottaa vauvaikäisten veljien kanssa, että hän tulisi kotiin. Toivoin ettei hän olisi tullut. Nimittäin kun hän saapui aamuyöstä kotiin miehensä kanssa, alkoi kamalia tappeluita, jotka valvottivat minua äitini huutaessa apua ja paikkojen mennessä rikki. Aamulla keräsin koulutavarani lasinsirujen ja veren keskeltä vain mennäkseni eri paikkaan piinattavaksi. Kun pääsin kotiin, äiti odotti siellä hymyillen, paikat siivottuna ja teki ruokaa. Siinä vaiheessa hän haisi jo pahasti viinalle ja ruokailun yhteydessä lensi päivällinen pitkin seiniä ja taas piti soittaa poliisit. Tätä jatkui niin pitkään, kunnes hän otti yliannostuksen lääkkeitä viinan kanssa eikä enää herännyt.
Tästä seurasi huostaanotto ja muutto isälle. Sama alkoi uudestaan isän keskuudessa.. Karkailen kotoa, koska henkinen terveyteni romahtelee ja saan kohtauksia, jolloin päässä pimenee, hakkaan mielipuolisesti päätä seinään tai nauran itkunsekaista hullunnaurua. Ne ovat hetkiä, jolloin pelkään kaikista eniten itseäni. Tästä on seurannut kamalaa syrjäytymistä ja masennusta sekä välinpitämättömyyttä. Kaipaan rakkautta ja ystäviä, mutta tuntuu että ystävät pettävät luottamukseni kerta toisensa jälkeen.
Kuten varmaan tarinastani päättelet, en ole hyvä neuvomaan tai mitään, sillä itsekin pelkään menneisyyttäni. Ajattelin kuitenkin, että jos haluat, voit ottaa minuun yhteyttä niin voisimme keskustella ja miettiä miten jatkaa eteenpäin. Tulevaisuuttahan me ilmeisesti odotamme paremman toivossa...😞
Ensinäkin satutädille kiitoksia voimien toivotuksista.🙂
Neuvosi olivat hyviä ja niitä samoja minulle on sanonut psykologini ja muut ammattiauttajat. Piirtäminen auttoi tosiaan joskus, mutta nyt en tunne saavan siitä apua...Kirjoittaminen tosiaan toimii aina välillä, etenkin päiväkirjan kirjottaminen. Joskus tuntuu vain niin turhauttavalta käydä kaikkia samoja asioita läpi, koska joka kirjoitus kerralla palaan tavalla tai toisella meneeseen ja tällöin kirjoituksesta ei ole mitään hyötyä, koska se pahentaa vain mieleni. Olen kuitenkin välillä kirjoitellut ja liimaillut kirjaan vain joitan kappaleiden sanoja, kuvia ja runoja tms ja olen huomannut, että näinkin saa oman mielentilan helposti näkyville paperille. Eikä tarvitse kirjoittaa, koska se tuntuu välillä liian raskaalta.
Daniel, toivotan sinulle sydämeni pohjasta voimia katsoa eteenpäin ja löytää jonain päivänä valoa huomisesta! Et kertonut tilanteestasi paljoakaan, mutta synkältähän se tietenkin kuulosti. Jos haluat, voisit kertoa tänne siitä lisää. Olisi mukava (tai siis mukava ja mukava, kaikki kuitenkin varmasti ymmärtävät mitä mukavalla nyt tarkoitan) kuulla myös muiden tarinoita ja kokemuksia, ehkä voidaan auttaa myös jollain tavoin toisiamme, ainakin toivoisin niin ja siksi tänne alunperin uskaltauduin kirjoittamaankin.🙂
Domo, toivotan voimia myös sinulle! Olet myös kokenut paljon ikävää, sellaista, mitä ei kuuluisi. En ole ihan varma tarkoititko edellisessä viestissäsi yläpuolella minua vai Danielia ja oikeastaan sillä ei ole edes väliä, koska samoista asioista on kumminkin kyse...Menneisyys osaa kummitella toisinaan erittäin kovin. Oli hienoa, että kirjoitit sinäkin oman tarinasi, toivottavasti nykyään menee jo paremmin.
