Moikka vaan 🙂 Kirjoitat hyvin.

Voi että kuullostaa ikävältä toi sun tilanne. Tunnistin itseäni tosi paljon. Olin peruskouluajan myös se näkymätön täyteaines vaan, ja monesti varsinkin facessa se joka koitti pitää keskustelua yllä. Takerruin ja etsin rakkautta, hypin aina muiden pillin tahtiin, jos vaikka joku... äh.

Rehellisesti sanoen en osaa sanoa mikä auttaisi parhaiten. Mutta tukea ja tsemppiä ainakin voin antaa.
Eli: Tsemppiä! 🙂🌻

Voisimpa purkaa asioita vielä hiukan lisää... Peruskoulussa olin aina huonoimpia oppilaita, ja numeot ihan senmukaisia. Lukihäiriön takia en ikinä jaksanut tai jaksa edelleenkään lukea mihinkään kokeisiin koska se tuntuu hyödyttömältä. Ainoa aine jossa koin ja koen edelleen olevani hyvä oli kuvaamataito sekä musiikki. Mikä taas johtui siitä että olin samalla luokalla sellaisien ihmisten kanssa joiden piirrustustaito rajoittui tikku-ukkoihin, pääsiäismuna oli vesipisara ja ihmisen pää oli kananmuna oikeinpäin... Onnistumisen tunteita ei kovin usein tullut ja jos esimerkiksi kuvisope kehui työtäni se sai koko loppupäivän näyttämään paremmalta. Mutta nyt kun menin ammattikoiluun on koulunkäynti kääntynyt ihan toisella lailla. Eli opiskelen puuseppä artesaaniksi ja olen yksi luokkani parhaita. Lähes kaikki arvosanat ovat 3/3 koska koulunkäynti on paljon helpompaa kuin yläasteilla ja kokeista pääsee kirkkaasti läpi lukemattakin. Huono puoli asiassa on se että en ole tottunut olemaan hyvä missään jonka johdosta liian helposti ylpistyn ja minusta tulee ylimielinen, mikä taas on huono asia.

Haluan myös Kertoa tarkemmin millainen olen, jospa joku osaisi antaa esim neuvoja miten kannattaisi vaihtoehtoisesti toimia.

Eli en ole ikinä ollut väkivaltainen ja en ole koskaan oikein osannut puollustaa itseäni. Nyt myöhemmin olen tehnyt itsestäni havaintoja esimerkiksi juuri tähän adhd mukana tuomaan henkiseen viiveeseen liittyen. Jos olen ymmärtänyt oikein niin kun lapsen aivot kehittyvät tietyn ikäisenä uudet ajatusmaailmat aukeavat vaiheittan ja tajuan nyt että minulle oma ja itsenäinen ajattelu on auennut vasta 3-4 luokalla. Tämän tajuttuani kauhistuin olevani jälkeenjäänyt, ja pidin pitkään itsäni tyhmänä. Nykyään olen alkanyt mielestäni kiriä henkisessä ja sosiaalisessa kehityksessä ja huomaan että tietyissä asioissa olen muita ikäisiäni taas paljon fiksumpi. Tämä minulle valkeni muutamia kuukausia sitten. Olin tulossa työssäoppimispaikasta kotiin ja juna-asemalla viereeni istui keski-ikäinen nainen. Hän alkoi jutella minulla ja melkein säikähdin sitä koska kukaan tuntematon ei ollut ikinä aikaisemmin tullut tuollalailla puhumaan. Hänenkanssaan sitten istuimme junassa ja juttelimme. Hän kertoi olevansa jonkinsortin selvännäkiä. Itse en tuollaiseen usko mutta silti hän osasi luetella minusta luonteenpiirteitä ja hyviä puolia jotka osuivat kaikki kohdalleen. Tämä herätys tuli kun hän tokaisi että olen älykäs ihminen ja että ÄÖ testithän eivät kerro älykkyydestä mitään, jolloin tajusin että TOTTA! Eikös ÄÖ testi suuntaudu matematiikkaan ja maantietoon sekä biologiaan. Se kertoo miten hyvin on perehtynyt maailmaan mutta ei mitä siellä päänsisällä oikeasti tapahtuu. Tässä määrin pidän itseäni älykkäämpänä kuin monet muut samanikäiset koska näen maailman eritavalla kokemuksieni kautta.

