Minä asun kotona, enkä ole kertonut masennuksesta vanhemmilleni. Luultavasti heillä on omat epäilynsä.

Huomaan aina sulkeutuvani aivan täysin (haluamattani), kun äiti yrittää aloittaa kanssani keskustelua. Toivoisin vain, että he eivät kiinnittäisi minuun mitään huomiota. En todellakaan tee sitä tahallani ja haluaisin niin kovasti kertoa heille, mutta en saa vain sanotuksi.
Ja jos saan niin toivon, että äiti ei rupea mitään hössöttään ja koko ajan kyseleen ja kyttäileen.

Tästä ei varmaa oo mitää apua mutta sanoinpahan kumminki. Tänne on vain niin paljo helpompi kirjottaa, kun pysyy anonyyminä eikä kenenkää tarvi tietää mitää. Helpottaa ees vähä.

Mutta meillä kotona ei oo kyllä ikään ollu mikkään lämpimät välitä vanhempien kans, että teillä jos on ollut toisin aiemminkin ja olette pystyneet juttelemaan kaikesta niin luulisi olevan ihan eri asia kun mulla?

Ensinnäkin ihailen sitä että tahdotte noin kovasti auttaa poikaanne. 🙂👍 Uskon että vanhemmille voi olla järkytys tajuta että heidän lapsensa saattaisi voida pahoin. Ainakin omille vanhemmilleni tuntui olevan. Minua ärsyttää todella se, että vanhemmillani on juuri sellainen kanta kuin "ryhdistäydy", "älä nurise" jne. Itsellänikin on ollut kohta kaksi vuotta masennus, ja tiedän hyvinkin miltä se tuntuu. Näet masentuneelle sana "ryhdistäydy" tuottaa vain ahdistusta, sillä jos henkilö on jo niin syvällä masennuksessaan että sen voi luokitella vakavaksi, ryhdistyminen ei vain yksinkertaisesti onnistu taikaiskusta.

Hienoa kuitenkin että olette ymmärtäneet että pelkkä selkään lämäiseminen ja "alahan piristyä nyt senkin mörökölli" eivät tepsi. Ehkä nyt olisi tärkeintä kertoa pojallenne että te todella välitätte hänestä. Pelkkä kuuntelukin on hyvä keino tukea häntä. Omilta vanhemmiltani kaipaisin sitä, että he eivät missään tapauksessa syylistäisi minua. Jos näet kerron vaikka lukion ahdistavan mieltäni, alkaa kuulua tokaisuja: "No älä ota niin kovia paineita kaikesta!" He eivät ehkä tajua sitä, mutta lauseessa on jotenkin syyttävä painote. Se antaa sellaisen kuvan kuin masennukseni olisi yksin omaan oma vikani, joka vain tekee olon pahemmaksi.

En ehkä osaa sanoa tuohon tyttöystävän huomioon ottamiseen mitään, mutta ehkä häntäkin pitäisi yrittää tukea. Se on raskasta jos lähimmäinen on masentunut, ja voi käydä niin ikävästi että itseäänkin alkaa masentaa, mikä saattaa johtaa vaikkapa eroon. Ja jos tyttö on kerta ihana ja hienosti tukenut poikaanne, hänellekkin on hyvä muistuttaa tärkeydestään. Toivottavasti viestini yhtään attoi... Lyhennettynä siis tukekaa poikaanne niin hyvin kuin mahdollista ja muistuttakaa rakkaudestanne häneen. Jaksamista sinne päin sekä teille että pojalle ja hänen tyttöystävälleen. 🙂🌻

Kiitos vastauksistanne.🙂 Luin niitä moneen kertaan (nyt täällä on isä), jotta paremmin ymmärtäisin.
Laurahil🙂🌻- varmaankin kannattaa miettiä asian tuomista esiin. Monen lapsen isänä voin kyllä sanoa, ettei maailmassa mikään ole tärkeämpää kuin omat lapset ja heidän hyvinvointinsa. Ainakin omalta osaltani olisin toivonut saavani tietää asiasta heti. Tällaisia vanhemmat ovat varmasti kaikki sisimmältään. Vivahde-eroja saattaa olla siinä miten kukin näyttää sen ulospäin. Joka tapauksessa omalta osaltani elämän prioriteetit menivät kyllä eri järjestykseen.
Yksi tapa voisi olla näyttää tämän palstan kirjoituksesi. Minuun se tehoaisi ainakin juuri sillä tavalla kuin pitäisikin, se on aitoa totuutta sinun tuntemuksistasi. Tosin vanhempien olisi hyvä perehtyä masennuksen olemukseen netissä, jotta ei tulisi tuota "ryhdistäydy" ongelmaa. Mutta kyllähän sekin asia tältä palstalta selviää.
Varmasti sinulta putoaisi iso painolasti pois harteiltasi ja voisit keskittyä muihin asioihin paranemisprosessissa. Tässä asiassa kannattaa ottaa riski ja olla rohkea. Voithan aina jälkeenpäin sanoa, että "nyt olen parantunut" ja pääset palaamaan entiseen.
Jude90🙂🌻- Tuo oli hyvä kommentti, että tyttöystävää täytyy myös muistaa kannustaa. Olisi varmasti katastrofi, jos heidän välinsä säröilisi.
Ajattelemisen aihetta antoi myös tuo syyllistävien kommenttien miettiminen. Voihan olla, että sitä teen pelkästään käyttämällä vääriä sanoja tai sijamuotoja. Olen kyllä yrittänyt tuoda moneen kertaan esille, ettei se ole hänen oma vikansa jos sairastuu.
Toisaalta voin kyllä sanoa, että jos masentunut kokee syyllistämistä, niin varmasti yhtä paljon vanhemmat kokevat samaa. Olen paljon miettinyt mikä meni vikaan, miten olisi pitänyt toimia toisin, onko tämä kokonaan meidän vanhempien vika, jos vanhempien tehtävänä on kuitenkin antaa eväät pärjätä kovassa maailmassa. Eihän tämä paljoakaan auta mutta joissakin asioissa emme tee samoja virheitä (lähinnä "kotoa pois muuttamiseen" liittyviä, jos ne nyt virheitä olivat) muiden lastemme kanssa.

