Heippa
Ei kannata miettiä ja surra tulevia asioita esim että sairastuu tai kuolee sillä
se vie todellakin ihmiseltä enerkijaa ja voimaa.
Sillä elämä kyllä järjestyy ja asiat kanssa.
Mutta kun luet tämän niin toivoisin että heti menet kouluun ja käyt koulun loppuun
kun olet käynyt koulun niin pääset ammattiin ja omaa elämää rakentamaan
Juttele opettajan opon, kouluterveyden hoitajan kanssa kaikista ongelmista, peloista jne
niin varmasti auttaa ja auttavat sinua ja elämä järjestyy.
Onko sinulla ketään ystävää / kaveria jolle voisit kertoa iloja ja suruja ???
se helpottas elämää ja ihminen ei saisi jäädä ikinä yksin.
Kaunista syksyä sinulle

Moi vaan !
joo mun vahemmat on sanonut samaa että käy koulut loppuun, mutta kun kukaan ei oikeasti voi tietää miltä musta tuntuu, en haluu tehä mitään mikä ei tunnu hyvälle, haluisin käydä kouluni loppuun mutta se tuntuu niin ylivoimaiselta. on minulla kavereita mutten heillekkään haluaisi aina valittaa kaikesta. Haluaisin vain että kaikki olisi hyvin..
Iloista syksyä sinullekkin !

Hei Henna
Minulla on 16-vuotias tytär kuten sinäkin olet. Olet omana itsenäsi hieno ihminen, ainutlaatuinen ja vanhemmillesi erittäin tärkeä. Millainen suhde sinulla on äitiisi? Voisitko ehkä ottaa puheeksi asiasi, pelkosi jne. Jos olet hänelle läheinen niin mikset sanoisi hänelle että sinulla olisi asiaa. Tai onko ehkä joku toinen aikuinen, kummi tms. Tiedätkös seurakunnassakin on työntekijöitä, joille voit puhua. Soita vaikka diakoniatyöntekijälle, papille tai kenelle tahansa. Etsi jostain rohkeutta ja puhu. Jos en itse olisi erotilanteessa puhunut kenenkään kanssa (seurakunnan diakonin kanssa ainakin 200 tuntia) niin en olisi tässä ja näin voimissani. Koemme asiat eri tavalla jokainen meistä. Muistan itsekin kuinka murrosikäisenä asiat pelottivat, olin ujo (toisin kuin nyt, aina äänessä) ja pelkäsin kouluunmenoa ja pelkäsin sotaa ja ties mitä. Pelot ovat tavallisia, ne onneksi tulevat ja menevät. Toivon sinulle hyviä ratkaisuja, rakas pikkuystävä Hanna 😍

Hei Henna, jatkan vielä viestiä.
Minullakin oli paniikkikohtauksia eron yhteydessä mutta en hakenut niihin lääkitystä,
puhuminen auttaa ja auttoi, puhu, puhu, puhu, puhu. Etsi ihminen kenelle puhut. Kriisikeskus, diakoniatyöntekijä, pappi, vanhemmat, joku muu aikuinen, ystävä, kuka tahansa. Älä jää miettimään että saat paniikkikohtauksen siitä tai tästä. Ole rohkea ja avaudu. Siitä alkaa uusi elämä, usko minua. Rukoilen puolestasi ☺️❤️

Kiitos ero_kesäk_2006 ! sanasi oikeesti paransi mun mieltä 🙂 olen puhunut äitini kanssa, meillä on tosi hyvät välit mutta kun se ei auta kun pelkoni kouluun on ylitsepääsemätön! ☹️
olen käynyt myös eräässä kriisiryhmässä puhumassa hoitajan kanssa, mutta sitäkään en koe helpottavaksi tai mukavaksi koska kyseinen hoitaja ilmoittaa asiat niin jyrkästi eikä siihen ole enää mitään sanavaltaa. :/

Kannattaa hakeutua keskusteluapuun vaikka nuorisopsykiatrian poliklinikalle, koulupsykologille tai kenelle vain. Yritä jaksaa käydä koulusi loppuun, jos jätät sen kesken niin jatkaminen voi olla todella vaikeaa myöhemmin.

Hei henna!
Nyt jatkat etsimistä ja haet ihmisen joka ymmärtää. Aika erikoista että
olet tavannut tuollaisia jyrkkiä ihmisiä. Kyllä sellaisen vielä löydät, ainakin
toivon niin. Hankalaa tuollaiset jääräpäiset jotka eivät ymmärrä mutta auttajiakin
on joka lähtöön ja kaikkien kemiat eivät toimi yhtä hyvin.
Voimia, onnistumisia ja jaksamista sinulle 🙂

Mukava kuulla, että sulla on paljon kavereita. Suosittelisinkin olemaan heidän kanssaan ja puhumaan heille asioistasi. Kavereidenhan tehtävä on tukea toista. Luulisin, että pelkotilanteiden kanssa on vain opittama elämään, ellei lääkitys sitten auta siihen. Toisaalta läheisten ihmisten menettämistä on turha ajatella mitenkään etukäteen, eihän sitä tiedä koska he kuolevat. Jos joku läheinen kuolee, niin hänen on vain antava kuolla ja opittava elämään ilman häntä. Eihän tämä ole näin yksinkertainen asia kuin teoriassa, mutta toivottavasti saat muilta tukea tällöin, jos näin joskus tulee tapahtumaan. Mutta niinkuin sanoin, asiaa ei kannata ajatella etukäteen.

