Minä, yksinäinen ja masentunut
Moikka. Olen uusi tällä foorumilla, ja teen uuden ketjun koska en oikein tiedä että mihin oikein pitäisi kirjoittaa.
Eli oma elämäntilanne. Olen 17v poika ja opiskelen ammattikoulussa. Olen yksinäinen tämä osasyynä lievästi masentunut. Olin lähestulkoon koko peruskoulun ajan koulukiusattu ja syrjitty. Minulla on diagnosoitu adhd sekä lukihäiriö. Jonkun tutkimuksen mukaan adhd nuoret saattavat olla noin 30 % henkisessä kehityksessä jäljessä, ja nyt tajuan olevani juuri tälläinen. En osaa olla samanikäisten ihmisten kanssa, en osaa keskustella tai tiedä juurikaan miten ihmisten kanssa pitäisi olla. Mistä puhua tai mitä tehdä. Ikinä minulla ei ole ollut samanaikaisesti kuin muutamia lyhytaikaisia kavereita. Olin peruskoulussa useassa eri koulussa, ja muutaman kerran aloitin tuntematta ketään. Pahinta aikaa elämästäni oli muutama kuukausi 4 luokalla kun vaihdoin aivan uuteen kouluun erityisluokalle jossa oli alle 10 oppilasta luokka-asteilta 4-6. Minua ei otettu nuorimpana vastaan hyvin, ja vietin tunnit yksin ja saatoin sanoa päivän aikana vain muutaman sanan. Välitunnit vietin usein kävellen ympyrää itkien, ja halusin lähteä kotiin mutta en uskaltanut lintsata. Joka kerta kun olen mennyt uuteen luokkaan olen aluksi kaverustunut monenkin henkilön kanssa, mutta lopputulos on kuitenkin että minun kaveri ei haluta olla joten olen yksin ja syrjitty. Sama kävi taas ammattikoulussa kun veljeni kanssa menimme samalle luokalle. Suurimman osan kanssa tulimme ihan ok juttuun, mutta nykyään tilanne on se että suuri osa luokasta on alkanyt muodostaa ryhmiä syystä että minua ja veljeäni ei mukaan haluta.
Pitkään olen epätoivoisesti yrittänyt miettinyt että mikä minussa on vikana? Miksi kukaan ei minusta tykkää? Aluksi ajattelin että se johtuu adhd:sta, mutta taas tiedän myös kyseiseen ryhmään kuuluvia muita nuoria joilla on paljon kavereita. Minua on syrjitty myös netissä. Pelaan pleikkaria ja siellä muiden ihmisten kanssa netissä, mutta sielläkään minusta ei kamalasti pidetä vaikka he kuulevat vain puheeni. Monista porukoista joissa hetken olen ollut minut on pikkuhiljaa suljettu ulos ja minusta on jopa puhuttu pahaa ja naurettu ihan nenän edessä. Muutamilla eläin foorumeillakin käyn ja niissäkään minusta ei kovin pidetä ja he näkevät vai kirjoittamani tekstejä. Eli tuossa siis 3 osa-aluetta joissa missään minusta ei tykätä. Kun vain tietäisin että missä on vika niin voisin alkaa muokkaamaan käytöstäni ja kasvattamaan itseäni.
Päivät vietän kaikki kotona pelaten koska minulla ei ole mitään muutakaan tekemistä. Facessa ei kukaan tule puhumaan ellen itse mene ja niitäkin keskusteluja joudun itse epätoivoisesti pitämään yllä. Puhelimeen ei soita kukaan muu kuin perheenjäsenet. Harmittaa ihan kamalasti että taas meni kesä tekemättä mitään, ja kun koulu alkaa muut voivat jakaa kertomuksiaan mitä tekivät, mutta minulla ei ole mitään kerrottavaa. Kaikki juhlapyhät ovat kuin mitä tahansa muita päiviä. Olo vain huononee kun näen facessa vanhojen luokkalaisten päivittelevän vappu juhliaan ja synttärikuviaan kun taas minulle tuli muutamilta sukulaisilta kortti ja vanhemmat onnittelivat ja siinä se. Nykyään en uudessa ympäristössä uskalla lähestyä ketään koska pelkään tulevani heti torjutuksi niinkuin siinä käy joka tapauksessa mutta normaalisti vain hiukan hitaammin. Sosiaalisissa tilanteissa olen hyvin huono, enkä oikein uskalla puhua kenellekkään.
