Mitä tapahtuu sitten, kun kukaan ei osaa auttaa?
Olen lukion toisella luokalla oleva tyttö.
Kun lukio alkoi, alkoivat myös ahdistuskohtaukset. Menin psykologille välittömästi ja huomasimme, että ongelmat ovat syvällä. Jouduin paljastamaan surkean mielialani ja itsetuhoiset ajatukseni. Myös perheongelmat tulivat esiin (vanhempien jatkuva riitely, isän alkoholismi/mielenterveysongelmat).
Juttelin siellä vuoden verran ja sitten soitin lääkärille, että haluaisin käydä psykiatrilla arviossa. Olin silloin lopettelemassa ensimmäistä lukiovuotta.
Kävin pari kertaa ennen kesää arviointikäynneillä, sitten alkoivat kesälomat ja jäin ilman tukea koko kesäksi. Kesän loputtua siirryin nuorisopsykiatrian päiväpolille, jossa olen käynyt siitä lähtien kerran viikossa.
Kuukausi sitten minulla aloitettiin lääkitys, ja olen terapiajonossa.
Silti olen itsetuhoisempi ja yksinäisempi kuin koskaan.
Minä hain ja halusin apua. Kukaan ei vain osaa auttaa. Ystävät eivät ymmärrä tai jaksa, enkä voi sitä olettaakaan.
Mitä pitäisi tehdä? Kauaa en jaksa enää tätä pompottelua ja jatkuvaa avun hakemista saamatta mitään vastineeksi. Terapiaan on pitkät jonot ja lisäksi pitää käydä kaiken maailman testit ja taas odottaa.
Tuntuu että sekoan, eikä kukaan kuule vaikka kuinka huudan, että auttakaa nyt ihmiset mua.
Kellään samanlaisia fiiliksiä?
Heippa, sanoit että aloitit kuukausi sitten lääkityksen, mutta olet nyt itsetuhoisempi ja yksinäisempi. Soittaisin eka alkuun lääkkeet määränneelle lääkärille. Kyse voi olla tabujen sivuvaikituksistakin. Jos vetää vaan syvemmälle lääkkeet, ne pitäs varmaan saada vaihtoon. Ei ehkä sovi sinulle.
Juttelin psykiatrin kanssa ja lääkitystä jatketaan. Tää ei johdu siitä, vaan minusta. Miksi kaikki sanoo, ettei apua hakeneet tee itsemurhaa? Olen hakenut apua, yrittänyt huutaa että auttakaa mua, mutta kukaan ei osaa tai pysty auttamaan minua.
Hei, en usko tuohon että apua hakeneet ei tee itsemurhaa. Joskus tuntuu että ongelmien vatvominen vaan lisää tuskaa. Sinulla näyttää olevan aika rankkaa kotona ja olet ilmeisesti alle 18 niin että muuttaminenkaan ei tule kyseeseen. Mutta et ole aina siellä. Pian pääset rakentamaan omaa elämää ja vanhat murheet kannattaisi yrittää heittää romukoppaan melkein. Musta välillä tuntuu ettei ole mitään mieltä kaivella terapioissa ym vanhoja haavoja vaan unohtaa ne vaan ja katsoa eteenpäin. Olet vasta lukiossa ja paljon hyvää ehtii vielä tapahtua. Aktiivisestikin voi yrittää löytäö kaikkea tekemistä ja muuta joka vie ajatukset muualle.
Kun terapiassa ahdistavat patoutuneet tunteet nousevat pintaan ja tietoisuteen niin saattaa tuska tuntua entistä ankarammalta, mutta ajan myötä se sitten helpottaa. Joskus terapia on liian intensiivistä ja rankkaa. Voi olla hvyä että välillä saa levähtää. Elämäss tulee tilanteita että kokee: nyt on seinä edessä, mutta kyllä vain uusi ovi lennähtää jälleen auki.
Ja tapahtuu niinkin, että ahdistus alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Ihmisen psyyke on siitä ihmeellinen taideteos, ja pyrkii itsestäänkin tasapainoon.
Moikka!
Tuli vain mieleen sano että kun kukaan ei osaa auttaa, sinä olet ainut joka voi. anna itsellesi mahdollisus. elämä ei ole helpoa, ei kenellekkään usko pois, voi tuntua ettei tämä ikinä tästä mutta kyllä se siitä, mä ainakin kuuntelen jos on jotain!
T: J 🙂
Ei kukaan osaakaan, se on totta. Nykyisin liikaa luotetaan ns. ammattiauttajiin ja lääkkeisiin, SE on minun mielestäni sairasta.
Ihminen tarvitsee toista ihmistä, joka ymmärtää, ja jonka kanssa on ns. Samalla aaltopituudella.
Sellaisen löytää vain etsimällä tai sattumalta, mutta mikään mielenterveys ihminen ei välttämättä sellainen ole.
Inhimillisyyttä toista kohtaan ei anna mikään psykologin, hoitajan tai lääkärin koulutus.
Luota vain vain itseesi, jos joku tuntuu ymmärtävän, hän ymmärtää.
Jos joku katsoo asiakseen muuttaa sinua, mieti kaksi kertaa, onko hän pätevä sanomaan, millainen sinun pitäisi olla.
Ainakaan mikään koulutus ei tee ihmisestä inhimillistä, minulla ainakin riittämiin ylimielistä roskan kuuntelua takana...
Usko itseesi!