Miksei kukaan kertonu, miten kamalaa eroominen oikeesti voi olla?
Heips.
Ajattelin kirjottaa, oon nyt kokeillu kaikkea, mutta en löydä mistään mitään mikä toisi oloon jotenkin yhtään jatkuvampaa helpotusta. Oon reilu parikymppinen tyttö, opiskelen. Erosin noin kuukausi sitten tyttöystävästäni. Seurusteltiin noin vuoden ajan, mutta siihen vuoteen sisälty tosi paljon hyvää ja tosi paljon huonoa. Seurustelun alku oli sellasta ”specialcase” -kamaa, mitä vaan ei tapahdu kuin leffoissa, joten koko juttu tuntuu jotenkin merkitykselliseltä ja erityiseltä. Päätettiin kuitenkin erota, tai itse olisin vielä halunnut yrittää, mutta vastapuolella ei ollut tarpeeksi enää energiaa jatkaa. Oltiin tosi erilaisia ja riitoja tuli tosi paljon, varsinkin loppua kohden. Opiskellaan samaa alaa samassa koulussa, joten nähdään tosi usein edelleen. Ollaan tällä hetkellä aika hyvissä väleissä, mutta hänellä tuntuu ainakin päällisin puolin menevän tosi hyvin, uusia kavereita ja itseäni vähän jännittää, onko jo uusia ihastumisiakin. Jotenkin en pysty itse ihastumaan kehenkään muuhun, ajattelen koko ajan vaan mitä se toinen tekee ja missähän se menee. Elättelen ehkä toivoa, että palattaisiin yhteen.
En oo tuntenu koskaan eronnu näin rankasti ja miulla onkin jotenkin tosi yksinäinen olo. En jaksa mitään, herääminen on ihan kamalaa joka aamu. Yritän päästä jotenkin eteenpäin, mut miun olo on sietämätön ja oon ajoittain itsetuhonen. On vaan todella vaikea olla, eikä miun olo tunnu mitenkäänpäin todelliselta, en voi uskoa, että näin on käynyt. Miulla on muutamia ystäviä, jotka helpottaa oloa aina hetkeksi. On vaan toivoton olo, enkä tiiä, millon se loppuu. Miten te muut ootte päässy eteenpäin ja selvinneet erosta?
En tiiä oonko selvinny siitä. Pojan kaa samalla luokalla ja suorastaan kylmissä väleissä vielä neljän vuodenkin jälkeen. Ajattelen vain, että näin oli parempi ja kumpikin löytää paremman. Hän ei ollut minua varten enkä minä häntä. Liikaa riitoja toki myös hyviä ja ihania muistoja. Ei ole tullut niitä aikoja muisteltua kaiken muun keskellä.
Oletko puhunut kellekkään tästä? Voit joko yrittää unohtaa (tiedän se on vaikeaa ellei mahdotonta), korjata välit ja yrittää uudestaan tai etsiä uuden, kunhat et ota tästä henkilöstä ns. "Laastaria". Tsemppiä!🌻🙂🌻
Koska edellisen käyttäjän viestissä ei mielestäni ollut mitään käytännönneuvoja erosta ylitse pääsemiseen, ajattelin kertoa, että mikä itselläni auttoi.
Erosin kuluvan vuoden helmikuussa, sattumoisin Ystävänpäivänä. Ehdimme olemaan yhdessä noin 5 vuotta, asuimme yhdessä niistä 4,5 ja olimme kihlautuneetkin. En jaksa kerrata syitä sille, miksi koko viritelmä kaatui, koska sillä ei sinällään ole mitään väliä enää.
Ensimmäinen asia, mitä tein, oli se, että poistin hänet elämästäni niin hyvin kuin siihen kykenin. Poistin tietokoneelta/puhelimesta/facebookista kaikki kuvat meistä ja hänestä. Poistin koko ihmisen facebookin kavereista ja estin hänet.
Eksä on syystä eksä. Eksän kanssa takaisin palaaminen on sama kuin työntäisi pashan takaisin peeseeseen. Jos se ei toiminut ensimmäisellä kerralla, miksi se toimisi toisellakaan?
