Kun löysin tämän foorumin, päätin tässä kirjoittaa oman tarinani tänne, jos vaikka joku osaisi neuvoa minua. En tosiaankaan enää tiedä mitä tehdä..
Olen 15-vuotias tyttö. Elämäni näyttää muille täysin normaalilta, minulla on hyvin voiva perhe, huolehtivaiset vanhemmat. Kavereitakin löytyy. Olen muitten silmissä aina iloinen, ja koulukin menee hyvin. Tai siltä ainakin asiat näyttävät päällepäin..
Olen jo pitkään, todella pitkään ollut henkisesti ahdistunut. Sen käynnisti ala-asteen opettajani, jolla oli tapana huutaa todella paljon. Pelkäsin häntä älyttömästi, ja aloin lintsaamaan. Kun asia huomattiin, vanhempani ottivat kouluun yhteyttä. Se ei auttanut asiaa mitenkään. Pikemminkin pahensi sitä. Aloin itkemään joka asiasta, ja kovat äänet säikyttivät minua todella paljon. Samaan aikaan välini kavereihin myös katkesivat, ja opettajani valitti vanhemmilleni minun olevan hullu.
Tuon jälkeen minut laitettiin koulu psykologille, ja tilanne hellittikin vähäksi aikaa, vaikka koulutasoni aleni, kun edelleen lintsasin.
Sitten isosiskollani todettiin masennus. Se sai melkein koko perheen tolaltaan, isäni ja äitini tulivat riitoihin.
Olin ahdistunut, perheeni riiteli. Isosiskoni joutui osastolle, isäni oli matkoilla, ja äitini murtunut. Äitini sanoi, että jos minulle tulee samanlainen tilanne minun pitää kertoa. Hän itki. Se oli myös ainoa hetki pitkään aikaan kun hän halasi minua, ja huomioi minut.
Kun tilanne parani, riidat selvisivät ja isosisko pääsi kotiin, oli kuin minua ei olisi ollut olemassa. Aluksi ajattelin, että se oli ymmärrettävää. He halusivat huomioida siskoni, joka oli päässyt osastolta. Mutta minua ei enää huomioitu. Yhtään. Olin kuulemma ärsyttävä, kuin takiainen. He huusivat minulle ja halusivat että pysyn poissa.
Ahdistuin vielä enemmän. Olin epätoivoinen, ei ollut kavereita joitten kanssa olla. Olin ihan yksin, enkä saanut ilmaistua pahaa oloani. Itkin joka yö, enkä saanut nukuttua. Aloin viiltelemään, ja kirjoitin käteeni sanan ”fuck”.
Asia paheni vielä enemmän, kun sitäkään ei huomattu.
Yläasteella ollessani sain onneksi kavereita. Aloin esittämään iloista, vaikka oikeasti itkin joka päivä yksin. Sisareni lääkitys loppui, ja tulimme taas parempiin väleihin. Minuakin alettiin huomioida, ja luulin että asiat kääntyvät hyväksi taas.
Mutta minua alkoi ahdistaa henkisesti vielä enemmän. Halusin hakea apua, minua ahdisti niin paljon, mutta en vain kyennyt. Aloin syömään enemmän kuin pitäisi ja lihosin. Kun kaikki olivat pois kotoa, istuin aina sohvalle, itkin ja söin kaikkea mitä löytyi. Aloin viiltelemään uudestaan.
Kukaan ei oikeastaan, koko aikana ole tajunnut miltä minusta tuntui. Isäni vain totesi että olen lihonnut todella paljon. Se luhisti minua vielä lisää, kun ulkonäköäni alettiin arvioida.
Koulussa luokkani on kamala. Vihaan koko elämää, ajattelin että elän vain sitä varten, että pääsen pois omasta helvetistäni. Aloin myös kavahtamaan muitten kosketusta, enkä kertonut omia asioita kellekkään.
Saan ahdistus kohtauksia monesti, silloin itken aina omassa huoneessani hiljaa. Kirjoitan runoja, ja yritän niillä purkaa ahdistustani.
