Heippa. Olen parikymppinen naisen alku, joka on taistellut masennusta vastaan pitkään.
9 – vuotiaasta eteenpäin pidin itseäni lihavana rumana, ja sama ajatusmaailma on edelleen. Yläasteella tutustuin silloiseen parhaaseen ystävääni, joka romutti itsetuntoani yhä enemmän ja enemmän. Sosiaalisten tilanteiden pelko rajoitti paljon elämääni. Lukion alussa helpotin oloani viiltelemällä. Elämä rupesikin hymyilemään kun aloin seurustelemaan ensimmäistä kertaa vakavasti. Seurustelun aikana e-pillerit ja epäilty masennus eivät oikein sopineet yhteen… Pillereiden takia olin erittäin herkkä ja pienetkin epäonnistumiset saivat mielen maahan. Poikaystäväni jätti minut omien sanojensa mukaan juuri siksi, koska ei enää jaksanut minun ”angstaamista”. Oikea syy oli kuitenkin se että hän petti minua sen tytön kanssa, josta monesti olin mustasukkainen. Tästä tilanteesta olen kuitenkin yli päässyt, vaikka kyseisen tapahtuman jälkeen oma elämä lähti kulkemaan alaspäin enemmän ja enemmän.
Lukion jälkeen päädyin pikaravintolaan töihin ja siellä olin alle puolisen vuotta kunnes jäin sairaslomalle. Jouduin psykiatriselle osastolle, viiltelin päivittäin ja elämä oli aivan kamalaa. Kuukauden olin osastohoidossa, mutta sairaslomalla kesään 2014 asti. Oloni ei parantunut oikeastaan paljoa yhtään. Rupesin sekoilemaan lääkkeiden ja alkoholin kanssa ja oman tekoni takia paras ystäväni katkaisi välit minuun. Silloin koin ison lyönnin naamalle ja yritin laittaa elämääni kuntoon. Tutustuin nykyiseen avomieheeni, vähensin huomattavasti alkoholin käyttöä, viiltely jäi pikkuhiljaa pois ja sain työharjoittelupaikan.
Työharjoittelun aikana mieleni kirkastui ja keksin sen mitä haluan jatkossa tehdä. Hain hiusalalle opiskelemaan ja pääsin. Olin niin onnellinen !
Mutta tullaankin sitten tähän päivään. Olen opiskellut alaa nyt kolmisen kuukautta. Alussa kaikki oli niin ihanaa, vaikka luokalleni sattui tulemaan yläasteaikainen paras ystäväni.
Ensimmäinen kuukausi meni hyvin. Ihmettelin omaa jaksamistani, kävin koulussa 5 päivänä viikossa, mutta sitten masennus kolkutteli ovea. Juttelin terapiassa tästä ja yritin vain jaksaa. Välillä masentaa ja sehän on ihan fine.
Nyt ollaan siinä tilanteessa että mielen sopukoissa en näe valoa, viiltelen jälleen yhä syvempiä ja syvempiä haavoja, syöminen ei suju. Haluan kuolla, mutta en uskalla tappaa itseäni. Kouluun jaksan raahautua muutamana päivänä.
Miulla on aina ollut todella vaikeaa puhua omasta olosta muille sillä en tahdo että tuotan pahaa oloa. Jos kerron viiltelystä ystävälleni, tulee hänelle paha mieli joka tarkoittaa minun mielessäni siltä että olen paska ihminen.
Minulla on myös todella isot paineet koulun käynnistä, sillä lähipiiri on niin ylpeä että olen saanut elämäni raiteilleen. Tuntuu että minulla ei ole oikeutta tuntea näin mitä tunnen. En voi jättää koulunkäyntiä koska olen sitten selkeästi laiska. (Ajattelen liikaa mitä muut miettivät minusta..)