Tällä hetkellä minulla on muutama ”kaveri” joita näen ehkä kerran kuussa tai kahdessa ja silloin menemme leffaan koska leffa halutaan nähdä ja tämä pääosin minun aloitteestani. olen yrittänyt aika ajoin pitää niistä vähinsä ihmisistä kiinni, mutta tulee vain paha mieli kun huomaa sen olevan yksipuolista. En myöskään halua tyrkyttää itseäni kenellekkään, koska kerran äitini kertoi että usein adhd lapsilla on taipumusta takertua toiseen ihmiseen ja kuluttaa tämä aivan loppuun, ja sitä en halua. Jos yritän lähestyö ja hieroa kaveruutta mutta vaistoan itseni torjutuksi en uskalla ihan herkästi enään yrittää uudelleen, vaan odotan ja odotan että toinen tekisi jonkin eleen minua kohtaan. Siihen riittäisi ihan pienet asiat, ei tarvitsisi kuin tulla juttelemaan tai edes istua viereen penkille niin että tiedän toisen halunneen tulla siihen. En puhu ongelmistani oikein kenellekkään perheen ulkopuolelle ja en usko kenenkään edes tietävän miten minulla menee. Suurin osa vanhoista koululaisista ovat luultavasti jo unohtaneet minut. Huomaan vaan facessa kuinka pikku hiljaa kaverien lukumäärä pienenee, ja välillä itken öisin miettien elämääni jossa ei oikeastaan ole mitään sisältöä.
Tiedän että monet muut ovat vielä huonommassa jamassa kuin minä, ja mulla on parhaana kaverina kaksoisveli joka on aivan samassa tilanteessa kuin minä, jopa huonommassa, mutta olen sitä mieltä että aina on joku jolla menee huonommin mutta omia ongelmia ei silti saa väheksyä.
Olisi kiva kuulla jotakin kommenttia.
Siis mun oli aivan pakko rekisteröityä tälle sivulle ihan sun Taistelukala, ja muiden 'yksinäisten' takia.
Mä en ite oo yksinäinen, enkä ahdistunu mitenkään, enkä ees tiiä miten oon ajautunu tälläselle sivustolle! Mutta mulla on aina ollu hirvee auttamisenhalu muita ihmisiä kohtaan ja pillahdan monesti kyyneliin kun luen jonkun rankoista oloista. Siks aattelin nyt kertoa jotaki vinkkejä tai ihan mitä vaa mikä vois auttaa teitä saamaan kavereita tai luomaan sosiaalisia suhteita.
Mä oon ite nuori nainen ja oon kyllä tällänen pälpättäjä, ja aina ollu aika sosiaalinen 😀 Mutta muakin on kiusattu, ja paljon. Koko ylä ja ala-aste. Huonoimmillaan se meni ihan siihe et vanhemmat likat kävi käsiks. No, ei siitä sen enempää. Traumat jäi mutta mä varmaan oon jotenkin niin hölmö että mulla oli aina silti iso kaveriporukka ympärillä joiden kans sit olin. Ja oon aina ollu niin rääväsuu et kai mä sit vähä kaivoin verta nenästäni ku vielä uhosin lisää vaikka kuinka mua haukuttiin 😀
Mut mulla on myös poikaystävä joka oli aikoinaan tositositosi ujo kun me alettiin seurustelemaan muutamisen vuosi sitte. Se on aina ollu vähä sellanen 'osa kalustoa' ei varsinaisesti mikää kiusattu mutta ei sitä oikee kukaa ollu koskaa huomannu. Sit me alettiin seurustelemaan ja se totaalisesti muuttu täysin. Se sano mulle et se tajus että on yks elämä ja sillä ei oo mitää väliä mitä muut ajattelee siitä.
