En oikein tiedä luokittelisinko itseni nuoreksi vai aikuiseksi. Koen ehkä kuitenkin että tämä on oikea paikka kertoa elämästäni.
Minun asiani ovat hyvin, niin sen voisi tiivistää. Pärjään koulussa loistavasti, taloudellinen tilanne on hyvä, perheeni asiat ovat kääntyneet paremmiksi. Näytän normaalilta, ulkonäössäni ei oikeasti ole mitään suurta vikaa. Vaikka usein pidänkin itseäni liian lihavana tai rumana tai tyhmänä, mitä milloinkin.
Minulta kuitenkin puuttuu jotakin. Tunnen päivä päivältä olevani aina vain enemmän yksin. Minulla on ystäviä joille voin puhua vaatteista tai valittaa huonoista numeroista. Minulla ei kuitenkaan ole ketään jolle voisin soittaa kun tuntuu että pää hajoaa. En uskalla päästää ihmisiä lähelleni. Sosiaaliset tilanteet eivät ole ongelma, pystyn tutustumaan uusiin ihmisiin ja hoitamaan asioita. Koskaan en kuitenkaan päästä mitään ihmissuhdetta sen pidemmälle, kaikki jää pinta tasolle.
Alan tehdä tästä ongelmaa itselleni. Alkaa tuntua että olen ainoa ihminen joka ei ole koskaan seurustellut. Ainoa jolla ei ole sitä parasta kaveria. Kaikki on kovin merkityksetöntä, mitä hyötyä on ulkoisesta menestyksestä jos itse ei kuitenkaan merkitse kellekään mitään. Mitä väliä on hyvillä arvosanoilla, jos olet ihmisenä täysin massaa, vaihdettavissa toiseen milloin vain?
Mitä tässä pitäisi tehdä erilailla? Millä korjata tilannetta?
Heippa ulrque!
Kirjoitit tärkeästä ja minullekin tutusta asiasta eli vaikeudesta päästää muut lähelleen. Voi olla kavereita mutta kärsiä yksinäisyydestä. Vasta kun toverit uskaltavat olla toisilleen avoimia, heidän väliltään katoaa "muuri". Läheinen ystävyys siis vaatii rehellisyyttä.
Oletko analysoinut, miksi sinun on vaikea avautua? Etkö uskalla luottaa muihin? Tai pelkäätkö, että jos kertoisit itsestäsi jotain henkilökohtaista, sinusta ei pidettäisikään? Tämänkaltaiset asiat ovat vaikuttaneet itseeni.
Itse olen vähän ujo ja varautunut. Olen tunteellinen, mutta minun on usein vaikea näyttää tunteeni. Joskus nuorempana minua kiusattiin koulussa. Samalla luottamukseni niin muihin kuin itseenikin kärsi. Menin entistä enemmän kuoreeni. Olen hyvää matkaa menossa kohti parempaa. Ei ole ollut helppoa opetella luottamaan muihin ja avautumaan, mutta se on kannattanut; minulla on läheisiäkin ystäviä. Toisaalta se, etten paljasta henkilökohtaisia asioitani kenelle tahansa, suojelee minua.
Kirjoittelethan tänne jatkossakin. Yhdessä voidaan miettiä, kuinka pääsisit eteenpäin.
🙂
Mukavaa kuulla etten ole ainoa tämän ongelman kanssa.
Olen analysoinut tilannettani ja päätynyt siihen että pelkään. En tarkkaan tiedä mitä, en tunnista mitään yksittäistä asiaa mitä jännittäisin. En myöskään tietoisesti pelästy jossakin tilanteessa tai mene ns. lukkoon. Tämä on hiukan sekavaa. Toivottavasti ymmärrätte edes jotakin.