Minuunkin saa ottaa yhteyttä, autan mielelläni jos mahdollista, voin jakaa kokemuksia ja kuunnella. Jaksakaahan eteenpäin, niin minäkin yritän ja teen.🙂🌻
en tiedä olenko minäkään hyvä neuvomaan.. mutta etsi joku keino joka sopii sinulle, piirrä, maalaa tanssi ja tee se silleen että miten itse haluat.
Niin, Minä Vain. Pyysit valottamaan mitä menneisyydessäni niin vaikeaa olikaan...😞 "1970-luvun loppupuolella syntyi suht isoon perheeseen pieni poika. Jo syntyessään pojalla huomattiin olevan sairaus joka vaatii välittömästi leikkauksen. Ehkä 3-4 vuotta myöhemmin sama pieni poika alkoi kärsiä epilepsiasta. Syytä tälle ei löydetty, aivan heti. meni vuosi, meni toinen vuosi. No, Ehkä Kolmen vuoden päästä lääketiede ja tekniikka kehittyivät niin että syy epilepsiaan löydettiin. Ennen syyn löytymistä oli tehty jo useita leikkauksia pään alueelle. Kaiken kaikkiaan pieni poika joutui paljon kärsimään...😭 Kaiken kaikkiaan leikkauksia tehtiin pienelle pojalle yli kymmenen, tarkkaa määrää hän ei tiedä. Kaikki leikkaukset ja toimenpiteet tehtiin alle 10-vuotiaana" Tässä oli lyhyesti "pienen pojan", siis minun tarina. Ajan tajunnan vaihtelusta kertoo jo se etten osaa tarkasti määritellä aikaa milloin mikäkin on tapahtunut. Sillä sairaala oli "pysähtyneen ajan maa." Valitettavasti tämä kertomus nostaa jälleen tunteet pinnalle. "Pieni poika" ei tiennyt paremmasta elämästä koska ei osannut vaatia sitä. Valitettavasti, Muistan niiltä ajoilta vain pahimmat kokemukseni ja se on se "taakka" jota kannan loppuelämäni, valitettavasti...😞 Ja kaikissa ihmisissä on se pieni lapsi joka välillä hämmentyy ympärillä tapahtuvista asioista.😐
Kiitos Daniel kun vastasit ja kerroit kokemuksistasi, jotka eivät varmasti ole olleet helppoja kokea eikä myöskään myöhemmin käsitellä. Jokaisessa meissä asuu läpi elämän se lapsi ja sen lapsen maailma, mitä meillä joskus oli ja niinkuin itsekin sanoit, ne kokemukset ja muistot seuraavat mukana koko elämän ajan. Kaikillahan meistä on ne omat muitomme, hyvät sekä huonot, on vain ikävää kun ne huonot tuntuu jäävän mieleen pälimmäisiksi ja tämän myötä ne hyvät jäävät sinne pimentoon kaiken ikävän varjoihin.
Niinkuin sinäkin kerroit, ne huonot muistot pysyy päälimmäisenä mielessä ja ne pysyy mukana mielessä läpi elämän. Olen sen joutunut itsekin huomaamaan, se vaikuttaa itsetuntoon hyvin paljon joka taas vaikuttaa melkeinpä kaikkeen, mitä ihminen vain tekee. Se saattaa myös aiheuttaa katkeruutta itseään ja muita kohtaan, siitäkin on hyvin vaikeaa päästä eroon.
On mahdotonta unohtaa, ehkäpä mahdotonta olla myös muistelematta. Elämän on vain silti jatkuttava, vaikka ne kaikki ikävyydet siellä selkärepussa painaisivatkin. Pikkuhiljaa vaan eteenpäin, vaikka kaikki aikaisemmin tapahtuneet vaikuttaakin jokapäiväiseen elämään, ne on kuitenkin osallisina siihen, millaisia meistä kaikista on tullut...Niin hyvässä kuin pahassakin.
