Mitä teen sitten kun viimesetkin voimat hiipuu?
Olin neljä vuotias, kun poliisit piiritti pihan ja vei isän tutkinta vankeuteen. Äitiäkin syytettiin kaikesta ja elin sosiaaliviranomasten määräämissä paikoissa millon sisarusten kanssa millon yksinään, näkemättä äitiä. Kuitenkin kun isä sai 6 vuoden tuomion pedofiliasta ja äiti vapautettiin syytteistä, kaikki oli vielä pahemmin. Vanhimmat sisarukset joista toinen kävi ammattikoulua ja toisella oli kaksoistuntkinto lopettivat koulunsa hyvin pian ja vaihtoivat elämän huumeisiin. Äiti ei kestänyt paineita ja ajatteli usein, jos laittaisi minut ja nuoremman veljeni autoon ja ajaisi rekan alle. En sillon vielä ymmärtänyt kaikkea, enkä vieläkään.
13 vuotiaana tapasin erään ihmisen, johon luotin täysin. Uskoin, että hänen kuoren alla olisi paljon hyvää. Olin väärässä. Mustelmat ja suurin suru ovat haihtuneet mutta jäljelle jäivät lukuisat arvet ja pirsoutunut mieli.
Kerroin ehkä murto-osan kaikesta, mutta siitä tulisi liian pitkä ja karu teksti. Olen aina ollut ihminen joka ei voi näyttää muille miltä itsestä tuntuu. Koulussa olen luokan priimuksia ja iloinen ihminen joka kuuntelee aina muiden huolet. Jo koulumatkalla, kun ehdin ajatella asioita mielen valtaa tajuton ärsytys. Ärsyynnyn siitä, että asioiden pitäisi olla hyvin, seurustelen taas, pystyn jopa luottamaan hieman, kotona on asiat suhteellisen kunnossa, minulla on ystäviä ja paljon kavereita, pärjään koulussa.
Olen itkenyt niin paljon itseni takia, etten osaa enään itkeä. En koe surua enään muutakun muiden puolesta. Se suru mikä minun pitäisi tuntea muuttuu auttamatta vihaksi. Yritän pysyä paikoillani, en halua satuttaa enään itseäni. Mieli tosin tekisi vetää ranteet auki ja juosta päin betoni seinää. Pystyn hillitsemään itseni, mutta entä kun en enään voi?
En ole ikinä puhunut ongelmieni laajuudesta. Eräs ystäväni jolla on jos jonkinlaisia häiriöitä niin totesi oireistani, että se ei voi olla kuin mielentilahäiriö. Tavallaan, jos minulla ei olisi mitään häiriötä, olisin jo valmiiksi häiriintynyt. Kukaan ei ainakaan muiden mielestä voi selvitä minun lapsuudestani täyspäisenä. Olen nähnyt ystävien kuolemat, tullut pahoin pidellyksi, joutunut raiskauksen uhriksi ja nähnyt kun siskoni ja veljeni ajautuvat huumeiden mukana. Olen kuitenkin ollut ystävien ja perheen tukipilari, en ole voinut kertoa miltä MINUSTA tuntuu.
Olen ollut lukossa niin kauan, etten osaa hakea apua, vaikka oletan tarvitsevani sitä. En vain voi mennä kertomaan kenelelkkään, eivät ne uskoisi, pitäisivät pilkkanaan. Tekisi mieli olla jättämättä tätä tekstiä tännekkään, mutta jotain on tehtävä.
Pakko myöntää, että sinun juttusi on paha, mutta sinulla ei ole mielentilahäiriötä vaan sinulla on traumoja menneisyydessä niin kuin minullakin.🌻🙂🌻
Minullakin oli vaikeuksia kirjoitaa tänne, mutta nyt ole paljon varmempi. Tarkoitan vaan sitä, että kun on kirjoittanut tänne ja joku kirjoittaa sinulle olosi on varmempi. En tiedä toimiikose kaikille, mutta minulle se toimi.🙂🙂👍
Sinun tekstiäsi lukiessa minulle tuli todellakin sellainen olo, että mitä minä maan matonen tiedän pahasta olosta mitään. Ensimmäinen reaktio oli, että tahtoisin todellakin halata sinua.
Pyydänkin, että hakisit sitä apua. Porukan vahvimpana olo on rankkaa, sen jos minkä minä tiedän, mutta joskus pitää olla myöskin itsekäs. Yritä auttaa itseäsi, mene hoitoon, anna avun tulla. Se helpottaa huomattavasti.
Itse asiassa minun ongelmani on juuri tämä; kerron kaikille miten pitäisi tehdä, muttan itse tee mitään. Toivoisin, että minulla olisi sen verran kanttia näyttää "todellinen" minäni eded ystävilleni..
toivonpilkahdus kirjoitti 3.2.2011 19:13
Pakko myöntää, että sinun juttusi on paha, mutta sinulla ei ole mielentilahäiriötä vaan sinulla on traumoja menneisyydessä niin kuin minullakin.🌻🙂🌻
Minullakin oli vaikeuksia kirjoitaa tänne, mutta nyt ole paljon varmempi. Tarkoitan vaan sitä, että kun on kirjoittanut tänne ja joku kirjoittaa sinulle olosi on varmempi. En tiedä toimiikose kaikille, mutta minulle se toimi.🙂🙂👍
Tässä onkin ongelmana, että kun selvisin traumojen kanssa niin pitkään alan olla varma, että se on muokkautumassa mielentila häiriöksi. Kun ei pää kestä asioita enään. Kiitos vastauksesta kuitenkin (=
Shasta kirjoitti 5.2.2011 17:28
Sinun tekstiäsi lukiessa minulle tuli todellakin sellainen olo, että mitä minä maan matonen tiedän pahasta olosta mitään. Ensimmäinen reaktio oli, että tahtoisin todellakin halata sinua.
Pyydänkin, että hakisit sitä apua. Porukan vahvimpana olo on rankkaa, sen jos minkä minä tiedän, mutta joskus pitää olla myöskin itsekäs. Yritä auttaa itseäsi, mene hoitoon, anna avun tulla. Se helpottaa huomattavasti.
Itse asiassa minun ongelmani on juuri tämä; kerron kaikille miten pitäisi tehdä, muttan itse tee mitään. Toivoisin, että minulla olisi sen verran kanttia näyttää "todellinen" minäni eded ystävilleni..
No et oo ainoona ton "tuen kaikkia muita paitsi itseäni" ongelman kanssa, mulla on tapana kertoo kavereille miten toimitaan ja missä vaiheessa haetaan apua, mutta tittidii tässä mä oon edelleen.