Siis kuinka heikoksi ja epäsosiaaliseksi mä itteni tunnen nykyään sen rinnalla. 😀 Se muutos on niin hurja.
Jokanen voi vaikuttaa tohon ujouteen tms. niin paljon. Lakkaatte ajattelematta, ootte mitä ootte. Muut ihmiset arvostaa sitä aitoutta. Oman henkistä porukkaa löytyy aina.
Niiku sä taistelukala sanoit ettet tiiä mistä puhuisit kun omaan korvaan kuullostaa normaalilta ja muut ei kuitenkaa kysele sellasia. Ei tohon oo oikeaa vastausta. MUISTAKAA: ainaku te johonki kumarratte nii te samaa aikaa jonnekki pyllistätte. Niin se vaan on. Ei kaikki tarvi miellyttää eikä voikkaa. Rehellisyys palkitsee ja omanhenkistä porukkaa löytyy aina. 🙂
Muistakaa et kaikki täällä on saman arvosia. Ei oo korkeampaa ihmistä ku sä. Kaikki ollaan oman elämämme pomoja, tehää niistä elämistä elämisen arvosia eikö! Nyt kaikki ihmiset liikkeelle harrastamaan sitä mitä tykkää, sieltä niitä samanhenkisiä löytyy.
ps. Ainiin ja taistelukala, sulle ehdotan et ala pitämään mieteblogia anonyyminä. Vois olla sulle aika hyvä harrastus, sulla on nimittäin fiksuja ajatuksia ja kirjotat tosi hyvin!😎
Kiitos kovasti viesteistänne problemgirl ja älämölö!
Tässä lähiviikkoina on taas tullut vähän turhan paljon mietiskeltyä ja pohdiskeltua 😀
Sellainen on aikankin pyörinyt mielessä nyt ja joskus aikaisemminkin, että jos minulla olisi paljon kavereita, niin en tiedä että osaisinko myöskään sopeutua sellaiseen elämään, että kotona käydään vaan kääntymässä ja päivät ollaan aina jossain muualla ''hengaamassa'' Voi hyvin olla että vain se tieto kavereiden olemassaolosta riittäisi tekemää minut hyvin tyytyväiseksi, mutta viettäisin silti paljon enemmän aikaa kotona kuin ulkona.
Koulussa pelasimme terveydentiedon tunnilla yhdenlaista lautapeliä päihteisiin ja psykologiaan liittyvillä kysymyksillä. Moni kysymys jäi mietityttämään, mutta päälimmäisenä mieleen jäi kysymys ''Millainen kaveri olet'' joka minulle kortista tuli vastattavaksi. Hetken mietittyäni jouduin vastaamaan että aika huono. Minua ei oikeastaan ikinä ole kovin paljoa liikuttanut muiden asiat ja ongelmat. Ennenkin olen tämän tiedostanut, mutta nyt vasta nostanut sen enemmän itselleni esille. En usein tunne minkäänlaista myötätuntoa jos joku tuttu esimerkiksi loukaa itsensä. En myöskään tiedo onko minun montaa kertaa elämässäni ollut ikävä ketään tai että olisin toista ihmistä kaivannut. Vanhemmat kysyät aina loman jälkeen, oliko ikävä? Tähän joudun valehtelemaan että oli. Isovanhempia on muka aina mukava mennä katsomaan.. Oikeasti jättäisin mieluummin menemättä. Toki on ollut sellaisia ihmisiä muutamia joita olen kaivannut ja odottanut näkeväni, mutta niitä on ollut vain kourallinen, eivätkä he ole olleet perheestäni tai suvustani. Tämä ajattelumaailma harmittaa minua, ja olen yrittänyt joskus yrittänyt tätä ajatustapaa korjata. Isovanhempani alkavat olla hyvin iäkkäitä, ja ajatus siitä etten välttämättä sure heitä pelottaa minua.