En oikein osaa olla samanikäisten tai nuorempien anssa, mutta sensijaan viihdyn paljon paremmin itseäni huomattavasti vanhempien seurassa. Tämä vain pleikkarilla, mutta ongelma on että heistä ei saisi kavereita netin ulkopuolella, koska ikäero on hyvin suuri ja se ei edes omasta mielestäni kuulostaisi kovin luontevalta, vaikka en kyllä tyrmäisi asiaa.

Uskon että minulla voisi olla myös annettavaa muille, esim yhtä nettituttua olen jo neuvonut adhd siaislapsen kasvatuksessa. Tällähetkellä menee hiukan paremmin koska hetkisitten löysin uuden porukan netistä joiden kanssa pelaan, ja yriätn parhaani mukaan toimia niin ettei minulle taas kohta käännetä selkää.

Makko kirjoittaa taas uudelleen. Niin paljon olisi sanottavaa mutta hyvin vaikea pukea niitä tekstiksi.

Taas meni yksi päivä tekemättä juuri yhtään mitään. Ulkona kävin vain muutaman kerran pikaisesti ulkoiluttamassa koiraa mutta siinä se. Osan päivästä oli hyvin tuskallinen olo kun alkoi yhtäkkiä ahistaa tekemisenpuute. Sain ahdistuksen loppumaan kun aloin tehdä itse pitsaa. Tämä 11viikon kesäloma alkaa jo hyvin paljon kyllästyttää, päivät ovat kaikki samanlaisia ja olemme veljeni kanssa kaikkina niistä kotona ja vuorottelemme pleikkarilla ja tietokoneella. Elokuvisa haluaisin käydä, kun olisi melkein kaikki synttärirahat vielä käyttämättä mutta nyt ei ole ketään kenenkanssa mennä koska nämä 2 kaveria ovat kumpikin muualla. Olemme veljeni kanssa niin arkoja ettemme halua lähteä edes kahdestaan yhtään mihinkään. Kaupassakäynnit ovat vastenmielisiä koska tämä paikkakunnan keskusta on täynnä tuttuja naamoja. Heidän ohitseen ei ole kiva kävellä kun tuntuu että kaikki tuijottavat ja naureskelevat.

Kesäloman alussa yritin aloittaa kuntosaliharrastuksen ja aika monta kertaan kerkesin käydäkkin toisen kanssa näistä kavereista. Mutta hän lähti kuukaudeksi kotimaahansa lomalle joten salilla käyminen pysähtyi siihen kuin seinään. Minulla on joka asiaan niin suuri motivaation puute että itseänikin oikein ärsyttää oma saamattomuuteni. Jokaikinen salille lähtö oli hyvin vastenmielisiä ja tuskallisia mutta pakotin itse itseni lähtemään ja aina käynnin jälkeen oli hetken hyvä mieli että jotain fiksua ja hyödyllistä tuli tehtyä. Myöskään salilla oleminen ei ollut kovin hauskaa. Treenaamisessa ei mitään ongelmaa mutta arastin hyvin paljon muita ihmisiä, varsinkin niitä podareita, enkä halunnut mennä heidän lähelleen ollenkaan, mikä rajoitti toimintaani jonkin verran. Haluaisin käydä salilla kasvattamassa kuntoa ja lihasmassaa koska uskoisin sen edes vähän nostavan itsetuntoa nollasta ylöspäin, ja se toisi edes jotain sisältöä arkeen.

On aika jännää miten yksikin pieni asia voi joko tehdä koko päivästä paremman tai huonomman. Tänään tuli hiukan paha mieli kun pelasin peikkaria muutaman nettitutun kanssa. Jossakin vaiheessa yksi heistä heitti minulle kommentin pelitapaani liittyen mistä tiesin että hän on puhunut näiden toisten ihmisten kanssa jotka sulkivat minut pois pelipiireistään. Heilläkin on jokin ongelma minua kohtaan ja aika-ajoin olen kuullut kaikenlaista ja minä olen heille yleinen vitsi ja näköjään he levittävät sitä myös ympärilleen, niin että esim tämä ihminen joka kyseisen kommentin minulle sanoin on pelannut kerran aikaisemmin kanssani, milloin tulimme ihan hyvin juttuun mutta sitten hän ei yhtäkkiä ole enään halunnutkaan pelata kanssani joten hänelle oli noiden toisten jutuista tullut ennakkoluulo minua kohtaan. Näin on tapahtynyt muutamalle muullekkin pelaajalle, mikä harmittaa ihan kamalasti että vaikka en heidän kanssaan ole tekemisissä enään niin silti minusta pitää edelleen puhua pahaa ja vielä levittää sitä.