Minä tavallani jätän itseni yksin. En uskalla heittäytyä tai luottaa toisiin ihmisiin. Vaistomaisesti odotan puukkoa selkääni, en koe että kukaan voisi arvostaa sitä mitä minä olen. Lähden helposti pohtimaan aihetta pääni sisällä, hermostun turhista asioista ja kuitenkin avaan suuni vasta kun minulla on todella paha olla. Ei varmastikaan ole ihme että ystävät eivät sitten näihin purkauksiin osaa suhtautua, mistä he voisivatkaan tietää mitä minun päässäni on liikkunut.
Haluan olla ihmissuhteissa melko kontrolloiva. Tämäkin on sitä luottamuksen puutetta ja pelkoa yksin jäämisestä. Jos en koe hallitsevani tilannetta, jos en tarkalleen tiedä missä mennään, vetäydyn kuoreeni tai alan esiintyä sellaisena kuin oletan muiden minut haluavan. Muutenkin peilaan itseäni liikaa muihin, alitajuisesti.
Huomaan sen siitä että käyttäydyn eri ihmisten kanssa kovin erilailla. Usein myös pysähdyn miettimään onko tämä minun mielipiteeni, miksi minä käyttäydyn näin, tätäkö minä olen? Yleensä vastaus on ei. Välillä tuntuu että olen vain monta erilaista kuvaa, naamioita. En ymmärrä miksi en voi vain olla oma itseni.😑❓
Onko jotain sellaista tapahtunut, miksi sinun on vaikea luottaa muihin? Ihan kuin olisit joutunut pettymään juuri, kun olet uskaltanut olla aito ja rehellinen...
Oletko ajatellut, että ehkä juuri SINÄ olet itsesi pahin tuomitsija, eivät toiset? Jos olet epävarma itsestäsi, haluat epätoivoisesti muiden hyväksyntää. Eri paikoissa olet aivan eri ihminen. Samalla olet vieraantunut itsestäsi.
Koska viimeksi olet kysynyt itseltäsi, mitä SINÄ haluat? Tämä on sinun elämäsi, ei muiden.
Ei ole syytä epätoivoon; on hyvä, että olet havahtunut tilanteeseesi. Itseensä tutustuminen jatkuu läpi elämän. Olet hyvällä tiellä, jatka tästä eteenpäin!!
Hei..
Minullakaan ei ole sellaista ihmistä jolle voisin soittaa, kun minun on paha olla. Äidilleni en kehtaa ja mieheni ei tajua... Kissakin haluaa pois sylistäni kun minun on paha mieli. He kyllä iloitsevat onnistumisestani, tukevat minua.. mutta silti millään ei ole merkitystä.
Olisi edes joku, joka osaisi viedä minut pois arjesta, saisi unohtamaan ahdistuksen, pahan olon. Ystävä, joka osaisi olla hiljaa ja kuunnella silloin kun minun on hätä. Halata ja sanoa että olen kyllä tarpeeksi hyvä, ettei minun tarvitse miellyttää ketään. Mutta.. sellainen ystävyys on vain unelma. Unelma ihmisestä, jota ei ole olemassa. Minulle ystävyyssuhteet ovat aina tarkoittaneet sitä, että toinen ihminen haluaa vain hyötyä minusta, tavalla tai toisella.
Siksi, en koskaan ole päässyt ystävystymään kenenkään kanssa. Tarvitsen vuosia voidakseni luottaa ihmiseen, tai paljon keskustelua syvällisistä asioista. Ja koska ihmisiä, jotka keskustelevat syvällisistä asioista on niin vähän sattunut minun kohdalleni.. En ole ystävystynyt juuri kenenkään kanssa. Tai jos olenkin ystävystynyt, minulle on pian selvinnyt kuinka "hyvä ystävä" toimii.
Pitkällinen kiusaaminen on myös vaikuttanut luottamukseen. Viime aikoina olen huomannut, etten ole luottanut edes oman äitini ymmärrykseen tässä asiassa. Mieheni kanssa sain vihdoin juteltua asiat halki.. ja tajusin etten ole luottanut häneenkään... Että hän rakastaa minua siksi mikä olen.. ei siksi että haluaa hyötyä minusta. Järkyttävää, mutta totta. Puran lapsuuden ja nuoruuden aikaista luottamuksen puutetta läheisiini.