Ymmärrän jos kouluun meno pelottaa. Itse pelästyin lukioon mennessäni ja häippäsin sieltä aika nopeasti. Minulla on osittain julkisten tilanteiden/alueiden pelko. Pelkään, että joku hyökkää kimppuuni tai nauraa minulle tai jollain muulla tavalla loukkaa. Tähän auttaa itseluottamus. Uskoo, että on esim. kaunis, jos muut tuntuisivat nauravan että näytän tyhmältä. Pitää myös luottaa siihen, että ihmiset eivät hyökkää päälleni, joka on kuitenkin aika harvinaista. Monet ihmiset varmasti pelkäävät mennä uuteen paikkaan, kun eivät tunne sieltä ketään. Suosittelen kuitenkin menemään kokeilemaan miltä se tuntuu itse paikassa. Jos se tuntuu aivan kauhealta, niin voisit ottaa yhteyttä esim. kouluterveydenhuoltoon ja kertoisit asiasta. He saattaisivat keksiä jotain apua asiaan. Kun ehdit tutustumaan luokkaan, voit löytää sieltä pian tai heti kaverin, jonka kanssa voit yhdessä tutustua paikkaan eikä paikka tunnu enää niin pelottavalta. Kaikki luokkalaisesi tukevat sinua, jos vain uskallat puhua heille. Kokeilemaan vain rohkeasti äläkä ajattele etukäteen asioita, jotka vaan alkaisivat stressaamaan enemmän. Jaksamista sinulle kokeilla rohkeasti 🙂.

Voit tehdä ja paljonkin... niinkuin aiemmin sanoin etsi joku ystävä, johon luotat, kaikille ei asioitaan kannata puhua. Ja jos ensimmäinen ei ole luottamuksen arvoinen, niin etsi toinen, älä luovuta, ajatusten vaihto varmasti auttaa. Äläkä päästä vanhempiasi (äitiä) helpolla, jollei hän ota asiaasi vakavasti niin sano "ihan oikeesti äiti, haluaisin puhua asiasta ja juuri nyt"! Jos ajattelen omaa teiniäni niin saatan jonkin aiheen vaan ohittaa jos tilanne ei ole paras mahdollinen. Tarinasi panee minutkin ajattelemaan, että on keskityttävä nuoren asioihin joka ikinen kerta kunnolla, sanojen takana saattaa olla muutakin kuin se mitä hän sanoo. Voimia ja jaksamista sinulle, älä luovuta, olet ainutlaatuinen omana itsenäsi ja muista "mikä ei tapa se vahvistaa" ☺️❤️

Hei !
olen puhunut kouluterveyden hoitajan kanssa ja asia on siltä osin selvä ettei minua koulusta potkita kun en suorita kursseja. en tiedä mikä siinä kouluun menossa pelottaa ja ahdistaa niin paljon. Olen myös lähipäivinä jättänyt menemättä kavereiden kanssa ulos kun on vain jotenkin niin huono olo ettei jaksa tai halua nähdä ketään. Olen ihan loppu, en halua elää näin, päivät vain makaan sängyssäni ja olen todella ahdistunut, iltaisin saatan nähdä kavereita.

Hei taas Henna!
Mikähän sinua ahdistaa, osaatko sanoa. Minulla pitkäkestoinen ahdistus
uskoakseni aiheutti niitä paniikkikohtauksia. Sinun pitäisi selvittää
syy ahdistukseen ja kuten jo oon montakin kertaa sanonut puhu, puhu, puhu,
älä aikakaan ohita asiaa. Auttaisiko jos kirjoittaisit paperille tai koneelle päivittäin
tuntojasi, jos sinulla ei ole ketään luotettavaa ihmistä jolle puhut. Itse olen
harrastanut sitäkin ja se helpottaa. Kertoisit vaikka päivän kuulumiset, kivat ja
ikävät kuten päiväkirjaa kirjoittaisit. Se voisi auttaa. Nyt en osaa sinulle muuta sanoa kuin että toivon ahdistuksesi joskus helpottavan tavalla tai toisella sekä toivon
kivoja, kuuntelevia ihmisiä elämääsi 🙂. Aurinkoisia, kuulaita syyspäiviä 🙂🌻