Että tälläistä tälläkertaa...

Kuulostaa kyl todella ikävältä ihmisten kohtelu ☹️ mullakin on vaikeuksia ihmisten kanssa, joskus jopa epäilen että minulla on aspergerin syndrooma kun en oikein tajua ihmisiä tai heidän kertomiaan juttuja ja ajattelen selkeästi jotenkin eri tavalla kuin ihmiset yleensä. Siksi en yleensä enää uskalla sanoa kovinkaan paljoa mielipiteitäni jotta kukaan ei loukkaantuisi. Vaikkei mielipiteistä saisi loukkaantua, niin silti. Ja sit joskus jos itsellä olisi oikeasti jotain järkevää sanottavaa niin en vain viitsi sanoa sitä, koska ajattelen ettei muita kuitenkaan kiinnosta mitä sanon.
Sit mulla on menny vähä päinvastoin kun sulla kehityksen kanssa. Oon nyt 25v. Olin peruskoulussa kympin oppilas ja lukion alussakin vielä. Sit aloin käymään töissä koulun kanssa samaan aikaan enkä enää jaksanut panostaa kouluun koska ei vaan tosiaankaan ollut energiaa! Yliopistohaaveet oli joskus vahvasti päässä sit ne kariutu kun jämähdin kokopäivätyöhön koulun jälkeen. Tunnen oloni luuseriksi, koska kaikki kaverini lukion jälkeen ovat päässeet korkeakouluun opiskelemaan ja mä oon edelleen vaan töissä - siivoojana. Tuntuu että eläisin teini-ikääni vasta nyt kun olin nuorena niin pikkuvanha. Haluaisin vielä opiskelemaan korkeakouluun, kahtena keväänä jo hakenutkin mutta en ole päässyt. Alkaa usko loppua. Mutta pakko sitä on yrittää. Joka psykiatrikerran jälkeen mulla on onneksi aina jotain mitä odottaa. Seuraavaan kertaan tosin on vielä pari viikkoa. Toivon sieltä saavani taas hieman helpotusta tilanteeseen.
Mutta siis en ole kovin hyvä lohduttamaan, mikä saaa mut oikeasti epäilemään taas sitä aspergerin syndroomaa, mutta itseäni ainakin lohduttaa se kun löytää kohtalotovereita. En tosiaankaan ole yksin vaikka se niin kliseiseltä kuulostaa.

Pitipä ottaa hieman selvää tuosta aspergerista, kun on aikaisemmin ollut minulle aika tuntematon käsite. Olen jo aikaisemmin kuullut vanhemmiltani että veljelläni on todettu joitain aspergerin piirteitä kuten kasvosokeutta, mutta nyt kun perehdyn asiaan huomasin kuinka hyvin suuri osa kyseisen ryhmän piirteistä pätee myös minuun. Aloin lukiessani epäillä että minulla voisi hyvinkin olla myös jonkin asteinen asperger. Miten pitäisi toimia jos haluan asian selvittää? Asperger voisi hyvin selittää suuren osan sosiaalisista ongelmistani, kuntaas adhd oireista ei ole ollut niihin selitystä.

Kiitos Huusaa, en olisi itse varmaan ikinä osannut edes miettiä aspergesria 🙂

Minullakin on teksteistäsi tullut aika asperger vaikutelma. Itse olen myös diagnosoitu asperger vaikkei mainittavaa kasvosokeutta liiemmin ole. Sosiaaliset kyvyt ovat tosin olleet niin ja näin koko iän ajan. Autismin kirjoonkin kuuluu yhtä monentyyppisiä lajeja, kun on autistisia henkilöitäkin. Piirteet esim. aspergerissakin ilmenevät siis yksilökohtaisesti.