Ehkä asiaan liittyy myös se, etten tunne itseäni, joten en voi ymmärtää myöskään sitä miksi joku voisi rakastaa minua. En näe itsessäni mitään hyvää. Siksi onkin niin vaikea uskotella itselle että on hyvä tyttö kaikesta huolimatta. Vaikea käsittää että olen se kaunis, ihana, suloinen nuori nainen jonka muut minussa näkevät. Se ahdistaa.... kaikki kehuminen ahdistaa.. Minua on kehuttu koulussa vain silloin kun joku on halunnut hyötyä minusta. Halunnut jotain minulta. Esim.. "Ompa kaunis enkeli. Olet todella hyvä piirtäjä. Ihana piirustus. Saanko minä sen?" Seuraavassa hetkessä kehuja jo olettaa että hän saa sen koska oli ensimmäinen joka kehui sitä🙄 "Ompa sulla nätisti hiukset tänään. Kuule tekisitkö palveluksen mulle.. mä tarttisin vähän rahaa."
Onko siis ihme että suhtaudun kaikkiin varautuneesti.. kun joku sanoo että oi ku sulla on ihana hame.. ja ku oot nii kauniisti meikannu.. tuntuu että ok.. Haluat siis mennä sänkyyn ja lähtee aamulla vihellellen. Tai.. "Lähetkö baariin?" tarkoittaa ilmeisesti sitä ... että jos lähet nii maksat sitte mun viinat.. ☹️
Kun sitä tietäisikin mitä elämältään haluaa. Olisi varmasti helpompaa kun voisi tavoitella jotakin, kun tietäisi mihin suuntaan haluaa mennä. En näe juurikaan mitään tavoittelemisen arvoista. Vai enkö vain halua nähdä? Mitä enemmän mietin asioita sitä enemmän minusta tuntuu että ongelma on omassa asennoitumisessani maailmaan.
Minulla, kuten niin monella täällä, on nuoruudessa ja lapsuudessa mennyt asioita pieleen. Ehkä se että kotiolot ovat olleet epävarmoja ja ailahtelevia on aiheuttanut sen, että yritän niin kovasti löytää jotakin pysyvää. Yleensä yritän löytää ihmisiä jotka pysyisivät elämässäni, ihmisiä jotka eivät petä luottamusta tai vaihda minua johonkin toiseen. Vaadin kenties liikaa, takerrun ja sitä kautta tulee epäselviä tilanteita. Ratkaisuni on silloin jättäytyä ulkopuolelle, todistaa itselleni etten tarvitse muita, jolloin jälleen kerran löydän itseni yksinäisenä jostakin, jota en halua.
Nyt olen lakannut takertumasta, olen luovuttanut ihmisten suhteen. En osaa nähdä syitä, miksi voisin merkitä jollekulle jotakin. En arvosta itseäni, enkä siksi usko muidenkaan arvostavan ja sitten käyttäydyn käsitykseni mukaan, mikä helposti johtaa siihen että muutkin tekevät samoin.
On vaikeaa kun järki sanoo toista mutta tunne vie kuitenkin eri suuntaan. Kyllä minä teidän että minussa on hyviä puolia, en ole sen pahempi kuin muutkaan. Toisina päivinä en muista tätä faktaa ja toisina päivinä sen avulla kiskon itseni muiden yläpuolelle ja halveksin heitä.😑❓
ulrque kirjoitti 21.12.2008 21:57
On vaikeaa kun järki sanoo toista mutta tunne vie kuitenkin eri suuntaan. Kyllä minä teidän että minussa on hyviä puolia, en ole sen pahempi kuin muutkaan. Toisina päivinä en muista tätä faktaa ja toisina päivinä sen avulla kiskon itseni muiden yläpuolelle ja halveksin heitä.😑❓
Itsekin olen tunneihminen, joten voin ymmärtää. Tehtyäni jonkin virheen alankin pelätä sen toistumista enkä täysin usko voivani oppia siitä... Jossain tuolla on toivon pilkahdus opiksi ottamisesta.