Olette hyvät vanhemmat, haalitte kaiken mahdollisen tiedon jotta vain saisitte pojallenne paremman olon, se on hienoa 🙂👍

Oma äitini on minulle suunnaton tuki, koska hänelläkin on ollut nuorena ja vielä aikuisenakin masennusta. Sen takia minun on helpompi puhua asioista hänelle kuin isälleni joka ei ainakaan tietääkseni ole koskaan sairastanut masennusta. Niin ei mitään hätää vaikka poikanne ei helposti kertoisikaan huolistaan teille. Se on todella vaikeaa, koska tuntuu, ainakin minusta, ettei kukaan oikein voi ymmärtää tunteitani.

Älkää syyttäkö itseänne, se voi olla jokin aivan muu mikä masennuksen laukaisee. Vaikka koti olisi hyvä, tasapainoinen ja rauhallinen voi masennus tulla koska vain. Minulla oli asiat täydellisesti, sitten aloin vain masentumaan ja aikani keskusteltua äitini kanssa ymmärsin, että masennus johtuu jo kolme vuotta sitten tapahtuneesta asiasta.

Kun kävin terapiassa terapeutti järjesti myös aikaa vahemmilleni jossa minä en ollut mukana. En tiedä miten teillä menee kun poikanne on jo täysi ikäinen, mutta olisi ehkä hyvä jos tekin voisitte puhua jollekkin ihan ammattilaiselle, koska on todella raskasta jos läheinen on masentunut.

Masennuksesta kyllä selviää ja jos se tulee muillekkin perheen jäsenille, niin tiedätte ainakin miten toimia.

Koittakaa jaksella 🙂🌻

Hei.
Miten auttaa omaa lastaan, kun hän on masentunut? Vanhemmille on tietysti kova paikka kun oma lapsi on masentunut ja kuten tässä tapauksessa on vielä salattu vuosia.
Itse masentuneena haluan vanhempilta tukea ja voimia ihan tavalliseen arkeen. Olen kohta puoltoista vuotta asunnut poissa kotoa samalla paikkakunnalla. Äitini on kannustanut käsitöiden ja liikunnan pariin. Ne ovat terapiaa ja varsinkin jos liikuntaa harrastaa raittiissa ilmassa. Varsinkin nyt kun olen pitkällä sairaslomalla, kun en pysty tekemään työtä. Nyt ollaan liikuntaa ja käsitöitä painotettu tekemään. Pääasia on että on mielenkiintoista tekemistä ja jaksaa käydä terapiassa. Minulle terapia on viikon kohokohta.Ilman sitä en tällä hetkellä jaksaisi.

Itse en ole varhemmilta voinut salata masennusta, kun äiti hoiti minulle ensimmäisen ajan mielenterveystoimistoon (asuin kotona silloin) ja on ollut aina tietoinen voinistani. Isä ei ota kantaa minun masennukseen, kun on itsekkin sairas. Pienempänä ollaan käyty vanhempian kans minun masennuksen tiimoilta keskusteluja ammattilaisten kans niin kuin tietysti isän masennuksen kanssa myös isän hoitojien kanssa.

Koen tärkeäksi sen et saa puhua toisille ja he ovat lähellä tukemassa. Myöskään ei saa unohtaa pojan tyttöystävää.