Hei Taistelukala! 🙂🌻

On kyllä ikävää kuulla millaista kohtelua olet joutunut kokemaan. ☹️ Itsekkin olin aikoinaan koulukiusattu virolaisuuteni vuoksi. Se sattui henkisesti monta vuotta. Mutta tosi asia on se että lapset ja nuoret osaavat olla erittäin julmia kun on kyse erilaisuudesta. Kiusatuilla itsellä voi olla huono itsetunto tai muita ongelmia joita he eivät halua tuoda julki koska pelkäävät erilaisuuttaan ja leimaantumista. Siksi sitten kiusataan muita. Ollaan kovempia ja se on "hauskaa". Typerää ja lapsellista ajan hukkaa sanon minä.
Ihmiset ovat erillaisia ja hyvä niin. Maailma olisi erittäin tylsä paikka jos kaikki olisivat samanlaisia.
Joten yritä olla kiusaajien yläpuolella äläkä anna heidän lannistaa sinua, ikinä! 🙂

Vaikka sinusta tuntuu ettei sinulla ole motivaatiota ja elämä on tylsää harmaata eikä ole kavereitakaan niin pysähdy hetki ja mieti. Mitä hyvää sinulla kuitenkin on? Mitkä ovat unelmasi ja haaveesi? Mitä niitten eteen tulee tehdä?

Huomasin kirjoituksistasi montakin hyvää asiaa. Kirjoitat todella hyvin ja selkeästi, olet kiinnostunut taiteesta ja musiikista, opiskelet puuseppä artesaaniksi, wau!, olet selvästikkin ottanut selvää sairaudestasi mikä on erittäin hyvä, olet kypsempi kuin muut ikäisesi sekä olet yrittänyt liikunnallista harrastusta ja olet kova pelaamaan.

Itsekkin pelaan mieheni kanssa tietsikkapelejä ja välillä xboxia ja olen 21 v. 😀

Tuohon motivaation puutteeseen olen itse huomannut nämä keinot auttaviksi. Eli, tee lista asioista mistä tykkäät ja haluaisit tehdä, sitten päätät mitä teet esim. Jos sali harrastus tuntuu tylsältä ja yksinäiseltä, voisitko kokeilla jotain muuta? Kuten liittyä johonkin kerhoon, jatkaa taiteen ja musiikin harrastamista, valokuvausta, kokeilla jotain extremeä kuten motocrossia tai luonnossa patikointi yms. Pääasia on että SINÄ tykkäät siitä. 🙂 ja jos et tiedä niin suosittelen ainakin kokeilemaan. Sitten asetat itsellesi tavoitteen. Esim. Tuonna päivänä kokeilen tuota tai sitten otan selvää tuosta harrastuksesta. Ja sitten jos vielä tuntuu ettei tavoite yksinään riitä, keksi itsellesi palkinto jolla voit palkita itsesi. Pyydä tässä asiassa vaikka vanhempiesi apua ja tukea. Esim. Yhteinen reissu johonkin tai ihan vaan yhteinen koti-ilta hyvän ruoan ja pelailun merkeissä? Opetat vaikka vanhempiasi pelaamaan pleikkaria? 😀

Tuohon kaveri ongelmaan mietin kovasti ratkaisua. Ja mielestäni olisi hyvä jos harkitsisit sen nettipelaamisen lopettamista tuommoisen kiusaamisen takia. Ihan sinun oman hyvinvoinnin kannalta. On olemassa nettipelejä joita valvotaan ja joissa on tietyt käyttäytymis säännöt, esim. Guildwars 2. Eli jos tietsikka löytyy, suosittelen ostamaan. 🙂 Ei tarvitse pelätä kiusaamista ja saat ainakin virtuaali kavereita helposti.

Sitten mietin sitä onko sulla sukulaisia? Voisitko vaikka heidän kanssa mennä elokuviin tai vanhempiesi? Ymmärrän miten vaikeaa ihmissuhteiden luominen sinun tilanteessasi on koska tiedän ihmisiä joilla on ADHD. Eli et ole yksin näitten samojen ongelmien kanssa. Tulisitko toimeen esim. Samaa kokevien kanssa? Olisiko jossain esim. Kokoontuvia tuki ryhmiä jotka harrastaa yhdessä? Tiedän ainakin että punaisella ristillä on kaveri palvelu jonka kautta saa itselleen vapaaehtoisen kaverin esim. Kerran viikkoon ja silloin voitte harrastaa yhdessä tai ihan mitä vaan sinä haluat tai hän.

