Tämä tarina minkäkerron on nyt tosi.. Yli puolivuotta sitten elämäni lipui sormieni välistä, tilalle tuli suruinen/ahdistunut tyttö.

Olen pian 18, olen 155cm pitkä ja painan 43kg. Tiedän olevani hieman alipainoinen, mutten vain pysty nukkumaan taikka syömään.

Toivottavasti koulun/paikkakunnan vaihto auttaa..

Oli pimeää, en tiennyt mihin juoksin, yritin saada mielestäni selvää, mutta se oli liian mahdotonta.

Minut oli rikottu, paiskottu maahan ja jätetty siihen, en tuntenut edes talven kylmää viimaa ihollani, takkini jätin taakseni, niin kuin kaiken muunkin.

Mitään ei tapahtunut, ei voinut olla… Ei näin kävi vain televisio sarjoissa, ei oikeassa elämässä tai ei minulle..

Pysähdyin, annoin lumihiutaleiden hitaasti sulaa iholleni. Minua värisytti. Ei kylmyys, Inho otti ruumiistani vallan. Olin niin likainen, kukaan ei haluaisi koskea minuun pitkällä tikullakaan. Halusin kadota, mutten tiennyt minne mennä, kaikki ympäriltäni hajosi pieniksi sirpaleiksi, en saanut niistä otetta, ne lipuivat sormieni välistä jättäen pieniä, mutta syviä arpia sydämeeni.

Ensimmäisen kyyneleen tullessa, vieri loputkin alas poskiani, jalkani pettivät, en voinut tehdä mitään. Halusin jäädä tähän, mutta jokin pakotti minut nousemaan, menemään asuntolalle takaisin. Kävelin, mutten enää niin luottavaiseen tapaan kuin ennen, vilkuilin ympärilleni, säikähdin jokaista varjoa.

En tiedä miten olin muistanut pitää avaimet mukanani, mutta juuri kun pääsin kotini ovelle, pysähdyin. Annoin kehoni valua seinää pitkin lattialle, miten minä voisin mennä sisälle.. Miten pystyisin selittämään kaiken.

En koskaan ennen ajatellut että voisin olla näin hukassa.. Elämäni oli hyvää, nautin siitä täysin siemauksin, en antanut negatiivisten ajatusten tulla eteeni. Nyt se kaikki tuntui niin kaukaiselta, halusin kirjaimellisesti kuolla, halusin hypätä ikkunasta ja tuntea kuinka tuskani imeytyisi routaiseen maahan.

Tiesin etten pystyisi siihen, olin liian heikko, olin miettinyt tätä aikaisemminkin. Muistin kuinka olin ensimmäistä kertaa tarttunut veitseen ja vain viiltänyt ranteeseeni, ei syvään, mutta tuntuvasti. Tuolloin luulin olevani yksin, vaikken ollut…

Nyt minusta tuntui aivan samalta, en halunnut elää tässä julmassa maailmassa, halusin vain tuntea jotain muuta kuin pimeyttä, halusin tuntea olevani elossa.

Ravistin päätäni, en voisi sortua tuohon ajatukseen uudestaan.
Olin päässyt siitä yli, jo kauan sitten. En voisi sortua siihen uudestaan.
Huokaisin noustessani ylös, laitoin avaimen lukkoon ja kiersin.

Kaikki katseet kääntyivät minuun, en antanut itkun tulla, vaikka ahdistus kasvoi sisälläni, tunsin kuinka se puristi keuhkojani. Kävelin olohuoneeseen, istuin tuolille..
Helvetti oli irti, kaikki ne kysymykset: ” Onko kaikki hyvin? Mitä tapahtui? Sano jotain..” Olin väsynyt, sopersin jotain, yritin kertoa koko tarinaa, mutta kun käänsin katseeni ikkunasta näin sen kerrostalon. Pelko piti minut otteessaan, hän ei asuisi kaukana, puristin käteni nyrkkiin ja ilmoitin meneväni nukkumaan.

Nukkumaan ja nukkumaan… En nukkunut silmäystäkään sinä yönä, tuijotin vain huoneeni ovea, peläten että se avautuisi. Nousin aamulla, oloni oli tyhjä, mutta uskoin voivani mennä kouluun. Eihän minulle ollut oikeasti tapahtunut mitään. Se oli vain yritys, se ei ollut mitään.