Voimia teille kaikille!🙂👍

Moi Kaikille! Ottaisin vielä yhden näkökulman poikanne tilanteeseen. Nimittäin olin itse samanikäinen kuin poikanne kun sairastuin. Ennen sairastumista minulla oli suurin piirteen elämän suunnittelussa "vain taivas rajana". Nyt tilanteenne näyttää siltä että poikanne haluaa itsenäistyä, ja juuri tästä näkökulmasta teidän pitäisi tukea, kannustaa ja auttaa poikaanne. Itse ehdin ennen sairastumista hankkia ammatin mutta siitä ei ole nyt enää meriitiksi...😞 Niinpä olen ajatellut opiskeluun valmentavaa koulutusta ja tämän voisin antaa ihan vinkiksi. Mutta nyt pitäisi rauhoittaa tilanne ja antaa ammattilaisten hoitaa poikaanne. Itse olen sukulaisille sanonut: "te olette sukulaisiani, ette hoitajia joten jättäkää hoitaminen ammattilaisille." Eli ensin asiat ja lääkitys, hoitokuviot kuntoon ja sitten pikkuhiljaa, "askel askeleelta" eteenpäin, tukea ja rohkaisua. Toivottavasti en kirjoittanut sekavasti🙂🌻

Kirjoitit että olette miettineet sitä, että oletteko tehneet jotain väärin. Itsensä syylistämisestä ei ole mitään hyötyä. Ihmiset vaan yksinkertaisesti kohtaavat joskus kriisejä jotka aiheuttavat masennuksen, tai sitten syynä voi olla joku asia joka on painanut häntä pitkään, kuten itselläni on montakin pitkäaikaista ongelmaa sydämelläni. Jotain olen myös lukenut että joillakin ihmisillä aivoihin erittyy herkemmin sellaista hormonia jonka vaikutuksesta masentuu (ei nyt siis tietenkään ilman mitään syytä, mutta siis pienenkin vastoinkäymisen kohdatessa esimerkiksi). Anteeksi epäselvyys, mutten yhtään nyt muista miten asiasta tarkemmin kirjoitettiin... Kuitenkin ajan sitä takaa, että jotkut ihmiset ahdistuvat herkemmin kuin toiset.

Tosiaan syytöksiä on turha jakaa suuntaan jos toiseen. Elämä on vain sellaista että se ei aina voi mennä suunnitelmien mukaan, se kuuluu asiaan. Hyvää jatkoa teille ja voimia! 🙂🌻

Hei!

Itse olen sairastanut vakavaa masennusta ja paniikkihäiriötä noin viisi vuotta. Olen myös 19-vuotias. 16-vuotiaaksi asti asuin isäni kanssa. jolle en koskaan puhunut asioista mitään. Emme vain ole niin läheisiä eikä isälläni ole minkäänlaista kokemusta mielenterveyden häiriöistä. Äitini hoiti minulle suunnilleen samoihin aikoihin apua eri psykologeilta ja psykiatreilta. Oloani parantaakseni muutin vähän niinkuin vahingossa silloisen poikaystäväni vanhempien luokse asumaan. He olivatkin minulle suureksi avuksi, toisinaan jopa enemmän kuin oma äitini jaksoi / osasi olla. Nykyään asun yksin ja äitini auttaa paljon edelleen. Isäni ei ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt koko sairauttani ja kyselee vain jatkuvasti milloin paranen ja koska tämä loppuu.

Tukena olemisen vaikeus on toisen asemaan asettautumisessa. Sitäkään kun ei saisi tehdä liiaksi. Juuri nämä ryhdistäytymiset ja "tiedän miltä susta tuntuu" -jutut ovat niitä pahimpia ajamaan masentuneen aina vain syvemmälle suohon. Myös väkisin keskusteleminen kipeistä asioista ei ainakaan minua itseäni ole koskaan auttanut. Tietysti on tärkeää puhua ja selvittää asioita ja tuntemuksia, mutta sillekin on omat hetkensä, jotka kyllä antavat kuulua itsestään tarpeen tullen.

Itse toivoisin vanhemmiltani ymmärrystä ja taitoa lukea asioita rivien välistä. Kaikkea ei aina voi tai halua sanoa ääneen, ja varsinkin yksin asuessa tulee helposti sellainen olo, että on pakko selvitä eikä omaa jaksamattomuuttaan saa tuoda julki. Pienten asioiden hoito voi olla hyvinkin raskasta, esimerkiksi itselläni roskien vieminen on joskus helvetillisen hankalaa johtuen paniikkihäiriöistäni. En uskalla astua ulos ovesta ja jo ajatus vain naapureiden näkemisestä saa paniikin valloilleen. Myös käytännön asioissa auttaminen voi siis tuoda yllättävänkin paljon tukea masentuneelle, koska silloin huomaa, ettei lopulta olekaan ihan yksin oman syyllisyytensä kanssa, joka niiden hoitamatta jättämisestä syntyy.

Tässä nyt ihan muutamia mietteitä, mitä näin äkkiseltään sain aikaan. Loppujen lopuksi kaikki ihan perusasioita, joita olette varmasti kuulleet moneen kertaan. Voimia ja jaksamista teille! 🙂🌻