Toinen asia, joka auttoi itseäni selviämään, oli takaisin deittailuelämään siirtyminen. Vaikka en mitään kuolemanvakavaa etsinytkään, löysin silti rutkasti mukavia ja erilaisia ihmisiä. Eron jälkeen on vaarana itsetunnon lasku, etenkin jos toinen on selkeästi dumpannut sinut, eikä eropäätös ollut yhteinen. Itselläni buustasi itsetuntoa se, että oli ihmisiä, jotka halusivat tutustua minut ja lähteä kanssani ulos. Eikä sen välttämättä tarvitse deittailua olla - ystävien kanssa ulos, sama se, kunhan pysyy aktiivisena ja nauttii siitä vapaudesta.
Kolmas tärkeä juttu oli se, että aloin pitämään itsestäni huolta, sillä olin suhteessa ihmisen kanssa, jonka kanssa oli varsin kuluttavaa olla yhdessä, pääsyinä alkoholismi ja henkinen väkivalta.
Aloin urheilemaan ja, koska omistan koiria, kulutin paljon aikaa niiden kanssa touhuamiseen. Kokeilin eri lajeja ja kävin säännöllisesti yhdessä treeniporukassa.
Varmasti kaksi jälkimmäistä asiaa kovat korvattavissa millä tahansa uuden harrastuksen tms. aloittamisella, sama se, kunhan ei jää aikaa märehtiä sitä eroa. Sillä eron märehtemisellä ei ole mitään hyötyä sen faktan suhteen, että eteenpäin on siirryttävä. Erosta toipuminen kestää sitä kauemmin, mitä enemmän sitä mielessään pyörittelee ja siinä pahassa olossa velloo.
Erilaisille ihmisille toki toimivat erilaiset asiat ja olen itsekin märsännyt illan jos toisenkin sen suhteen, että suhde päättyi. Mutta myöhemmin olen lähinnä ollut vihainen siitä, että olen antanut hänen kohdella itseäni miten häntä itseään on kulloinkin huvittanut. Olisi pitänyt herätä jo aikaisemmin.
Eroa täytyy surra, mutta siihen ei kannata jäädä jumittamaan, vaan siirtyä reippaasti eteenpäin. Elämällä on aina tapana tarjota jotain parempaa sen tilalle, mitä on menettänyt.
Kiitos teille 🙂 Auttaa kyllä suuresti. Ja nyt oon löytäny jo sellasen vihamoodin. Hän nimittäin myös kohteli minua huonosti, en aiemmin ollut tajunnutkaan. Nyt hänellä on näköjään myös uusi suhde, vaikka neljä päivää sitten vielä väittikin, ettei mitään ole. Hankalaa on olla samalla paikkakunnalla ja samassa koulussa, en tykkää tällasesta katkerasta-minusta.
Eroaminen on vaikeaa.Niin mahdottomalta kuin se siinä hetkessä tuntuu, siitä pääsee ajan kanssa yli. Erosin kesäkuun alussa poikaystävästä, jonka kanssa seurusteltiin 2½ vuotta, ensimmäinen poikaystäväni, yksinäisenä ihmisenä myös paras ystääni, vietin 2/3 ajasta hänen kanssaan. Erottiin ihan sovussa, kun suhde ei vain toiminut enää, mutta oli se kamalaa. Makasin sängyssä kauhean ahdistuksen vallassa, mietin miten selviän ilman häntä ja kaikkia yhteisiä juttujamme. Mutta siitä selviää. Ne asiat siirtyy taka-alalle, ja elämään tulee muuta. Kuten aikaisempi kommentoija sanoi, surra saa ja pitää, mutta ei pidä jäädä siihen jumiin. Minullakin oli semmoinen turha kesäheila siinä pian eron jälkeen, koska halusin muuta ajateltavaa ja tietty myös huomiota miehiltä, ja sitä sain. No sekin juttui päätyi nopeasti, mutta ei (omasta mielestäni) ollut ikinä kovin vakava suhde. Mutta se auttoi minua pääsemään elämässä eteenpäin ja uskomaan, että elämää on eronkin jälkeen.
Vaikeaa se on, sitä ei voi kieltää, mutta niin ärsyttävän kliseistä kuin se onkin, niin ajan kanssa se helpottaa.