Tilanteissa joissa joku kertoo huonoa uutista omasta elämästään, menen aivan lukkoon enkä osaa sanoa ytään mitään lohduttavaa. En halua että toinen saa hiljaa olostani ja ohi tuijotuksestani kuvan ettei minua kiinnosta. Tottahan se on, mutta yritän silti parhaani mukaan ymmärtää.
Joissain tilanteissa taas olen hyvin tunneyliherkkä. Esimerkiksi elokuvassa jos jotakuta kohdellaan huonosti, saatan reagoida hyvinkin voimakkaasti, vaikka tiedän sen olevan vain ohjelma. Olen myös aina tuntenut useasti suurta myötätuntoa naisia kohtaan, vaikkei edes olisi aihetta.
Mielestäni yritän hyvin paljon ottaa huomioon muita ihmisiä ympärilläni, ja välttää kenenkään loukkaamista. Huomaan myös hyvin herkästi jos ympärilläni tai vaikka reality sarjassa jollakulla olisi aihetta loukkaantua toisen/toisten sanoista tai teoista. On paljon helpompi nähdä toisten tekemät virheet kuin omansa. Itsekkin sanon ja teen hyvin usein loukkaavia asioita muita kohtaan, ja älyän sen vasta jälkikäteen.
Yritän myös olla tuomitsematta muita ihmisiä ja olemaan lähes kaikkia kohtaan avoin mielinen ja oikeudenmukainen. Olen aina kannattanut oikeudenmukaisuutta ja moraalia, ja lähes joka asiassa olen automaattisesti heikommassa asemassa sillä hetkellä olevan puolella niin tosielämässä kuin televisiossakin. Olen iloinen että tämä ajattelu tulee luonnostaan, eikä minun ole tarvinnut sitä omaan päähäni ahtaa.
Tälläistä pohdiskelua tälläkertaa..
Tänään ei ollut paras päivä koulussa. Koulupäivän tehtävien sisällössä ei ollut mitään vikaa, teimme myyntituotteita koulumme markkinoille ja kävimme terveystiedossa läpi aihetta mielenterveys, mikä minua kiinnostaa hyvin paljon. Mikä teki päivästä huonon oli se kuinka veljeäni taas kohdeltiin. Eräs luokkalainen vertasi häntä useampaa vuotta nuorempaan pikkuveljeensä, ja toinen täydensi heidän olevan henkisesti samalla tasolla. Terveydentiedontunnilla kolmas luokkalainen alkoi kommentoida veljeni juttuja ikävään sävyyn, ja veljeni sanottua takaisin kommentoija suuttui ja alkoi puhua ainakin minun korvaan hyvin ikäviä asioita. Hän esimerkiksi kutsui veljeäni huoranmukulaksi, ja kun veljeni sanoi olevansa ylemmällä tasolla tämä totesi ettei veljeni edes tiedä mitä se tarkoittaa koska on pohjalla. Se että veljeäni kohdellaan huonosti saa minut suuttumaan todella paljon. Veljeni kiusaaminen on kaikkein paras tapa luokata myös minua. Minua harmittaa myös oma osani asiassa, koska minulla ei ole tarpeeksi rohkeutta, eikä verbaalista taitoa mennä väliin ja puolustaa veljeäni. Monesti minullekkin on joku tullut kertomaan halventavia vitsejä tai loukkauksia veljestäni. Eivätkö he tajua että se loukkaa myös minua, vai eikö se vain kiinnosta. Veljestäni on onneksi yullut aika paksunahkainen kiusaamisen suhteen, mikä on hyvä asia. Häntä ei pieni härnääminen liikuta, mutta minulla alkaa aina sydän tykyttää ja viha kummuta kun edes aistin jotain tälläistä häntä kohtaan.
