En tiedä kuinka kauan olen jo ollut allapäin/masentunut, mutta minusta tuntuu, että kaikki alkoi jo monta vuotta sitten. Aina kun mietin paria viime vuotta, minulle tulee heti ensimmäisenä mieleen miten olin koko ajan yksin kotona. Katselin TV:tä tai istuin tietokoneen ääressä ja toisinaan äidin pakottamana menin yksin ulos kävelylle.
En kuitenkaan ollut täysin erakko. Kyllä minulla kavereita oli, mutta en ikinä saanut heihin syvempää suhdetta. Pelkäsin koko ajan olevani liian ruma, tylsä, määräilevä, hiljainen, ujo, huumorintajuton, outo yms. Lista voisi jatkua loputtomiin. Pelkäsin niin paljon, että sulkeuduin mieluummin itseeni kuin yritin ylittää itseni, ja todennäköisesti mokata.
Eihän siitä seurannut mitään hyvää; erakouduin ja itseinho vain voimistui. Tilanne on pysynyt suunnilleen samana. Minulla on ollut joitakin hyviä kausia, joina ajattelin, että elämähän on ihanaa. Kuitenkaan ei mennyt kauan, että mietin taas kuolemisen vapauttavuutta.
Olen nyt lukiossa, aivan uudessa paikassa, missä on satoja tuntemattomia ihmisiä ja asioita. Päivät ovat pitkiä ja stressaavia, mikä lisää ahdistustani vielä ennestään. Mietin välillä, että miten elämä voi olla näin hirveää? Miten muut pystyvät silti nauramaan ja nauttimaan nuoruudestaan, vaikka heillä on ihan yhtä pitkät päivät ja omat ongelmansa.
Kaipaan neuvoja pikaisesti. En tiedä jaksanko enää kauan näitä ajatuksia 😯🗯️