Mitä tehdä, kun on OIKEASTI HÄTÄ?
Kun olo on niin ahdistunut, ettei enää pysty olemaan. Itsetuhoiset ajatukset tuntuvat ainoalta vaihtoehdolta, vaikka tiedän etten ikinä pystyisi itseäni tappamaan, koska PELKÄÄN kuolemaa. Eli se viimeinenkin vaihtoehto on mahdoton.
Olen ulospäin iloinen, sosiaalinen, ja kaikkea muuta positiivista, mutta kukaan läheisenikään ei tiedä että minulla on OIKEASTI HÄTÄ. Eli siis tietävät, että minulla on vaikeaa, ja paha olla. Mutta eivät tiedä kuinka suurta ja ylitsepääsemätöntä paha oloni, ahdistukseni ja paniikkini oikeasti on.
Aina ennenkuin menen töihin, ja töiden jälkeen keskityn ainoastaan tarkkailemaan pahaa oloani, sitä miltä minusta tuntuu, kuinka paljon ahdistaa ja minne milloinkin sattuu. Saatan mennä terveyskeskukseen vaikkapa vain päänsäryn vuoksi: päätä saattaa oikeasti särkeä, mutta silti suurin syy tk:seen menoon on se pelko minkä päänsärky aiheuttaa. On PAKKO saada mieli rauhoitettua sillä että kuulee lääkärin sanovan: ”ei ole vaarallista, normaali päänsärky/migreeni.”
Oikeaa lääkäriaikaa saa jonottaa kuukausia, ja se tuntuu turhauttavalta, en vain oikeasti jaksa, en kykene enkä pysty odottamaan. Pelkään että kuolen jo tähän jatkuvaan pelkoon ja ahdistukseen. Päivystyksessä sanotaan että auttavat vain akuutteja tapauksia. Mutta mielestäni tapaukseni ON AKUUTTI. Eli siis päivystyksessä he tarkoittavat sitä, että antavat yhden rauhoittavan napin ja laittavat kotiin jotta selviän yön yli. Mutta ei siellä päivystyksessäkään joka päivä voi laukkoa!
En oikeasti tiedä mitä tehdä, jotta otettaisiin todesta, jotta saisin apua NYT JA HETI, enkä puolenvuoden päästä. Täytyykö ”uhkailla” itsemurhalla vaikka tiedän etten sitä oikeasti tee? Mennä sillan reunalle seisomaan ja seistä siellä kunnes joku soittaa poliisit ja voin heille kertoa kuinka paha oikeasti on olla? Vaiko kävellä puukko kaulalla päivystykseen, ja silloinkin minut laitettaisiin hullujen huoneelle, vaikka tekisin sen vain siksi että saisin apua ennenkuin oikeasti menen johonkin psykoosiin…
Mitäpä jos ensi kerralla menist johonkin kriisikeskukseen ja kysyisit voisivatko he jotenkin nopeuttaa lääkäriin pääsyä.
Ei ainakaan kannata mennä terveyskeskukseen ja sanoa että päätä särkee, koska sitähän he sitten vaan hoitavat. Oletko koskaan kokeillut, että sanot tulevasi hulluksi just nyt, jos et saa just nyt apua.
Siis olen todellakin soittanut terveyskeskukseen ja kertonut tunteistani. Olen jopa suoraan kysynyt: "täytyykö minun yrittää itsemurhaa ennenkuin otetaan todesta??" mutta ei, vastaus on: "mene nyt vain nukkumaan ja aamulla on taas parempi olo" tms..
Kuulostaa jotenkii nii hirveeltä jos ketää ei kiinnosta toisen asiat vaik toinen kärsiskii vaik kuinka pahasti. Käsittämätöntä välinpitämättömyyttä. Kui pahasti ihminen voikaa tuntea yksinäisyyttä vaik on muita ihmisiä ympärillä, ku ketään vaa ei kiinnosta.
Mut asiaan eli onko sulla Meri ketää läheistä ihmistä/ystävää jolle voisit kertoa tilanteestasi? Hädässähän jos koskaan ystävä tunnetaan. Ei se tuska sillä nukkumisella häviä kuten tiedätkii ja siks jotenki ärsyttää tollanen vastaus et "Mee nyt vaa nukkumaa". Toiset vaa vähättelee sun tunteita tai yrittää ohjailla niitä. Mut ne ei nää et se vaa ajaa sitä asiaa pahemmaks. Ymmärrän täysin sun tilantees. Itelläkii on aika samanlainen tilanne mun äitin kanssa. Sitäkää ei kiinnosta, tai ei se ainakaa käytännössä oikein näy vaik se sanooki et kiinnostaa. Olenko oikeassa että olosi on sellanen et "oot pakahtumaisillasi pahasta olosta ja et vaa voi pysyä paikallas ku ahistaa niin älyttömästi, mut ketää ei kiinnosta"? Oot sillai niinku umpikujassa jonka toisen pään sulkee seinä tai tyjhyys ja toisen pään muitten ihmisten välinpitämättömyys? Mä tiedän tunteen jos oon vähänkään oikeessa mun tulkinnassa sun tilanteesta. Ihan kestämätön olotila, ja mul on ollu sellanen yhes vaihees vähä enemmän ja nykyään vähä vähemmin, mut on kuitenkii ku en oikein pärjää mun äitin kanssa.
Mut onneks oon löytäny sentää joitakii ihan oikeita ystäviä seurakunnasta ja muutenki alko elämä vähä muuttuu paremmaks ku tulin uskoon ja ainaski vapauduin siitä tyhjyydestä. Mut kyllähän se elämä on vieläkii vaikeeta ton äititilanteen takia ja vanhat traumaattiset muistot piinaa vähän väliä ja pitää oikeesti välillä ihan pysähtyä sanomaa ittelle ettei käy haukkumaa itteää ja et pääsis yli kokonaa yli itsevihasta. Onneks oon kuitenki alkanu tajuumaa (tietäminen ja tajuaminen on eri asioita, olen huomannut) et olen oikeesti tärkee ja arvokas ja alkanu päästä yli itsevihasta, mut silti ne vanhat muistot kummittelee päässä jatkuvasti.
Voimia ja haleja sulle Meri. Samassa paatissa olen itekkii ollu ja oon edelleenkii. Olet tärkeä ja rakas ihminen, vaikkei siltä tuntuiskaan.
Kokeile sitten kriisikeskusta jos sellainen olisi lähelläsi.
Hätänumeroon voi myös soittaa, jos on vähänkään sellainen olo, että voisi itselleen tehdä jotain. Sitä kautta varmaan kaikista nopeiten asioita lähdettäisiin selvittämään.