Olen ahdistunut koska en tiedä mitä tehdä. Tälläkin hetkellä tahtoisin viillellä ja mennä sängynpohjalle makaamaan. Yritänkö vain jaksaa koulussa, vaikka tuntuu siltä ettei minun paikkani ole siellä? En ole ennen tätä vuotta ajatellutkaan että voisin hakea hiusalalle, hiustenlaitto ei siis ole aiemmin kiinnostanut. Nyt en osaa tunnistaa että ahdistaako koulussa sen takia vain kun mieli on muutenkin alhaalla, vai onko tämä oikea tunne että ei hiusala olekaan se ala? Ahdistun kun kuulenkin sanan hiustenlaitto, mahassa möyrii kun telkkarista tulee shampoomainos, pelkään sitä että ystävä pyytää minua laittamaan hänen hiuksensa jne…
En todellakaan tiedä mitä tehdä, miltä tämä teistä kuulostaa? Anteeksi jos ette saa selvää tekstistä, yritin saada tätä tiivistettyä hiukan.. Arvostan kommenttianne.
Moi
Toivottavasti tää auttaa.
Tiedätkö yhtään, miksi et pidä ulkonäöstäsi? Muista myös, että jokaisessa on jotain kaunista. Ja se mitä on "sisällä" on tärkeämpää.
Jatka toki sitä, mitä haluat tehdä. Eli jos hiusala tuntuu hyvältä niin jatka. Olet siinä varmasti hyvä.
Expoikaystäväsi teki todella kurjasti, mutta luulen hänen valehdelleen sinulle, koska välitti vielä sen verran ettei halunnut satuttaa liikaa ja toivoi kai valheen olevan parempi kuin toinen.
Viiltely on vakavaa ja toivoisin sinun hakevan apua ja miettivän jotain muuta sen tilalle. Ystäväsi tulee surulliseksi, koska hän välittää sinusta. Et ole paska ihminen sen takia, että joku toivoo sinulle hyvää ja välittää sinusta. Eikö se kerro jotain aivan muuta? Minusta se kertoo sinun olevan ihana ja arvokasihminen☺️❤️☺️
Kirjoita toki lisää, jos haluat🌻🙂🌻
Sellainen juttu myös, että jos et pysty juttelemaan ystävillesi, niin kannattaa harkita tukiverkoston laajentamista eri ammattilaisten osalta. Ystävillä ei välttämättä olekaan kykyä ja taitoja vastaanottaa tietynlaista rankempaa tietoa.
En tiedä kaikista oppilaitoksista, mutta ainakin lukioissa oli kuraattori ja opo... olisiko mitenkään mahdollista käydä sellaisen kanssa juttelemassa koulusta?
Ehdottomasti kerro tilanteestasi koulullesi. Terveydenhoitajalle, kuraattorille tai vaikkapa opettajalle, joka sitten osaa ohjata sinut oikeaan paikkaan. Näin saat tukea koulunkäyntiisi ja oppilaitoksesi on tietoinen tilanteestasi, mikä varmasti helpottaa myös oloasi. Ja jos ala ei sittenkään tunnu omalta, voi aina hakeutua johonkin muualle. Tästäkin kannattaisi keskustella jonkun kanssa koulullasi. Minusta ainakin kuulostaa siltä, että todellakin tällä hetkellä tarvitset jonkun ammattilaisen, jonka kanssa käydä tuntemuksiasi läpi ja suunnitella tulevaisuutta.
Anna itsellesi aikaa selvitellä, mitä itse elämältäsi haluat. Äläkä missään nimessä anna läheistesi mielipiteiden vaikuttaa siihen, miten tämän tilanteen kanssa toimit, vaan kerro myös heille, miltä sinusta tuntuu. Vältä tekemästä "paniikkiratkaisuja", eli niitä joilla pyritään vain pakenemaan koko tilannetta nopeasti. Keskustele asioista muiden kanssa mitään peittelemättä tai kaunistelematta ja yritä välttää yksin murehtimista (helpommin sanottu kuin tehty, tiedän). Kirjoita vaikkapa asioita ylös ja pohdiskele niitä paperilla mieluummin kuin pyörittelet niitä päässäsi.
Toivottavasti olosi helpottaa pian. Voimia. 🌻🙂🌻