mulle heräsi ajatuksia tosta sun vietistä, mut en voi nyt kirjottaa kun oon lähdössä mummin luo, ja siellä ei ole konetta, mut olen lukenut sun viestis ja vastaan siihen kun tulen taas kotiin. Halusin vaan nyt sanoa, et mulla on samanlainen olo.

Kirjoitan kun voin

Mulla samanlainen olo. Mikään ei oikeasti tunnu miltään. Kun ajattelen asioita mitkä voisivat innostaa (esim. nyt vaikka joku shoppailureissu) niin ei innosta. Mitä iloa mä siitä oikeasti saan, ei ne vaatteet mitää auta. Oon huomannu et toi on mun yks tapa saada jotain "sisältöä" tai sillee..en oikein osaa selittää.

Mä kyllä jaksan surra ja murehtia mutta välillä en sitäkää. On vaa tasainen olo et millää ei oo väliä. Mä en koskaa tee mitää tai oo viikonloppuisin kavereiden kanssa tai tee mitään. Mulla ei oikeestaa oo ees samanhenkistä kaveria, yks paras kaveri mut se on viikonloput baareissa ja juhlimassa enkä mä nykyää jaksa kuunnella sen kertomuksia kaikista pojista jne. Mä en oo sen kaa todellakaa "samalla aaltopituudella".

Välillä tuntuu että tää sama ympäristökin ahdistaa: sama koulu ja asamat naamat ja tää pieni kaupunki. Must ois ihanaa muuttaa johonki pääkaupunkiseudulle ja "alottaa alusta".

En tiiä oliks täst mitää apuu, mutta samoin tunnen! et oo yksin 🙂

Juu, tänään tulin kotiin.

Mulla on usein semmonen olo, et on ihan yksin, koulussakin. Ja vaikka on ihmisiä ympärillä, niin silti on semmonen olo, ettei ole siinä. On siis paikalla, mut ei läsnä. Ja kun on yksin niin sitten usein vaan ajattelee, et tässä olen, mitäs nyt tehdään. Toisin sanoen ei oo mitään mikä kiinnostais...

Ja kun joskus pienenä tuli aina välillä semmonen onnellinen olo, niin nyt ei tunnu mikään miltään, vaik olis asiat hyvin. Ei kai vaan osaa jotenkin tuntea sitä iloa ja onnea. Ja sitten sanotaan, että ajattele positiivisesti. Mut en pysty, kun ei tunne mitään.

On niin turha olo, kun ei osaa pitää hauskaa eikä oikein surrakaan...

Voimia!

Oho!
Itsekkin voisin ilmoittautua "tunnevammaisiin", mutta minusta se ei ole niin hirveää, että ei pysty innostumaan asioista niinkuin muut. Itseasiassa minusta se näyttää erittäin hölmöltä, kun näkee vaikka esim. nuoren parin jotka ovat rakastuneet ja hurmiossa tai vaikka miten joku suuttuu tai itkee, jos joku on sanonut pahasti.

Olen huomannut silloin kuin tuntuu, että elämän eläminen pään sisällä alkaa tukehduttamaan, ja seinät alkavat kaatua niskaan, on parasta tehdä jotain joka vaatii kaiken keskittymiskyvyn. Minulle tämä keidas on piirtäminen. Itse suosittelisin löytämään jonkun sellasien asian, joka vaatii suunnatonta keskittymistä. Aina kun joutuu sen jonkin pauloihin, kaikki unohtuu ja on tavallaan löytänyt rauhan. Sen jälkeen ei tunnu ollenkaan pahalta, että muu maailma menee menojaan.
Pitää vaan oppia päästämään irti heh.

Oletko miettinyt mikä on ajanut sinut tähän tilanteeseen? Eikö sinulla ole harrastuksia? Ystäviä? Puolisoa? Eikö joku noista luulisi olevan keskeisesti rakennustekijöitä onnelle? Oletko pettynyt johonkin elämässäsi niin syvästi, että pohja on kadonnut? Kumppaniin, itseesi? Kuullostaa aika masennusoireiselta, mikäli mikään seikka ei värähdytä...

Mulla on kans sama juttu, mikään ei innosta. Ei oo kavereita, opiskelen kaukana perheestäni, ei oo harrastustakaan enää matkojen takia. Nyt ei oo ees koulua kohtaan mitää motivaatiota, istun vaan ja yritän välillä näyttää siltä kuin tekisin jotain ettei ope tuu niskan taakse huohottaa.

Mitään ei koskaan tapahdu enkä koskaan mitään tee.☹️

Tunteettomuus alkaa pidemmän päälle satuttaa. Haluaisi olla onnellinen, mutta se tyhjä olo on koko ajan vaikka koittaa hymyillä ja ajatella iloisia asioita. Miksi sen mustan pilven täytyy aina olla taivaalla, vaikka aurinko paistaisi? Miksei vaan voi iloita auringonsäteestä tai elämästä.
Masennus on kamalin sairaus mitä voin kuvitella. Siihen liittyy niin paljon kaikkea. Se vie ihmisen kokonaan, on huomaamaton, eikä edes tapa heti, vaan kiduttaa hitaasti, ja jos on tarpeeksi vahva, niin voi selvitä elossa, mutta traumat ja muistot ovat aina mukana. Ja kaiken lisäksi henkinen sairaus on tie fyysiseen sairauteen.
Kuinka moni pieni tyttö tuleekaan muutaman vuoden päästä olemaan masennuksen kourissa. Siitä iloisesta pikku prinsessasta voi muutamassa vuodessa tulla pelkkää tyhjää. Siniset silmät muuttuvat vihasta mustiksi ja tyhjiksi, kauniit runot tuskaisiksi riimeiksi.
Kunika moni on itkenyt sitä, ettei ole enää se sama iloinen ihminen kuin oli silloin, "kun kaikki oli vielä hyvin"?