En tiedä oikeen enää mitä tekisin, masentaa, ahdistaa, suututtaa ja ärsyttää koko elämä ja kaikki ihmiset… Elämässäni on tapahtunu niin paljon kaikkea ja ongelmia riittäisi vaikka kaikille jakaa. Ja tuntuu jatkuvasti, että olen ihan yksin ja kellään ei voi olla samanlaisia ongelmia kuin minulla ja että kukaan ei pysty koskaan ymmärtämään minua.

Olen kärsinyt masennuksesta nyt melkein kolmen vuoden ajan. Välillä se on helpottanut, välillä taas on ollut niin paha olo että olen meinannut tehdä itsarin. Tuossa talven ajan vietin tosi onnellista aikaa pitkään aikaan. Kuitenkin nyt asiat ovat kääntyneet taas ihan päälaelleen ja olen miettimässä että mihin elämäni oikein ajautuu..

Tuntuu että minulla ei ole enää oikeastaan yhtään ystäviä. On minulla kuitenkin joitain kavereita, jotka tietävät ongelmistani ja joiden kanssa on paljon hyviä muistoja, mutta emme enää vietä aikaa yhdessä niinkuin ennen. Jos ehdotan jotain tekemistä heillä on aina jotain muuta tekemistä. Päivät kuluvatkin yleensä tietokoneen tai telkkarin ääressä. Olen aivan järjettömän yksinäinen ja kouluunkin meneminen ahdistaa. Tulen tosi vihaiseksi ja surulliseksi kun näen koulun käytävällä ikäisiäni jotka ovat ystäviensä kanssa ja nauravat ja nauttivat elämästään. Itse olen aina yksin ja mietin miksi edes kannattaa elää… Jatkuva hylätyksi tulemisen pelko kalvaa minua ja näköjään pelkoni on käymässä toteen. Pelkään tutustua uusiin ihmisiin ja tulevani tuomituksi ja vihatuksi ja jääväni entistä enemmän yksin mitä nyt olen. Tuntuu etten kuulu mihinkään porukkaan ja että olen friikki jota kaikki inhoavat. Luottamukseni ihmisiin on täysin mennyt ja itsetunto on jossain niin syvällä pohjamudissa että en tiedä saanko sitä omin voimin sieltä ylös..

Elämässäni on kuitenkin tapahtumassa yksi hyvä asia: muutan pois kotoa omaan kämppään. On mahtavaa kun voi itse päättää asioistaan eikä tarvitse kestää hirveitä perheriitoja tai vanhempien valitusta. Kuitenkin se on iso muutos ja se hieman epäilyttää, nimittäin erakoidunko aivan täysin? Kun ei ole seurana kavereita eikä edes sisaruksia tai vanhempia, niin onko enää ketään jonka kanssa voin jakaa murheeni tai iloni tai puhua edes aivan tyhjänpäiväistä?

Yksi suuri murheeni on myös seurustelu. Haluaisin kovasti seurustella, mutta tiedän tasan tarkkaan että se ei ole mahdollista. Olen nimittäin poika vankina tytön kehossa. Olen kiinnostunut tytöistä, mutta en haluaisi seurustella lesbon kanssa, juurikin siksi koska en halua tulla tulkituksi tyttönä, vaan poikana. Ja heterotytöt eivät ole kiinnostuneita pojannäköisestä tytöstä.. Tämä asia ahdistaa aivan hirveästi. Jokapäivä sisälläni kytee pelko siitä että ”paljastun” ja ihmiset alkaisivat syrjiä ja kiusata minua, jolloin viimeistään tekisin itsemurhan. Kaltaisenani ihmisenä on vaikea olla nyky-yhteiskunnassa, naisen pitäisi olla kuin nainen ja miehen kuin mies, mutta tällä hetkellä olen kahden sukupuolen välissä.. Erilaisena oleminen on todella vaikeaa ja vaikeinta siinä on se, kun ei ole itse voinut päättää millaiseksi on tullut. Tekisin mitä vain jos vain voisin olla ihan normaali nuori :< Tämän sukupuoliristiriitani takia olen menettänyt myös välini isääni. Psykiatri kertoi vuoden alussa hänelle ongelmastani, myös juomisestani. Siitä lähtien isäni on pitänyt minulle mykkäkoulua ja kaikki mitä hänen suustaan pääsee on ärsyttävää piilovittuilua. Se saa todella pahalle päälle ja mieli on maassa isäni mykkäkoulun takia jatkuvasti.
Äitini tietää samat asiat, mutta meillä on vielä ihan ok välit. Hän rakastaa minua mutta uskon että hän ei ymmärrä minua eikä pohjimmiltaan hyväksy minua.. Hänenkiin puhestaan joskus kuulee pientä vittuilua ja siksi hänenkin seurassaan on vaikea olla.

Tulevaisuus ahdistaa minua aivan vietävästi. En tiedä yhtään mihin haen lukion jälkeen. Tuntuu ettei minusta ole mihinkään ammattiin. Haluaisin tehdä jotain luovaa, mutta tuntuu että unelmani romuttuvat kuitenkin, niinkuin ne ovat romuttuneet joka kerta tämän kolmen vuoden helvetin aikana.

Ja vielä.. Mikään ei tunnu lohduttavan. Ennen musankuuntelu auttoi paljon mutta nyt tuntuu että siitäkään ei ole hyötyä pidemmän päälle. Harrastuksetkaan ei auta. Kavereista sai ennen lohtua mutta nykyään ei ole edes kavereita… Olen yrittänyt purkaa pahaa oloa vaikka miten, liikunnalla, pelaamisella, alkoholilla, mutta aina vain palaan samaan tyhjään, turhaan, masentavaan ja mitättömään oloon.

Tulipas selitettyä paljon skeidaa, toivottavasti joku osaa olla ymmärtäväinen.. Eikä tuossa ollut edes kaikkea.. Tuntuu oudolta että kerron näin arkoja asioita itsestäni, mutta tuntuu etten voi enää pitää niitä sisällänikään.. Toivoisin että voisin saada rinnalleni jonkun ihmisen joka ymmärtäisi minua ja arvostaisi minua sellaisena kuin olen, mutta tuntuu ettei sellaisia ihmisiä ole olemassakaan ☹️ Ehkä olisi parasta vain olla kuollut.