Nykyään yleistilani on ahdistunut ja surullinen. Vihaan itseäni ja ulkonäköäni, en tunnu kuuluvan joukkoon. Kavahdan tietyn laista kosketusta, varsinkin poikien tai miehien kosketusta. Jopa isäni. Jos minua kosketetaan tietyllä tavalla, minua alkaa oksettamaan. En tiedä enää, mitä tehdä…
Olen ahdistunut, ja olen jo sietokykyni rajalla. Ei ole enempää. Minua ei voisi ahdistaa enää enempää. Yhdesti jo päätin tekeväni itsemurhan… Tai no, olin suunnitellut jääväni rekan alle, mutta rohkeuteni ei riittänyt siihenkään… En kestä tällaista elämää enää.. mutta en tiedä mitä tehdä.
anteeksi, huoleni kuulostavat todella vähältä verrattuna monen muun viestiin…
Hei Hukkuja!
Viiltely ja ahmiminen ovat olleet avunhuutojasi. Kun et ole pystynyt puhumaan, olet etsinyt muita keinoja ongelmiesi käsittelyyn. Pulmiesi peittely on väsyttänyt sinua entisestään. Tiedät kuitenkin tarvitsevasi apua, sillä olet kirjoittanut tänne.
Itsesi vuoksi pyydän, että kerrot ongelmistasi luotettavalle ja vastuuntuntoiselle aikuiselle. Jos puhuminen on liian vaikeaa, miten olisi kirjoittaminen? Ei ehkä ole helppoa kertoa pulmistaan, koska vahvuutta ihannoidaan. Siksikin heikkoutensa myöntäminen on rohkeaa. Vaikka olet nuori, olet kokenut PALJON! Ansaitset ja tarvitset kaiken mahdollisen tuen!
🙂👍
Moi!
Kerroit että aikasemmin olit niin ahdistunut että ahdisti jopa hakea apua. Entäs nyt? Voitko jo hieman paremmin? Onko koulussa ketään johon voisit tukeutua? Opettajaa, kaveria, opoa, koulu psykologia? Entäs jos kirjottaisit tunteistasi kirjeen, vuodattaisit siihen kaikki asiat jotka ahdistaa ja veisit sen terveydenhoitajan luettavaksi? Terveydenhoitaja varmasti huomaisi tilanteesi ja reagoisi siihen nopeasti. Itse ylä asteella keksin kaikki mahdolliset syyt että voisin käydä juttelemassa terveydenhoitajan kanssa.
Kannattaa rohkeasti kokeilla, se helpottaa kun huomaa että joku kuuntelee ja osaa auttaa sun pahaan oloon.
Hyviä vointeja! Kerro kuulumisias! 🙂🌻
Oh, huomasin vasta että viestiini oli vastattukkin.
Joten, kerronpas kuulumisiani. Tilanteeni ei ole parantunut. Ehkä se on vielä huonontunutkin.
En ole saanut puhuttua kenellekkään. Olen ehkä yhdelle kaverilleni onnistunut puhumaan, mutta hän suunnilleen nauroi päin naamaani. Minun ongelmani eivät kuulemma ole mitään, vain teinimasennusta, joka on normaalia ja tyhmää.
Perheeni kanssa välini on tuntunut huononevan ennestäänkin. He eivät tiedä minusta enää mitään, eivätkä välitäkkään.
Kavereita olen saanut lisää. Jotenkin se ei siltikkään auta, tunnen oloni vielä tyhjemmäksi kun joudun esittämään kokoajan iloista.
He eivät ole kiinnostuneet minusta oikeasti, olen vain väliaikainen henkilö jonka kanssa voi olla koulussa kun muita ei ole paikalla.
Aloin viiltelemäänkin yhdessä välissä taas. Sain sen lopetettua, huomattuani että se ei auttanut oloani vaan pahensi.
Aloin myös pitämään päiväkirjaa, jonne kirjotan jokaisen surullisen mietteeni. Se auttaa edes hiukan.
Koska en ole saanut puhuttua, olen harkinnut psykologille menemistä. Eräällä nuorisotalolla voi käydä ilmaiseksi puhumassa psykologille. En ole kuitenkaan sanut kerättyä rohkeutta mennäkseni varaamaan aikaa. Se siitä siis.
Olen edelleen neuvoton. Ehkä vielä neuvottomampi mietittyäni tätä kaikkea.
Kiitos kuitenkin alkuperäiseen viestiin vastanneille, tunsin edes hetken että joku on kiinnostunut minusta.