Tiedän ja ymmärrän että haluaisit varmaan elää "normaalia" 17 vuotiaan elämää ja vaikka se ei nyt ole ole ollut sinulle mahdollista, älä silti lannistu! 🙂 Elämäsi on vasta alkanut ja jos ajattelet pystyväsi siihen etkä lannistu vastoinkäymisissä, sinulle tulee vielä upea elämä. Kaikki on kiinni meistä itsestämme ja valinnoistamme. Pyri ajattelemaan positiivisesti ja aloita vaikka kirjoittamalla aluksi kolme positiivista asiaa mitkä piristivät päivääsi ja huomaat nopeasti että niitä onkin paljon. Ne voivat olla pieniä tai suuria. Kunhan sinä saat niistä hyvän mielen ja voimaa.

Ja sitten jos nämä eivät auta niin sitten suosittelen lääkäriä yms joka osaisi auttaa sinua.

Toivottavasti tästä oli edes jotain apua. Kuulostit vaan niin mahtavalta tyypiltä että oli pakko kirjoittaa! 🙂

Kaikkea hyvää sulle ja älä luovuta! 🙂

Kiitos kaikille oikein paljon tähänastisista viesteistä! Kaikki olen ajatuksella ja useaan kertaan lukenut, etten varmasti ymmärrä mitään väärin.

Välillä lukihäiriö tekee ikäviä kepposia ja lukee asiat aivan päinvastoin, esim sanan kyllä ymmärrän sanana ei ja huomaan virheeni vasta usean lukukerran jälkeen.

Nyt ei ole hetkeen ollut kirjoitettavaa, kun koulu on alkanut, ja en vietä aikaa niin paljoa yksin. Olen niin iloinen että kesäloma vihdoin loppui, se oli aivan liian pitkä ja yksinäinen. Koulutehtävät antavat paljon puhtia arkeen, ja niitä jaksaa miettiä kotonakin samalla kun odottaa että pääsee takaisin niiden pariin. Nyt olemme aloittaneet klassisen huonekalun kurssin ja tehtävä on tehdä mahdollisimman tarkka kopio jostakin vapaasti valittavasta kallisesta huonekalusta. Itse teen tälläistä http://shard1.1stdibs.us.com/archivesE/upload/8258/07_13/hb44/XXX_Hb44.jpg Lisäintoa on myöskin hyvin paljon tuonut uusi akvaario pienemmän rinnalle. Akvaariot ovat 160l ja uusi 350l, ja sen pystyttämisessä riittaa tekemistä niin etten pääse masentumaan yksinäni.

Kaveripuolella ei oikeastaan ole paljoa muutosta. Edelleen on ainoastaan 2 kaveria joiden kanssa voin ylipäätään yhtään mitään, mutta näyttäisi siltä että toinen heistä on jo pikkuhiljaa heivaamassa minut pois ja siirtyy eteempäin ☹️

Olen myös puhunut vanhemmilleni tuosta aspergerista, ja he eivät oikein usko että minulla sellaista olisi, vaikkeivät tyrmää asiaa. Mahtaako kukaan tietää miten nuo tutkimukset menevät, kun vanhemmat ovat hieman epätietoisia että saako niitä järjestettyä vakuutuksen piikkiin? Heidän mielestään minulla ei mitään sen suurempia ongelmia asian takia ole joten epäilevät että ne pitäisi maksaa itse. Niissä ei kuitenkaan ole kyse mistään pikkurahoista :S

Itselläni AS diagnosoitiin 16-vuotiaana. Ei se silloin maksanut mitään. Myöhemmällä aikuisiällä voi tulla jotain semmoista ehkä vastaan tai jos yksityisellä käy diagnosoimassa, jos julkisille ei jaksa jonottaa. Itse tosin pääsin melko nopeasti psykologikäynneille, jossa tehtiin tutkimuksia. Lopulta lääkäri tekee noissa varsinaisen päätöksen.

Voihan sen diagnoosin ajatella niinkin, että mahdollistuu tulevaisuudessa erilaisia tukitoimia, jos pahempia ongelmia elämässä joskus myöhemmin tulee eteen. Toinen epävarmempi tekijä on se, että huonontaako se työnsaantia esim. sosiaalialoille tms. Niistä en osaa oikein tarkemmin sanoa.

Sinäänsä minua ei haittaisi vaikka mahdollinen diagnoosi voisi haitata työnsaantia joillekkin aloille, koska luultavasti en edes päijäisi niissä. Mutta Olen sensuhteeen myöskin hyvin rehellinen että haluan aina antaa itsestäni mahdollisimman realistisen kuvan. En halua että minusta on mitään liikoja odotuksia jolloin sitten petytään kun en niitä täytäkkään.