On surullista huomata miten ilkeitä kommentteja ihmiset sanovat toisilleen edes huomaamatta tai välittämättä siitä kuinka paljon se voi satuttaa. Itse inhoan kaikkea kiusaamista ja syrjimistä, ja yritän mahdiollisimman hyvin olla sitä itse tekemättä. En ikinä näytä ympärillä oleville ihmisille kuinka paljon he minua ärsyttävät. Toivon että olisin parempi ja rohkeampi puhumaan jotta voisin haukkua kaikki veljelleni ja minulle ilkeät ihmiset ja sano ilkeimmät asiat päin naamaa, oikeasti loukaten heitä. Jos muut saavat päästellä sammakoita suustaan, miksen minäkin voisi?
Taas tänään iski pienimuotoinen masennus.. Olin aikaisemmin kirjoittanut pelaavani aika paljon, mutta nykyään siihenkin on alkanut into lopahtaa. Vielä puolivuotta sitten pelailin itsekseni hyvin paljon, mutta minusta tulee kokoajan enemmän seuranhakuisempi, enkä oikeastaan ikinä enään pelaa yksin. Tästä syystä alkaa usein harmittmaan hyvin paljon jos näkee että nettituttujen mukaan mahtuisi pelailemaan, mutta pelikutsuja ei usein siitä huolimattakaan tule. Tämän nykyisen peliseurani kanssakin alkaa jo välit rakoilla, vaikka olen yrittänyt niitä parhaani mukaan vaalia. Minun ja syvemmän masentumisen välissä on tällähetkellä tuo peliporukka. Jos minulla menee heidän kanssaan välit poikki en jaksa pelata ollenkaan, jolloin minulla ei ole yhtään mitään tekemistä. Kesäloma oli tälläinen enkä halua kokea sitä uudestaan. Pikkuhiljaa alkaa tämä yksinäisyys laittaa mielenterveyteyttäni koetukselle...
Minäkin olen ollut ollut koko ajan yksinäinen.. Aluksi en olisi halunnut, mutta aloin huomaamaan, että ihmiset välttelivät minua. Ala-asteelta lähtien minua on kiusattu ja haukuttu. Siitä asti minulla on ollut vaikeuksia luottaa ihmisiin, ja sen takia olen nytkin yksinäinen, eikä minulla ole juurikaan kavereita. Ylä-asteella kiusaamiseni paheni, mutta en uskaltanut sanoa siitä kenellekkään. Pari kuukautta sitten, kun tulin koulusta kotiin (opiskelen nyt ammattikoulussa) minulla oli todella paha olo. Ajattelin, että olen hyödytön kaikille ja minusta ei ole mihinkään ja olen vain iso kasa läskiä. Joten aloin viillellä itseäni. Huomasin, että se toi minulle hyvän olon. Jatkoin sitä n. pari viikkoa, kunnes aloin miettimään, että onko tässä oikeasti järkeä. Aloin ajattelemaan positiivisemmin ja kirjoittelin kaikkiin lappusiin ja vihkoihin kaikkea kannustavaa. Se auttoi. Hetkeksi. Huomasin taas viikko sitten samoja masennuksen oireita kuin viimeeksi. Aloin viillellä taas itseäni. Tällä kertaa alapäästä. Sheivasin niin usein, että ihossani oli pieniä haavoja, joista tuli verta. Huomasin, että se auttoi huonoon olooni. Nyt olen vain jatkanut sitä, mutta en ole löytänyt vielä tietäni ulos tästä labyrintista.. Enkä tiedä tulenko ikinä löytämäänkään.. ☹️
Taistekukala
Kannatan psykologian opiskelemista, jo aika varhaisessa vaiheessa oppii suuren osan ihmisen käytöksestä. Oppii vain nauramaan ihmisille jotka yrittävät kiusaamisella saada toiselle huonon mielen.
Huono puoli tässä on että silloin sinusta tulisi kiusaaja...
Kurjalta kuulostaa sinun tilanne depressedone ☹️ Kannattaa ihmeessä kokeilla uudestaan positiivisten ja kivojen asioiden kirjaamista ylös, jos kerran huomasit sillä olevan positiivista vaikutusta. Itsekkin pitäisi kokeilla, mutta olen niin huono muistamaan 😳
Olen alkanut huomaamaan itsessäni jo jonkinasteista henkistä kasvua. Minusta on akanut tulla pikkuhiljaa ammattikoulun myötä sosiaalisempi, eikä tuntemattomille ihmisille puhuminen ole enään ihan niin vastemielistä kuin ennen. Omasta tahdosta ilman syytä en edelleenkään mistään hinnasta mene puhumaan. Mutta jos on jokin syy, esimerkiksi kysymys jota opettaja on lähettänyt kysymään toisen ammattialan luokkaan, ei tämä kylmi enään juuri ollenkaan.
