Monet varmaan ajattelevat tämän luettuaan että ’eihän tuolla edes ole vaikeaa.’ Mutta kun en vain jaksa enää.
En tahdo kertoa kenellekkään tutulleni mitään, koska liika hyysääminen vain ahdistaisi enemmän.

Niin siis, viimeiset puoli vuotta ovat saaneet pääni aivan sekaisin. Viime vuoden marraskuussa minulla ja parhaalla ystävälläni meni ystävyys lähes karille, koska ystäväni silloinen lähes poikaystävä ihastuikin minuun. Olin tukenut heitä kumpaakin sen puolen vuoden ajan mitä he säätivät yhdessä. He kaksi olivat kaksi parhainta ystävääni.

Ystävälläni ja tuolla pojalla ei mennyt tuona puolena vuotena kovinkaan hyvin. Ystäväni ei ollut valmis seurustelemaan, mutta ei tahtonut pystytellä kokonaan sinkkuna. Pojan mielestä tilanne tuntui siltä kuin ystäväni olisi käyttänyt häntä vain hyväkseen. Ja hänen ihastus siirtyi minuun, minuun joka aina tuki häntä. Olin aluksi hämmentenyt, mutta sitten hullaannuin tuon pojan sanoista.

Me aloimme vuorostamme säätämään. Ja se ei jäänyt ystävältäni huomaamatta. Tiedän kuinka tyhmästi tein. Ja tappelinkin itseni kanssa siitä mikä oli oikein ja mikä ei, mutta pääsyin valitsemaan pojan, koska heidän juttunsa oli jo ohi.

Puoli vuotta olen nyt ollut tuon ihanan pojan kanssa. Hän on oikeastaan ainoa ihminen ketä jaksan katsella, ja jonka vuoksi jaksan tätä.

Ystäväni hylkäsi minut lähes kokonaan. Hän ei edes puhunut minulle. Jos sain hänet puhumaan aiheesta hän vain syytti poikaa kaikesta. En tahtonut jättää poikaystävääni, vaikka tiesin kuinka pahasti ystävääni sattuikaan. Otin kaiken syyn omille niskoilleni. Pohdin asiaa aina omassa päässäni. Poikaystäväni koitti kertoa että se ei ollut minun syyni. Mutta en uskonut häntä. En vieläkään usko.

Olen erkaantunut kaikista ihmisistä ystäväni takia. Olen nyt lukiossa ja luokallamme on vain 6 tyttöä. Marraskuun takia jäin aivan yksin. Minä olen yksin aina jossain siellä kun ne muut viettävät aikaa keskenään. Itkin koulussa aina välituntisin jossain. Nykyään se on turhaa. Ei se mitään auta.

Vain pari kuukautta sitten tämä ystäväni joka oli kuin minua ei olisi ollutkaan tuli puhumaan kanssani. Hän oli antanut anteeksi meille kummallekkin, mutta muistutti vielä siitä kivusta minkä hänelle aiheutimme. Hän myös pyysi meiltä kummaltakin anteeksi käytöstään. Se ei enää auttanut.

Jäin silti yksin, vaikka olimme suht. hyvissä väleissä. Aina jos olin koko luokkani tyttöjen kanssa tajusin etten kuulu joukkoon. Enkä ole ikinä kuulunut. Kaikki saavat kokeista kymppejä ja ovat TODELLA ahkeria. Tusin itseni aina pieneksi ja huonoksi heidän kanssaan. Pääsin harvoin kursseja läpi, tai ne jäivät kesken.

Nykyään olen lähes joka päivä pois koulusta, koska tuntuu että ei minua siellä tarvita. Turhaa minä siellä käyn. Eivätkä ne siellä minua ees kaipaa. En enää edes käy missään. Ennen vietin aikaa kylällä lähes joka päivä. Nyt menen sinne vain koska poikaystäväni tahtoo nähdä kavereitaan. Monesti minun pitää lähteä pois isoista porukoista itkun takia. Olen aina yksin istumassa jossain. Muut pitävät hauskaa. Rinnassani tuntuu aivan kuin jokin painaisi minua maan alle. Ahdistus ahdistus.

Itkin kerran koulussa liikuntatunnilla vatsalihastestin jälkeen. Olin huonoin. Ja opettajanikin mainitsi että saan suorituksestani arvosanaksi todella huonon. Lähdin itku kurkussa juoksemaan vain pukukopeille ja olin jo 100 % varma että en ole jäämässä sinne enää, kunnes kaverini tuli luokseni. Se joka ei kestänyt katsoakkaan minua puoli vuotta sitten. Hän näki minun itkevän. Silloin hänelle valkeni huono-oloni. Hän syytti itseään kaikesta. Se vain ärsytti minua. Itse tämän aikaan sain, en tietenkään tahallani.

Nykyään en tahdo tavata ketään. Keksin aina jotain tekemistä ettei minun vain tarvitse lähteä kotoa.Tunnen olevani huono ihminen. Edes poikaystäväni sanat eivät auta. Ne lohduttavat, mutta tiedän paremmin. Minusta ei ole mihinkään enkä jaksa edes yrittää enkä todistaa mitään kenellekkään.

Monesti junarataa ylittäessäni olen miettinyt että jäisin makaamaan vain siihen. Mitä järkeä minun täällä on olla. Mutta, poikaystäväni on sanonut tulevansa perässä jos tapan itseni. En tahdo satuttaa häntä enempää. Silti ajatus itsemurhasta houkuttaa joka päivä. Mietin mahdollisuuksia. Mietin monesti missä ikinä olenkin että ’hyppäisinkö tuon auton alle? hyppäisinkö tältä sillalta? ottaisinko enemmän näitä lääkkeitä?’ Ikinä en ole mitään tehnyt. Ei mikään auta. Joskus vain hakkaan itseäni, en muuta.

Nyt siis. En vain tiedä mitä tehdä. Ja olisiko oikeasti helpointa jättää tämä maailma?
Ja anteeksi tämä vuodatukseni pituus. En vain saanut puettua ajatuksiani tämän lyhyemmäksi.