Tänne on kyllä hyvin vapauttavaa kirjoittaa, koska minulla ei ole oikeastaan ketään jolle voisin muuten kertoa miltä minusta tuntuu ja mitä oikeasti ajattelen. Vanhemmille voisin kyllä puhua ja äiti haluaisikin olla sellainen jolle voisi kertoa kaiken, mutta se ei vaan jostain syystä aina tunnu luontevalta. Koulupsykiatrin tai muun puheille en taas oikein uskalla mennä vaikak haluaisinkin (liian iso kynnys) Nuorempana vuosia sitten kerroin yleensä kaiken siskolleni. Puhuin hänen kanssaan lähes joka ikinen yö, ja aina jossakin vaiheessa huomasin hänen nukkuneen viimeiset puolituntia kun olen taukoamatta kertonut huoliani 😀 Tuttavapiirissä ei ole sellaisia ihmisiä joille voisin sanoa yhtään mitään, kun kaveritkin ovat niin heikolla hapella. Tuntui hieman pahalta tällä viikolla fsygologian tunnilla kun tehtävänä oli miettiä ja kertoa että millainen on eri kaveriporukoissaan tai harrastuksissaan. Opettaja sai tämä tehtävän aikana huonon kuvan kun en paljoa mitään sanonut. Ei ollut kerrottavaa ☹️ En nyt kuitenkaan halunnut sanoa että en tiedä kun ei ole kavereita eikä harrastuksia.

Olen kyllä huomannut olevani hyvin impulsiivinen (en tiedä onko oikea ilmaisu) mutta ihan pienet asiat saattavat muuttaa mielialaani hyvin radikaalisikkin. Ei tarvitse kuin lyhyt kiva lause tai ilmaisu toiselta ihmiseltä ja olen hyvin iloinen tai vastaavasti negatiivisesta pahoitan mieleni joskus hyvikin voimakkaasti. Ainakin tuota mielen pahoittamista pyrin mahdollisimman paljon peittämään sosiaalisissa tilanteissa. Joskus yksin ollessani ja miettiessäni saatan olla vuoronperään iloinen ja hyvin äkkipikaan surullinen, ja mielialani saattaa vaihdella muutamien sekuntien välein muutaman kerran miettiessäni. Sama pätee päätöksiä, pyydänkö vanhaa tuttua leffaan? Mahtava idea --> huono idea --> vai pitäisikö --> no ei.

Tässä tälläkertaa taas hiukan... :/

Nyt on tullut viimeaikoina pahamieli veljeni puolesta, enkä tiedä miten voisin häntä auttaa 😯🗯️

Eli minulla on siis kaksoisveli ja olemme koulussa samalla luokalla. Hänellä menee aikalailla paljon huonommin kuin minulla. Lähtökohdat ovat jo huonommat. Hänelle on adhd:n yhteydessä ekalla luokalla diagnosoitu aspergrin piisteitä, ja sen kyllä huomaa. Hänellä on huomattavasti vaikeampaa sosiaalisissa tilanteissa, jonkinasteinen kasvosokeus, ei kunnollista tilannetajua ympärillä olevista ihmisistä, ja sanoo kaiken mitä sylki tuo suuhun tullessaan. Koulussa jutut ovat aika huonoja, ja olemmekin yrittäneet sopia että aina kun huomaan ettei juttua kannata jatkaa, tyrkkään jalalla muilta huomaamattomasti tai yritän ilmeillä näyttää että lopeta. Tämä ei kuitenkaan oikein toimi, kun vaikka saisinkin viestin perille niin hän ei aina millään lopeta ja saattaa ilmeillä vain takaisin. Muutamia kertoja olen pääni sisällä joutunut anelemaan häntä lopettamaan kun viestini eivät ole menneet perille ja kaikki kuuntelevat ja nauravat hänelle. Eivät siis aina naura mutta tiedätte varmaan mitä tarkoiten. Hänellä ei ole oikein minkäänlaista suodatinta siitä mitä kannattaa tehdä tai sanoja ja mitä jättää sanomatta, tai mikä on fiksua, järkevää tai lapsellista käytöstä. Harmittaa kun luokkalaiseni suuri osa ei oikein pidä veljestäni juurikin hänen käytöksen ja juttujen takia, koska eivät tiedä mikä hänen tilanteensa on. Pitäisi varmaan jotenkin hakeutua koulupsykologin tai jonkun muun puheille, jos vaikka siitä olisi apua meille kummallekkin.