Huomasin kuitenkin, että sinä Daniel olit luonut uuden aiheen tuonne "elämä on elämisen arvoinen". Olen iloinne puolestasi, että ajattelet noin ja olet päässyt elämässäsi eteenpäin. Kaikkea hyvää sinulle!🙂🌻
Ja edelleen toivotan voimia ja hyviä päiviä kaikille foorumilaisille! Kyllä se elämä todellakin on sen elämisen arvoinen, kaikesat huolimatta!🙂🌻
Se on fakta että menneestä ei pääse eroon vaikka kuinka yrittäisi. On sanonta "niin kauan kun pidät kiinni menneisyydestäsi, se takuulla pitää kiinni sinusta." Ja niin se on ainakin toistaiseksi ollut mun kohdalla. Mä puran vihaani, suruani ja kaikkia tunteita jota milloinkin satun tuntemaan kirjoittamalla runoja, piirtämällä ja katsomalla elokuvia. Myös musiikki tekee tehtävänsä. Ja eläinten läheisyydessä olen aina onnellinen, saan niistä lohtua ja voimaa, etenkin hevoset ja koirat. Ne ymmärtävät, eivät tuomitse, lohduttavat vaan hiljaa. Mutta se pirun alkomahooli tai vahvat lääkkeet...Ainoo asia joka mut todella saa rentoutumaan ja hetkeksi päästämään irti menneisyyden tuskasta ja surusta, menneisyyden haamuista, kuten äidistäni. Ne ovat niitä pahoja asioita, joita käytän väärin ja joista haluan eroon. Oli äiti, joka ei koskaan kyennyt huolehtimaan musta, alkoholi vei voiton. Se myös vei elämän ilon äidiltä, sekä lopulta hengen. Ja pieni lapsi sisällä odottaa niin kovin, että äiti palaisi hakemaan ja pitäisi huolta. Pitäisikö sille lapselle sanoa sille lapselle vaan kylmästi että olet hävinnyt taistelun, antaudu jo? Älä jää odottamaan häntä, sillä hän on poissa, lopullisesti. Lähde pois, ei ole enää toivoa. Sillä niin kauan kun äitisi oli elossa, oli toivoa, mutta nyt kun hän on lopullisesti lähtenyt, kaikki toivo on mennyt. ☹️ Jaksamisia kaikille!
Viina ja lääkkeet eivät vie murheita pois, olen sen itsekin kokenut niin monesti, niillä on taipumusta vain pahentaa asioita. Niistä saattaa kuitenkin olla äärettömän hankalaa päästäeroon, etenkin jos ne toella ovat ne ainoat enemmän auttavat "pakokeinot" todellisuudesta. Valitettavasti asiat on vain kohdattava kasvotusten, se saattaa tehdä kipeää ja kovin mutta se on tehtävä, on oltava vain muistelematta ja hyväksyä tosiasia, ettei mennyttä voi muuttaa tai saada takaisin. Tuntuu ikävältä.
Toivoa on kuitenkin aina, kaikissa tilanteissa vaikka sitä ei aina jaksa uskoa. "Niin kauan on toivoa kun on elämää" sanotaan ja uskon sen pitävän paikkaansa. Elämä tuntuu välillä mahdottomalta, eikä edes jaksa katsoa huomiseen mutta jotenkin asioilla on silti aina tapana järjestyä....Aikaa se vie, paljon aikaa. Sitä on vain annettava. Älkää siis menettäkö toivoanne,älkää koskaan missään tilanteessa! Älkääkä luovuttako luovuttako ikinä! Niin ja muistakaahan, että apua on saatavilla...🙂👍
Hei, MinäVain ja Linnea85! Olen todeksi havainnut ettei alkoholi auta ongelmista tai vaikeista asioista eroon. Itse join viisi vuotta, psykoosin jälkeen, ammatikseni ja se ei auttanut. Juominen vei vain rahat ja hauskuus oli kaukana. Juomiseni oli yritys palata ihmisten ilmoille mutta kun se vei kaikki rahani niin päätin lopettaa😠 Vaikka tällä hetkellä elämäntilanteeni on kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista, niin olen päättänyt elää niin kauan kuin minulle päiviä on määrätty. Niin, Elämä ei ole aina helppoa: Miksi? Jos elämä olisi aina helppoa niin emme osaisi nauttia hyvistä päivistä jos meillä ei olisi huonoja päiviä. 🙂🌻 Toivotan kaikille tämän foorumin lukijoille oikein aurinkoista kevättä ja kesää🙂🌻 Nauttikaa elämästä joka on ainutkertainen🙂👍🙂🌻