Hei Henna!
On tärkeätä että sinulla on ystävä tai useampi. Ei ystäviä tarvi olla
paljon, tärkeintä on laatu ja luotettavuus. Ja pidä äitisi ajan tasalla. 16-vuotiaan
äitinä voin hyvin asettua perheenne ja sinun asemaasi. Jos saat suorittaa kursseja
voimiesi mukaan niin sehän on ihan ok. Voithan välillä levätä ja välillä kiriä, miten
vain jaksat. Mieti vielä mistä ahdistuksesi johtuu, voitko tästä aiheesta keskustella
terveydenhoitajan kanssa? He ovat sitä varten että auttavat nuoria ja heillä on
vaitiolovelvollisuus. Voimia ja hyviä ratkaisuja 🙂

Hei ero_kesäk_2006!
en osaa ollenkaan sanoa mikä ahdistaa mutta ahdistuksen tunne väheni huomattavasti kun kävimme tänään äitini kanssa koululla juttelemassa, keskustelussa oli mukana terveydenhoitaja, opo, kuraattori, luokanvalvoja ja joku muu en muista hänen ammattiosaansa asiassa. Mutta päädyimme siihen tulokseen että terveyteni kannalta katkaisemme opintoni ja aloitan ensi syksynä uudestaan. tärkeintähän on minun parantumiseni, eikä se voi alkaa jos kokoajan koulu ''kummittelee'' takaraivossa.
Käyn myös kerran viikossa kriisiryhmässä hoitajan luona juttelemassa, sekin helpottaa hieman. Minulla on moniakin luotettavia ihmisiä kelle olen puhunut asiasta mutta ainut kenen kanssa puhuminen on helpottanut oloa oli parhaan kaverini äiti joka on samalla myös kummini. Kun ystävilläni ei ole juurikaan kokemusta tai tietoa asiasta nii toki se on heidän osaltaan vaikeaa auttaa. Keskustelen myös melkeinpä joka ilta äitini tai isäni kanssa asioista jotka painaa jotta saisin nukuttua. Minusta tuntuu että kaikki alkaa pikkuhiljaa korjaantua nytkun tuo koulu asiakin on järjestyksessä ja voin keskittyä paranemiseen. Ainoa asia mikä minua tällä hetkellä vielä painaa ja häiritsee on se että en ole 2 viikkoon uskaltanut nukkua ilman että valot olisivat päällä kun näin kaksi viikkoa sitten kauheaa painajaista ja pelkään että jos sammutan valot se tulee takaisin. Yhtenä iltana äitini sammutti valot jolloin menin ihan hysteeriseksi ja itkin vain enkä saanut henkeä, tuon asian vielä kun saisin pois päiväjärjestyksestä niin luulisin että elämäni voisi alkaa palata suht normaaleille raiteille. Olen todella kiitollinen kaikesta mitä olet minulle kirjoittanut tänne, koska se on todella auttanut minua ajattelemaan ja ehkä jopa paremmin selviämään asian kanssa. joten suurkiitos sinulle ! 🙂🌻:
Hyvää syksyä ! 🙂

oho , nyt tuo tuli kaksi kertaa kun luulin että ensimmäinen poistui niin kirjoitin uuden. noh samapa tuo kai.

Hei Henna 🙂!
Olen todella iloinen puolestani ja myös iloinen siitä että olet rohjennut hakemaan
apua, siitä ne asiat järjestyy. Olen iloinen myös vanhemmistasi kun ymmärtävät ja
siitä että olet päässyt keskustelemaan eri ammattilaisten kanssa. Hienoa, olen ylpeä sinusta, ihan itkettämään alkoi kun ajattelen edistymistäsi. Olet menossa oikeaan suuntaan ja elämä järjestyy kohdallasi kunhan vaan et turhaan odota itseltäsi liikoja.
Tuo valoasia on pieni juttu, sehän hoituu vain pitämällä valot päällä. Jos ahdistus etenee
paniikkihäiriötasolle, niin toipuminen ei käy kädenkäänteessä, näin ajattelen, ainakin kohdallani näin kävi, yksi asia kerrallaan ja huomaat aikojen kuluttua että olet taas ottanut yhden askeleen lisää ja ahdistus häviää pikkuhiljaa. Tosin tietyissä tilanteissa voi tulla tuntemuksia (ainakin minulle kävi niin) että nyt tulee paniikkikohtaus. Ja mikä hauskinta, se voi tulla myös kohdatessasi positiivisia asioita, ei vain negatiivisia. En tiedä päteekö muihin kuin minuun, kerron vain tuntemuksiani.
Onnea Henna ja iso hali myös. Toivon, että äitisi muistaa myös halata sinua, sellainen tekee hirrrrveen hyvää. Halaan omaa teiniäni vaikka panee hanttiin, tiedän että tykkää, tai ainakin minä. Jaksamista, voimia ja hyviä juttuja elämääsi, ja vielä kerran onnea rohkeudestasi 🙂!