Hänelläkään ei ole melkein yhtään kaveria. Kuitenkin muutama vuosi sitten hän tapasi nettipelistä tytön, ja heistä on tullut toistensa parhaat kaverit, mistä olen niin onnellinen. Yli vuosi meni pelkästään netin kautta, mutta nyt ovat muutaman kerran käyneet leffassa yhdessä. Tämä tyttökin on aika ujo ja arka, eikä hänelläkään ole kamalasti kavereita. Heillä on älyttömän paljon yhteisiä asitoita joista pitävät ja he ymmärtävät toisiaan. Ongelma on vaan se että tämä tyttö on ensimmäinen tyttö jonka kanssa veljeni on koko elämmässään ollut paljoa tekemisissä. Erityisluokalla ei ollut pääsääntöisesti ainuttakaan tyttöä ja jos oli niin ei hän niiden kanssa ollut tekemisissä, joten hän ei osaa olla tyttöjen kanssa. Onneksi tämä tyttö kuitenkin tietää ja ymmärtää koska hänellä itselläänkin on ongelmia, joten hän ei tuomitse veljeäni vaan hyväksyy tämän omana itsenään. Tuo tyttö on parasta mitä veljelleni on ikinä tapahtunut, ja toivonmukaan he joskus alkavat jopa seurustella.

Moikka vaan taas. Ajattelin taas vähän kirjoittaa... Kertaakaan en ole nyt koulun alun jälkeen ollut masentunut, mikä on varmaan ihan hyvä, ja tämä koulun ansiota. Koulunkäynti on edelleen kivaa ja ala kiinnostaa. Hieman huolettaa kun joulun jälkeen meillä alkaa työharjoittelujaksi joka kestää 2 kuukautta... Yksin meneminen vähän pelottaa, että sopeudunko työporukkaan, ja kun uudessa ympäristössä olen hyvin hyvin arka niin pelkään etten ainakaan alkuun oikein pärjää. Kaikki vähääkään heikosti tai tulkinnanvareisesti annetut työohjeet ovat vaikeita esim tyyliin että ''hae tuolta perältä hyllystä joku juttu'' ja huidotaan epämääräisesti johonkin suuntaan ja siitä pitäisi tietää mistä etsiä tai mitä tehdä. On sitten hyvin noloa jos ohjeita ei ymmärräkkään tai menee ihan sormi suuhun että ''ai häh?'' ja antaa itsestään tumpelo vaikutelman... Erittäin hyvä homma kyllä on että nyt tänä vuonna saamme ja pitääkin mennä johonkin puusepänverstaalle harjoitteluun, missä varmasti kaikki oppivat hurjasti. Olisi kiva jos samaan paikkaan tulisi joku luokkalainen, milloin olisimme kumpikin samassa tilanteessa, mutta vaarana on niinkuin viime harjoittelussa kävi että meni luokkalaisen kanssa puhevälit perusteellisesti poikki kun olimme liian pitkään toistemme seurassa päivästä toiseen. Toisaalta yksin meneminen varmasti myös kasvattaa ja rohkaisee tosi paljon, mikä minun tilanteessa on varmasti vain hyvöä asia että itsensä joutuu haastamaan.

Tulipa tässä laskeskeltua että en ole yli kahteen kuukauteen tehnyt yhtään mitään kenenkään muun kanssa kuin perheenjäsenten, tai pitänyt oikein yhteyttä keneenkään... Tämä 2 ''kaveria'' eivät ole pitäneet mitään yhteyttä koko aikana, ja itse en halua kuitenkaan olla niin epätoivoinen että olisin kokoajan pyytämässä leffaan. Toiseen lakkasi yhteydenpito kun kysyin leffaan ja tämä vastasi että ''en tiiä ehk illemmalla'' ja tämän jälkeen en ole hänestä kuullut. Harmittaa vaan kun miettii ja miettii että mikä itsessä on vikana, mutta ei oikein mitään selitystä tule. Tuota aspergeria epäilen edelleen, mutta en ole saanut asiaa vietyä mitenkään eteempäin... Koulussa en ikinä asiaa muista että voisin joltakulta esim koulupsykologilta asiasta kysyä. Mutta jos selviäisikin että minulla jonkinasteinen asperger onkin niin eipä siitä ole mitään muuta hyötyä kuin itselleni lohduketta. Onko se vaan niin että jotkut vaan yksinkertaisesti eivät saa kavereita, ja elävät yksin...