Muutama vuosi sitten lupauduin yhden vanhan luokkalaisen pariksi viereisen lukion vanhojen tansseihin. Muutaman viikkoa on jo harjoituksia mennyt, ja uskon sillä olevan paljon positiivista vaikutusta itsetunnolleni. Tanssi nyt ei varsinaisesti ole ollenkaan minun juttuni... oikeasti tanssimaan ei missää nimessä ala, mutta minulla on kuitenkin aika hyvä rytmitaju rumpujen soitto taustasta, joten en koe harjoituksia kovin haastaviksi.
Eli positiiviseen suuntaan mennään kokoajan, musiikkia kuunnellessa saa mielen pois murheista aina. Kannattaa kaikkien kuunnella paljon positiivista musiikkia.
Haluan avautua eräästä asiasta ääneen ensikertaa, jota en ole tähän mennessä tuonut julki kenellekkään millään tavalla. Tänne se tuntuu helpommalta, koska kukaan täällä ei tiedä minua joten voin turvallisesti kertoa asiasta.
Olikohan se noin kuudennella luokalla kun huomasin olevani homoseksuaali. Olen pitänyt asian aina omana tietonani, eikä se ole ollut mikään ongelma tai päänvaiva. Kun ei ole ollet vanhempia lukuunottamatta oikeastaan ketään kysymässä, on riittänyt ettei asiasta puhu mitään.
Myöskin seksuaalisuudessa tulen näköjään kehityksessä jälkijunassa, sillä kiinnostus seurustelua kohtaan on minulla alkanut vasta noin reilu vuosi sitten. Tähänmennessä en ole ikinä seurustellut, ja olen siitä alkanut haaveilla vasta lähiaikoina.
Yksi ongelmista kuitenkin olisi, että en tiedä kuinka seurusteltaisiin. Sosiaalisten vaikeuksien takia tämä voisi olla minulle hyvin haasteellista.
En ole vielä koskaan tavannut ketään johon olisin ollut ihastunut tai edes kiinnostunut. Onkohan minulla jotenkin vähän kieroutunut maku, koska en ole seksuaalisesti kiinnostunut kuin itseäni reilusti vanhemmista (yli 30v) mielellään parrakkaista miehistä. Saman ikäiset, vähän vanhemmat tai varsinkaan nuoremmat eivät kiinnosta minua millään tavalla.
Tämä suuri ikäero vaatimus vaikeuttaisi seurustelukumppanin löytämistä entisestään. Kuitenkaan en koe seurustelua minulle ihan vielä edes ajankohtaisena, koska koko käsitys on kuitenkin vielä niin tuore. Mielessä on useasti käynyt myös se etten ikinä tule seurustelemaan, vaan tulen elämään yksin.
Kiitos jos joku jaksaa lukea
Aikaa on vähän kulunut ja paljon tapahtunut.
Tällä hetkellä tuntuu ettei koulunkäynnistä tule oikein mitään. Kaikki motivaatio, innostus ja mielenkiinto on opiskelua kohtaan lähestulkoon kadonnut. Tuntuu että kaikki mitä teen menee pieleen, vaikka yritän tehdä kunnolal ja miettiä mitä olen tekemässä. Olen huomannut että monissa asioissa hahmottaminen on hyvinkin hankalaa, ja moneen kertaan mietittyäni ja tarkistettuani teen kuitenkin asiat väärin. Huomenna pitäisi palauttaa portfolio koulutyöstä. Aikaa ja mahdollisuus tehdä oli paljon, mutta vasta nyt päivää ennen aloitin, ja kun istun tietokoneen ääreen aikeissa kirjoittaa tulee ahdistus ja epätoivo. Päätinkin luovuttaa ennenkuin kerkesin edes kunnolla aloittaa, ja ilmoitan huomenna opettajalle etten saanut työtä tehtyä. Mitään en aio selitellä tai puollustella, koska voin tästä syyttää kuitenkin vain itseäni. Olen hyvin kiitollinen että meillä alkaa ensiviikosta 2 kuukauden työharjoittelu jakso, ja pääsen pois koulusta huilimaan ja keräämään taas motivaatiota. Ainakin toivon näin..
