Hei Sarjetty 🙂

Kovin lyhyesti kirjoitit, joten pahoittelen jo etukäteen jos oletan väärin tilanteesi.

Ilmeisesti kuitenkin aprikoit kuinka kertoa omasta masennuksestasi lähimmäisille (tai kertoako ollenkaan?). Valitettavasti en voi vastata toivomastasi näkökulmasta, mutta masentuneen omaisena kyllä.

Ensimmäiseksi kannustan kertomaan niin pian kuin suinkin. Itse koin huonoa omaatuntoa vuosia sen takia, etten siskona ollut nähnyt tilannetta enkä kuultuanikaan tiennyt miten olisin voinut asian ottaa puheeksi. Olisinko osannut auttaa jo aiemmin, jos olisin tiennyt?

Koska kuulin masennuksesta kiertoteitse, en tiennyt olisiko siskoni halunnut siitä puhua vai ei. Olisin toivonut kuulevani häneltä suoraan, jotta olisimme voineet asiasta avoimesti puhua jo aiemmin. Sitä varten täällä ollaan, että voimme vuorotellen toinen toistamme auttaa.

Vaikeita asioita olen itsekin joskus joutunut ottamaan puheeksi. Helppoa se ei edelleenkään ole. Aina sitä miettii miten toinen suhtautuu, onhan hänellä omiakin murheita, ei tämä nyt niin iso juttu ole, ehkä olenkin vain hiljaa... voi meitä! Miksi me täällä olisimme, ellemme oppiaksemme osoittamaan rakkautta toisiamme ja itseämme kohtaan?

Mutta miten voisimme oppia osoittamaan rakkautta, jos emme edes anna toisillemme tilaisuutta lohduttaa meitä?

Koen sen aina kunnia-asiana, kun joku luottaa niin paljon että tulee murheensa kanssa luokseni. Sydämestäni toivon, että olen sen luottamuksen arvoinen ja että edes jotenkin pystyisin lähimmäisiäni tukemaan vaikeina aikoina.

Nyt elämä kysyy sinulta rohkeutta kertoa masennuksestasi. Voit harjoitella sanoja etukäteen, kirjoittaa vaikka lapulle ylös. Miksei itse asiaakin voisi kertoa kirjeen muodossa, josko se tuntuisi yhtään helpommalta?

Ehkäpä voisit yrittää keskittyä siihen, että saisit edes faktat kerrottua. Milloin masennus on todettu? Milloin aloit sitä itse epäillä? Kuka asiasta jo tietää? Miten toivoisit asiaan suhtauduttavan? Saako siitä puhua?

Hyvä aloitus voisi varmaan olla niinkin yksinkertainen kuin
"olisi yksi asia, josta haluaisin kertoa..." tai
"Olisko sulla hetki aikaa, pitäis varmaan puhua yhdestä vähän vakavammasta asiasta..."

Voimia sinulle!

🙂🌻

Vanhemmille selvisi psykiatrian tapaamisessa tää mun masennus, ja aluks ne syytti itteänsä tästä, mut ei tää niitten syytä oo. Nykyään pystyn keskustelee äitin kaa tästä.

Kavereille oon kertonu kasvotusten, että netissä.

Hei
Kiitos vastauksestasi.
Taidan pelätä eniten vanhempieni reaktiota ja olen jo kertonut eräälle henkilölle. En tahdo kertoa muille, koska näen liiankin hyvin hänrn huolen ja pelon minun takiani.☹️
En tosiaankaan tiedä mitä tehdä

Kannattaa vaan kertoa, menee kyllä aikaa ennen ku vanhemmat tottuu ajatukseen, sitten myöhemmin he ymmärtävät. Näin kävi mulla, nyt äiti on hyväksyny tän ja on tyytyväinen että saan nyt terapia-apua. Kavereille kantsii kertoa, nii nekin sit ymmärtää ja osaa kuunnella.

Mutta teet nii ku parhaaks näät, nää on vaan mun kokemuksia.

Kiitos
☺️❤️
Olen kyllä yhdelle aikuiselle (ei perheen jäsen) ja parhaalle kaverille kertonu. Se aikuinen vaatii mua kertoon kotona tästä ja meneen psykologille. En haluis sitä.☹️

Voithan pyytää, että se psykologi kertois vanhemmilles asiasta, jos et ite pysty. Tai sit pitäisitte yhteisen palaverin, jossa käsittelisitte tota asiaa.

Sarjetty, oman kokemukseni mukaan masennuksesta kertominen on vaikeaa, mutta kannattaa. Mulla kuraattori kerto vanhemmille perhepalaverissa. Kannustan sua kertomaan tavalla tai toisella perheelle tilanteesta.

Minä oon myös sitä mieltä että vanhemmille kertominen kannattaa, ainakin se saattaa helpottaa oloa kun ei enää tarvitse salata, itsellänihän salaaminen jatkui vaikka vanhempani saivat tietää mutta he ovat ainakin sitä mieltä että puhuminen kannattaa ja nekin olis toivonut että olisin puhunut itse niille ja aiemmin mutta minulla koulupsykologi soitti, koska tilanne oli vakava ja en olis itse saanut suutani auki ja aloitettua puhumista.

Vaikka en oo puhunut vanhemmilleni tänäkään päivänä tilanteestani koska häpeän ja haluan että ne tietää mahdollisimman vähän niin se että asiat tuli julki veljeni vaimolle lähensi meitä paljon. Valitettavasti hän otti ensin minuun yhteyttä koska en uskaltanut itse kertoa mutta olen niin tyytyväinen että hän otti yhteyttä ja aloin puhumaan hänelle aika avoimesti. Kannatan puhumista mutta se on vaikeeta, itse en olis pystyny itse kertomaan, mutta kirjoittaminen voi olla hyvä vaihtoehto.

Kai minä yritän.
Sain maanantaihin asti aikaa kertoa itse ja menemään itse psykologille ennen kuin se aikuinen varaa minulle ajan ja soittaa kotiin☹️
Minusta olisi kyllä parempi, että kertoisin itse. En vaan pysty siihen😭

Hei Sarjetty! Miten meni? 🙂

En mä nyt oikein tiiä. En jaksa enää😞

Sarjetty,

Kerro ihmeessä lisää. Älä tee itsellesi mitään pahaa. Sä voitat vielä pahan olon ja voit saavuttaa onnen. Olet paljon arvokkaampi kuin moni arvaakaan.

Halaan sua ajatuksissani. Älä luovuta. Sä pystyt taistelemaan ja jatkamaan eteenpäin. Kovasti jaksamista ja tsemppiä ☺️❤️

Oln yrittäny kaikkee, mutta mikään ei auta. Oon niin väsyny tähän. Mä haluun vaan et tää loppuu

Sarjetty, älä tee nyt itsellesi mitään pahaa. Kerro heti jollekulle. Tarvitset nyt apua, ja sitä varten auttajat ovat. Soita vaikka kriisipuhelimeen tai mene terkkarille, psykologille tai terveyskeskuksen päivystykseen. Älä jää yksin. Sua voidaan auttaa ja sä voit parantua.

Oon tuntenu sen olon kun väsyttää ja haluaa luovuttaa. Älä rakas Sarjetty nyt luovuta. Sinä selviät kyllä vielä. Hae apua. Oot mun sydämessä ja ajatuksissa. ☺️❤️

En oo luovuttassa, en vaan jaksa