Minä en enää jaksa tätä oloa, olkaa kilttejä ja auttakaa
Olen 14-vuotias tyttö vailla ymmärrystä. En enää näe sitä valoa tunnelin päässä, en enää tunne, että tulen koskaan pärjäämään tässä maailmassa. Minun pääni sisällä on joku toinen, joka poistaa värit maailmasta, saa kaiken näyttämään kauheammalta kuin mitä se todellisuudessa on. Se joku valtaa minut ja tunnen sen lihasjännityksenä ja paineena takaraivossa. Hengitys menee katkonaiseksi, kädet ovat jääkylmät. Se on niin vaikeaa selittää, mutta en enää kestä sitä. Tekee mieli vain vetäytyä pois kaikesta.
Joskus, kun olen esim. koulussa, en tunne olevani olemassa, ja pelkään, että ystäväni ovat minulle vihaisia, ja että he jättävät minut. Nimittäin ystävät ovat se ainut asia, jotka saavat minut vielä hymyilemään. Kaipaan entistä minääni, sitä, joka nauroi ja tiesi tarkkaan, mitä tulevaisuudelta odotti. Nyt on jäljellä tämä tukahdutettu tyttö, joka iltaisin vain istuu ja tuijottaa seinää ja pohtii, milloin ajatukseni vievät minut lopullisesti mukanaan. Siltikään en voi itkeä. Haluaisin itkeä, se auttaisi, mutta ei. Tämä tunteeni on vuosien saatossa vain pahentunut ja ahdistus ei ota loppuakseen; olen ollut itsetuhoinen, mutta häpeän sitä suunnattomasti.
Ammattiauttajista tai vanhemmista ei ole ollut apua, eivätkä ystävätkään tiedä kunnolla, mistä on kyse. En nimittäin uskalla kertoa kellekään, kuinka paha tilanne oikeasti on. Tänne minä uskallan kertoa. Mikä minulla on? Päättyykö tämä kauhea tunne koskaan?
😯🗯️
Kiitän jo etukäteen!
Ääh, eikö täälläkään kukaan ymmärrä☹️ on nii kamalaa elää vaan itsensä kanssa, kuin olis yksin koko maailmassa
Tarinasi ei kerro minkä verran ja minkälaisen avun piirissä olet ollut, mutta kertoo ehkä asian millä saattaa olla paljonkin merkitystä; ``En nimittäin uskalla kertoa kellekään, kuinka paha tilanne oikeasti on.`` Avun saaminen edellyttää minun kokemukseni mukaan sen rehellistä tunnustamista missä mennään ja mikä on olotila. Ammattiauttaja pystyy oikean tiedon perusteella harkitsemaan esim. lääkitystä, joka saattaa olla avuksi ja jossain vaiheessa tarpeen. Olet ikäsi perusteella koulussa, joten ota yhteys terkkariin (tai mahd. sinne ammattiauttajaan jonka luona olet käynyt) ja jos mahdollista puhu vanhempiesi kanssa tilanteesta. Älä jää kuitenkaan yksin asioitasi murehtimaan. Kirjoittele kuulumisia.
hei!
olen pahoillani, mutta koska en pääse sinne auttamaan sinua, en voi oikeastaan muuta kuin kehottaa sinua puhumaan tästä kaikesta ammattiauttajillesi. he ovat kuulleet elämänsä aikana niin paljon erilaisia elämäntarinoita, etteivät he varmasti säikähdä tai kummaksu sinun tarinaasi!
voimia <3
IisaMari
Kiitän tosi paljon teitä molempia<3 vilpitön tuki on niiiin mukava asia! Ehkä seuraavalla kerralla kun menen puhumaan terkkarille, rohkaistun, ja kerron juuri niin kuten minusta tuntuu. Kirjoittelen sitten tänne, miten asiat etenevät. Kiitos vielä!
🙂👍
Hei järjenvastainen.
Pidän peukkuja sinulle että uskallat ottaa asian puheeksi terveydenhoitajalle🙂👍
Sitä kautta asia lähtee etenemään ja saat apua varmasti.
Hei,
minullakin oli paha olla kun olin sinun ikäinen. En voinut jutella vanhemmilleni, mutta pääsin kunnalliseen psykiatrian poliklinikan piiriin, ja minua auttoivat ne keskustelut aikuisten kanssa.
Aikoinaan halusin satuttaa itseäni tunteakseni jotain. En väitä että olisin täysin siitä toipunut, mutta minulla on nykyään hyvät suhteet perheeseeni. avomies, koulutus (pitkän matkan ja valintojen jälkeen), ja työpaikka. Enkä olisi silloin 13-15-vuotiaana uskonut että jaksan elää kaksikymppiseksi, mutta ELÄMÄ KANTAA, siihen on vaan luotettava. Pärjäät varmasti, kun uskot itseesi. Se on vaikeaa, mutta hae ne tukirakenteet jostakin, mistä mahdollista ( kunnalliset palvelut -ymmärtävät yleensä todella hyvin! 🙂, koulukuraattori ( voi ohjata eteenpäin), ystävät, vanhemmat, muut sukulaiset ).
Tsemppiä!
Kiitos teille! Oli tosi kannustavia kommentteja, jotka osoittivat, että ehkä minäkin pärjään sitten.🙂 Arvostan teidän sanoja tosi tosi paljon!
Hei järjenvastainen🙂
Itse olen samanikäinen kuin sinä ja tiedän miltä sinusta tuntuu. Olen itsetuhoinen ja ahdistunut, jokus on hyviä päiviä ja joskus taas kuin olisi jossain muualla ahdistaa ja tekee mieli satuttaa itseään. Minäkään en ole kertonut asiasta kellekkään, koska pelkään, että he eivät ymmärtäisi minua tai vähätelisivät pahaa oloani. Elän päivä kerrallaan. Ainoat asiat jotka pitävät minut vielä hengissä on paras ystäväni joka on aina niin ymmätäväinen ja vilpitön, mutta hänellekkään en ole kertonut asiasta. Ei ole tullut oikeaa hetkeä ja en tiedä ymmätäisikö hän oloani ja tunteitani ja sitä miks olen satuttanut ja satutan edelleenkin itseäni. Toinen mikä minut pitää täällä on koirani. Se on aina niin iloinen eikä ajattele minusta pahaa se on vain jotenkin niin viaton, että jos nyt tekisin itselleni lopullisen tuomion satuttaisin myös sen elämää☹️.
Voimia sinulle järjenvastainen 🙂👍
Itsekkin olen 14v. Minulla on itsetuhoisia ajatuksia, viiltelen, juon ja poltan.
Kaverini eivät ymmärrä miksi teen niin, luulevat että haluan vain huomiota ja sen takia ovat ilkeitä.. Tosiasiassa minulla on vain niin huono olla että olen yrittänyt itsemurhaa, mutta ei se sitten onnistunut. Vanhempani eivät tiedä mitään siitä että juon poltan ja viiltelen. En minä heille ole uskaltanut/halunnut puhua. Kaverit ovat minullakin myös keino joka auttaa jaksamaan. Se että saa nauraa heidän kanssaan on todellä tärkeää. 🙂
Donsku ja sara3, on tosi mukava kuulla että en ole ainoa näiden ongelmieni kanssa! Kiitos tuhannen paljon tuesta ja teille tosi paljon tsemppiä myös🙂
Viiltely on nyt vähän semmonen arka ongelma josta ei kukaan läheisistäni tiedä, häpeän sitä ihan liikaa