On myös mukavia asioita tapahtunut. Tapasin netissä erään 38 vuotiaan miehen, jonka kanssa tapailin vähän reilu kuukauden. Viihdyin hänen seurassaan hyvin, ja hän hyväksyi mut sellaisena kun olen, eikä tuominnut. Vaikka olemme tunteneet vain hetken, niin hänestä tuli silti mun ensimmäinen ystävä. Sellainen joka kysyy lähes päivittäin että mitä kuuluu, tai miten päivä meni, ja joka haluaa viettää aikaa mun kanssa. Kumpikin olimme liikkeellä vakavalla tarkoitusperällä, ja meillä olikin kaikki mahdollisuudet vakavaan seurustelusuhteeseen. Hänen kanssaan opin hyvin paljon itsestäni ja kasvoin henkisesti paljon. Sovimme kuitenkin että olemme vain kavereita, ja kumpikin katselee hiukan ympärilleen, sillä kumpikin meistä tiesi ettei suhde välttämättä jäisi kovin pitkäksi, koska hän oli ensimmäinen kenet olin tavannut ja ollut kiinnostunut, mistä syystä mua kaiveli ajatus siitä että millaista jonkun muun kanssa olisi, ja millainen joku toinen olisi? Edelleen olemme ystäviä, ja olen onnellinen että hänet tapasin. Ajatus on myös että jos aikamme katseluta kumpikaan ei ole päätynyt seurustelusuhteeseen niin meillä voisi olla paremmat mahdollisuudet yhdessä. Hän totesi mulle jälkikäteen, että vaikka oli tunteitaan tarkoituksella pidätellyt, niin kerkesi hänellä niitä kuitenkin tulla mua kohtaan. Tänä aikana en pystynyt ottamaan hänen kanssaan katsekontaktia kuin muutamaksi sekunniksi. Viimeisen yhteisen yön päätteeksi sanoin haluavani katsoa häntä kunnolla silmiin, jos tämä jää viimeiseksi kerraksi kun olemme toisiimme sidoksissa. Tämä oli hyvin vaikeaa, mutta sain itseni siihen pakotettua, ja katselimme toisamme silmiin lähes tunnin ajan, ja olen tästä hyvin iloinen.
Tällä hetkellä tapailen erään 49 vuotiaan miehen kanssa. Vasta tutustumme toisiimiimme, mutta hän on jo laittanut odotukset hyvin korkealle seurustelun suhteen. 32 vuoden ikäero on kyllä huima omaankin korvaani, mutta yhdessäoloa se ei kuitenkaan kovin paljoa haittaa, ja olen päässyt yli tästä ikäeroajatuksesta, eikä asia mua häiritse enään ollenkaan.
Tuossapa hyvin tiivistetysti lähiaikojen tapahtumat. Kommentteja ja ajatuksia kaipaisin mielellään teiltä muilta.
Muistinpa taas tämän viestiketjun.
Aikaa on kulunut puoli vuotta edellisestä kirjoituksesta.
Paljon on tänä aikana tapahtunut.
Elämä tuntuu menevän nyt ihan hyvin, vaikka välillä tietysti on murheita ja ongelmia.
Työharjoittelun lopussa olin aivan uuvuksissa kouluun, enkä ole ikinä ennen lomaa niin paljoa odottanut. Monet meni kesätöihin, mutta itse päätin vain olla ja tehdä mitä huvittaa koko kesän.
Kesäkuun alusta täytin 18-vuotta.