Kun osaisikin nähdä itsensä samalla viivalla muiden kanssa. Kaikkihan me loppujen lopuksi sillä olemme, olemme erilaisia mutta samanarvoisia.
Luulen, että sisäistettyään tämän saa tasapainoisia ihmissuhteita helpoiten. Onko sinulla joku, jolle puhua vaikeuksistasi? On väärin itseäsi kohtaan, jos pidät pahan olon aina sisälläsi. Mistä tiedät, vaikka joku olisi iloinen, että olet kertonut näin tärkeistä asioista juuri hänelle.
Olen ajautunut samanlaiseen tilanteeseen, luovuttanut ihmisten suhteen. Vaihdan mielelläni paikkakuntaa ja elän omaa elämääni rasittamatta muita murheillani. Pidän kaksin käsin kiinni yksinäisyydestäni. Olen tiedostanut ongelmani mutta en osaa tai jaksa tehdä sille mitään.
Pitäisi oppia arvostamaan itseään ja niitä pieniäkin asioita, mutta miten niitä osaisi arvostaa ellei ne ole kenellekkään muulle tärkeitä? Pahinta tilanteessa on se ettei osaa toimia enää toisia kohtaa niin kuin haluaisi, eli kannustaa ja uskoa pienissä asioissa..
Oman asenteen muuttaminen ei ole niin helppoa kuin sen luulisi olevan. Kannattaa aloittaa pienistä asioista,ihan pienen pienistä. Pieni onnistuminen auttaa uskomaan johonkin pikkuisen suurempaan asiaan elämässään. Tiedän nämä asiat, mutta tuntuu että tieto vain lisää huonoa oloani, tiedän kuinka pitäisi toimia mutten kuitenkaan siihen kykene.
Aikaa on kulunut siita kun viimeksi kirjoitin tanne. Ongin taman ylos taalta ja toivon lisaa ajatuksia tahan aiheeseen.
höyhen kirjoitti 24.12.2008 23:5
Oman asenteen muuttaminen ei ole niin helppoa kuin sen luulisi olevan. Kannattaa aloittaa pienistä asioista,ihan pienen pienistä. Pieni onnistuminen auttaa uskomaan johonkin pikkuisen suurempaan asiaan elämässään. Tiedän nämä asiat, mutta tuntuu että tieto vain lisää huonoa oloani, tiedän kuinka pitäisi toimia mutten kuitenkaan siihen kykene.
Siitahan se minullakin kiikastaa, oman asenteen muuttamisesta ja tosiasioiden hyvaksymisesta. Tiedostan mita pitaisi tehda toisin, kuitenkin huomaan toistavani samoja virheita jatkuvasti. On kovin surullista katsoa elamaansa taaksepain ja nahda samat syy-seuraussuhteet uudestaan kerta kerran jalkeen.
Ylipaataan olen kovin pettynyt elamaan ja itseeni ihmisena. Jotenkin tuntuu etten oman todellisuuteni ja ajatusmaailmani kanssa tule mahtumaan tahan todellisuuteen. Olen yrittanyt selittaa ajatusmaailmaani muille. vastaukset ja reagtiot vain ovat luokkaa "en ymmarra", "sa mietit liikaa" ja "ajattele vahemman".
Btw. Yksi ihminen tassa jokin aika sitten juuri totesi minun olevan samalla kertaa hyvin itsevarma ja voimakas, henkilo joka selviaa ja kestaa mitavain. Mutta samalla han luonnehti minua sisalta pieneksi herkaksi ja eksyksissa olevaksi lapseksi, joka etsii turvaa ja jotakin johon luottaa. Se muuri noiden kahden persoonan valilla on jo matalampi, kuin puoli vuotta sitten. Muta silti se on siella edelleen.