Istuin keittiössä, opettajamme jakoi tehtäviä, en puhunut taikka katsonut kavereihini. Kämppikseni soi minuun säälivän katseen, mutta pian hän kääntyi vierustoverinsa puoleen.

Puristin käteni nyrkkiin, keittiön ovi avautui, nostaessa katseeni näin mairean hymyn joka katsoi minua kuin roskaa. Ahdistus vei jälleen vallan, se nappasi yllättäen keuhkoistani, en saanut happea, rupesin sopertamaan: ” Pois, pois pois…”

Nousin tuolistani, kun luokkalaiseni nappasi kädestäni: ” Hei mikä sinun on?” Katsoin häntä kuin mielipuolta, halusin vain pois, miksi hän koski minuun, ei minuun kukaan tahtoisi koskea: ” Päästä minut, pitää lähteä!” Huusin kuin satutettu koira, kaikkien katseet kääntyivät minuun, istuin jälleen pöydän ääreen, monien kyynelten valuessa poskilleni: ” Pois, pois…” Mumisin.

Tunsin kuinka joku veti minut halaukseen, mutta tunsin kuinka se ruokki ahdistustani, se piti otteessa järkeäni, en saanut ajateltua selvästi.

Luokanvalvojani tuli luokseni, siinä me istuimme. Puolituntia katsoin eteeni sanomatta sanaakaan. Kunnes sanat vain lipuivat suustani. Opettajani soitti kuraattorille joka haki minut saman tien. Istuimme hänen huoneessaan, huone oli pieni, en pitänyt siitä.

Kerroin jälleen kaiken, mutta hän vain totesi: ”Hän ei varmaan tajunnut mitä teki, hänhän oli kännissä.” Nostin katseeni yrittäen pitää ilmeeni normaalina: ” Anna hänelle anteeksi, sovitaan tämä..” Kuraattori piti puhelinta kädessään: ” Voin soittaa hänelle.” Juoksin ulos huoneesta. Juoksin niin kauan etten enää jaksanut.

Kävelin hiljaa asuntooni, lukitsin huoneeni oven. Olin ollut typerä, kaikki ne varoitukset, enkä minä huomioinut niistä ensimmäistäkään.

Painoin pääni polviini ja toivoin koko sydämestäni etten olisi mennyt siihen asuntoon.
Viikko meni, en pystynyt menemään kouluun, aina kun näin koulun.. Ahdistuksesta oli tullut osa elämääni, en pystynyt hallitsemaan sitä, kohtaukset olivat kamalia, luulin kuolevani pari kertaa.

Vihdoin kun uskalsin mennä kouluun, sain ahdistuskohtauksen ja tiuskaisin eräälle opettajalle: ” Et tiedä mistään mitään!” Silloin hän katsoi minua, samalla säälivällä katseella joita sain kaikilta: ” Kyllä minä tiedän…” Silloin se iski tajuntaani, hän tiesi.. Kuinka moni muu tiesi..

Vilkuilin ympärilleni, minusta tuntui kuin kaikki olisivat tienneet.
Juoksin jälleen, tälläkään kertaa kukaan ei tullut perääni, kukaan ei koskaan tullut. Olin yksin, kaikki käskivät antaa anteeksi, viikossa kaikki olisi pitänyt unohtaa… Halusin vain sanoa: ”kokeilkaa itse ja katsokaa milloin unohdatte.” Mutta olin hiljaa, annoin heidän pilkata minua, hymyilin vain ja nauroin…

Nauroin jopa silloin kun yksi luokkalaisistani sanoi: ” Ei sinusta muu tule kuin Huora.. Olen liian tyhmä kaikkeen muuhun.” Kaikki nauroivat ja olivat samaa mieltä. Silti itkin itseni uneen seuraavana yönä, niin eihän minusta muuta voisi tullakkaan…
Rakensin kuoren, hymyilin ja nauroin. En antanut kenenkään nähdä pimeyttä sisälläni. Tiesin ettei ketään kiinnostaisi.

Nukuin enää harvoin, pelästyin hiirten rapinaa, oksaa ikkunassa, luulin jopa kun alakerrassa joku käänsi avainta lukossa, että joku oli tulossa minun huoneeseeni. Tuijotin aina lukkoa. Pelkäsin etten heräisi, jos joku yrittäisi sisään lukitusta ovesta.
Aina kolmen jälkeen sammuin, puristaen pehmo leijonaani rintaani vasten.