Noh... vähän kerkesin jo kehua, mutta nyt se masennus sitten iski... Kävin pienen sanasodan yhden nettitutun kanssa, ja siitä tuli kyllä vähän paha mieli. Asiaa jälkeenpäin läpi miettiessä harhaili ajatukset siellä sun täällä, ja meni maku koko loppuillalta. Mietin taas että miten erilainen oikein voin olla? Mietin kaikenlaisia vanhoja tapahtumia, ja olen huomannut että minulla on yleensä aina aivan erilaiset kysymykset ja puheenaiheet kuin kaikilla muilla. Yleensä jos yritän saada jonkinlaista keskustelua aikaiseksi saatan kysyä pysymyksiä tai sanoa kommentteja jotka ainakin omaan korvaan kuulostavat ihan normaaleilta, mutta kukaan muu ei ikinä tuollaisia kuitenkaan kysele. Rupeaa vain enemmän ja enemmän ihmetyttämään että mistä kaikki muut oikein puhuvat? Miten muut aloittavat keskustelut tai vaihtavat aiheita tai pitävät niitä yllä? Onko tähän mun ongelmaan mitään apua saatavilla? Tai voiko sosiaalisia taitoja edes mitenkään opetella/opiskella. En tiedä miten voin selvitä tulevaisuudessa kun elän omassa kuplassa enkä tajua muusta maailmasta tai toisista ihmisistä yhtään mitään 😯🗯️ Elämänhaluhan tässä alkaa pikkuhiljaa rapistua, kun ei niinkään normaali asia kuin vuorovaikutus onnistu mikä pitäisi toimia ihan luonnollisesti.

Pinpeliponpeli... Meillä on 7 vanhan yläasteluokkalaisen kanssa yhteinen ryhmä fb:kissa. Siellä sovimme aina ennen leffailloista, tai kävimme vaikkapa keilaamassa porukalla. Tuo kuitenkin alkoi peruskoulun loputtua rapistua ja tapaamisia alkoi olla yhä harvemmin ja harvemmin. Itse ehdottelin aina muutaman viikon välein leffaa, sun muuta, mutta useimmiten kukaan ei ikinä päässyt. Tämä alkoi pänniä pikkuhiljaa kun olin lähes ainoa joka yritti epätoivoisesti pitää yhteyksiä yllä, joten lopetin yrittämisen. Tänään melkein puolen vuoden jälkeen yksi ryhmästä ehdotti leffaa perjantaiksi. Kaikki ovat innolla mukana lähtemässä, mutta itselläni tuo laukaisi vain masennuksen, ja hetken vähän itkettikin. Kaiken järjen mukaan mun pitäisi olla iloinen, mutta en enään vain jaksa innostua. Ovatko sellaiset kavereita jotka muistavat olemassaoloani vain jos itse siitä muistutan, ja unohtavat kun lopetan muistuttamisen?

En tiedä olenko vain marttyyri joka suurentelee asioita, ja valittaa usein lähes turhanpäiväisestä? Kaikki ongelmani ovat kuitenkin itsestäni kiinni, ja vika on minussa eikä muissa ihmisissä. Vieläkään en ole koulupsykologille asti päässyt... Aina se tyssää vain ajatukseen. Olisi paljon helpompaa jos viihtyisin hyvin yksikseni niinkuin veljeni...

mulla on osittain sama tilanne. tai oli ainakin toi muakaan ei huolittu joukkon ala-asteelta asti kiusattu nyt suurempi kiusaaminen loppu kun meni amikseen. itselläkin on lukuhäiriö. toivottavasti saat kavereita siel koulussa. kivaa ei oo olla yksin vaikka välillä onkin hyvä olla mutta jos on liian kauvan niin masentuu vähän niinkun mulla nyt on.. aina kotonna koulun jälkeen kun ei ole täälä paikkakunnalla kaverieta jossa asun kaikki puhu tääl niin paljon paskaa että luule tietäväsä muitten asiat paremmin kun itse hermot alkaa mennä tämmöseen paikkaan ☹️