Hei,

Olen uusi käyttäjä täällä, mutta lukenut paljon muiden tekstejä, ja huomasin kuinka paljon täältä voi saada tukea ja juttelu seuraa. Sitä itse juuri kaipaankin, ulkopuolisen tukea.
Kerron lyhyesti elämästäni, saattaa kuulostaa pieneltä muiden asioiden rinnalla, mutta itselläni paha olla.
Olen 22 vuotias tyttö, asun yksin Vantaalla kivassa asunossa, on työpaikka lasten äärellä, ja muutama hyvä ystävä ja tulen hyvin toimeen perheeni kanssa.
Seurustelin reilu 4vuotta yhden pojan kanssa jonka kanssa luulin viettäväni koko loppuelämäni, mutta yhtenä kylmänä ja sateisena sunnuntaina hän tuli ja kertoi ette rakasta minua enään eikä voi olla kanssani. Se oli kun pommi taivaalta, tuntui kun sydän olisi revitty rinnasta. Jälkeenpäin sain kuulla että hän on viikko eromme jälkeen jo seurustellut toisen kanssa. Itselläni meni melkein 1,5v kunnes sain voimaa jostain ihastua uudelleen, ihastuinkin kovasti, mutta tämä poika, ilmoitti parin kk jälkeen ettei ole valmis seurustelemaan kanssani. Tuli epätoivon tunne, koska luulin vihdoin löytäneeni ihmisen rinnalleni. Enhän voinut häntä pakottaa olemaan kanssani, joten annoin hänen mennä, ja pääsinkin siitä yli. No, sitte tapasin sattumalta vanhan tutun, 8vuoden jälkeen. Rakastuimme ihan ensisilmäyksellä, meni jalat alta, jota en kuvitellut enään koskaan tuntevani. Olimme yhdessä kuukauden verran, kun hänkin ilmoitti ettei ole valmis sittenkään seurustelemaan, välittää minusta kovasti ja toivoo että joskus voisimme olla yhdessä, sitten kun hän on valmis, mutta siihen voi mennä PITKÄ aika. Tämän jälkeen, oloni on todella epätoivon partaalla, aina sama laulu. Mikä minussa on vikana? En halua olla yksin, enkä osaa olla yksin. Oloani ei yhtään helpota tieto, että tämä poika tällä hetkellä viettää aikaa exänsä kanssa, kuulema vain siitä syystä ettei hän osaa olla yksin, ja satuttaa mielummin jotain josta ei omien sanojensa mukaan välitä. Toisaalta uskon häntä, mutta toisaalta en. En enää tiedä mihin uskoa ? Onko parempi olla pitämättä yhteyttä? Haluan kovasti pitää hänet elämässäni. Ei ole enää voimaa herätä aamuisin töihin, ei maistu ruoka laisinkaan, itkettää jatkuvasti ja olo on aivan kamala. En jaksa pitää huolta itsestäni enään. ☹️
Onko kohtalotovereita? Kaverini ovat saaneet kuulla jo varmasti liikaakin itkuani, enkä haluaisi enää vaivata heitä tällä asialla, joka kuulostaa niin tyhjänpäiväiseltä. Mistä ihmeestä saada voimaa jaksaa eteenpäin ja unohtaa kaikki joka satuttaa? Olen siinä ollut aina huono, jatkan niin pitkälle kunnes minua sattuu todella pahasti. Olen miettinyt terapiaa, mutten tiedä onko se kovin järkevä ajatus? Toivoisin löytäväni täältä keskustelu seuraa ja ehkä jonkinlaista tukea.