Helsinki pride tuli koettua ja kaikki helsingin homo baarit koluttua useaan kertaan.
Nyt olen reilu viisi kuukautta tapaillut erästä 47-vuotiasta miestä.
Suhteemme on aika erikoinen ja välillä hankala. Emme seurustele, vaan olemee sopineet että kumpikin saa tavata muista, mutta ei harrastaa seksiä muiden kanssa. Hän haluaisi seurustella, mutta mulla ei ole tunteita häntä kohtaan, joten ainakaan vielä en ole suhteeseen halunnut ryhtyä. Kuitenkin yhdessäolomme on aivan kuin seurustelusuhde.
Tämän miehen seurassa pystyn olemaan täysin oma itseni ilman mitään jännitteitä. En arastele, tai häpeä, vaan voin olal täysin luonnollinen. Voin tehdä asioita joita en ole ennen voinut tehdä ja olla vapaammin kuin kotona perheen luona. Tähän kuitenkin kului usea kuukausi aikaa.
Koko kesä meni tämän miehen seurassa ja kävimme lyhyillä reissuillakin. Olen hänen ystäviään tavannut, vaikken uusien ihmisten seurassa pysty juurikaan puhumaan. Olen vain hiljaa ja kuuntelen muiden puheita.
Lomalla sain mielestäni ladattua patterit kunnolla, joten kouluun palaaminen tällä viikolla oli jo ihan tervettullutta. Tätänykyö koko luokkani tietää homoudestani ja moni varmasti on osannut facebookista katsoa, että kenen kanssa aikaani vietän. Kukaan ei ole ainakaan vielä tästä asiasta mitään ikävää sanonut. Enemmänkin kaikki ovat kuin eivät koko asiaa tietäisikään.
Tässä hyvin hyvin tiivistetysti viime kuukausien tapahtumia. Niistä olisi voinut kirjoittaa vaikka kuinka paljon.
Kiitos jos joku jaksaa lukea ja kiitos vielä enemmän jos jotakuta kiinnostaa myös kommentoida. Mielellään lukisin kommentteja.
Ihanaa taistelukala että sulla on menny hyvin ja oot löytäny ihanan ihmisen jonka seurassa voit olla avoin. 😀
Terve, olen 19vuotias ja käyn viimeistä vuotta ammattiopistossa. minulla itselläni löytyy näitä "kavereita", lähinnä juuri luokkakavereita. mutta niitä oikeita ystäviä ei ole paljoa. koulussa ei mitenkään syrjitä tai vastaavaa, tulen melkein kaikkien kanssa hyvin juttuun mutta he jäävätkin pelkiksi luokkakavereiksi. olen huomannut että minulla on alhainen itseluottamus ja monet viikonloput meneekin juuri kotona istuessa. nämä luokkakaverini pyytävät ajoittain minut ulos tai vaikka johonkin illan istujaisiin. mutta en vaan usein uskolla lähteä mihinkään alhaisen itseluottamuksen takia vaikka kuinka haluaisin lähteä heidän mukaansa. olen aloittanut pari kuukautta sitten salilla käymisen, jotta saisin itseluottamukseani nostettua ja myös kunnon kannalta. olin mielestäni yläasteen todella sosiaalinen ja viikonloput tuli vietettyä yleensä aina muualla kuin kotona. nykyään jos joku ystävistäni sanoo vitsillä jonkun jutun minusta loukkaannun siitä melko helposti, koko päivä tuleekin sitten mietittyä että tarkoittikohan hän sitä vai ei. ja niin, itsellänikin alkoi nytten työharjoittelu jossa on sujunut hyvin, tosin aina stressaan sunnuntaisin että millainenkohan viikko on tulossa ja mitä jos teen jotain väärin työpaikalla. mutta siellähän tajutaan juuri näitä opiskelijoita, ei kukaan ole täydellinen ja jos sattuu virheitä niin mitäs sitten? en kehtaa nyt alkaa mitään pitkää tarinaa tässä kertomaan joten pidä lippu korkeella ja tsemppiä elämään!