Menettämisen pelkoa ja kriiseilyä

Menettämisen pelkoa ja kriiseilyä

Käyttäjä varjopuoli aloittanut aikaan 22.05.2017 klo 23:40 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä varjopuoli kirjoittanut 22.05.2017 klo 23:40

Oon vähän aina ollut hylkäämispelkoinen. En niinkään, että aina ajattelisin etukäteen että voivoi kun tämäkin tyyppi tulee varmaan joskus jättämään minut syystä tai toisesta – tai syyttäkin. Vaan lähinnä se nostaa päätään esiin kriisitilanteissa, ja jos oon erityisen väsynyt tai valmiiksi vähän ahdistunut niin riittää että toinen sanoo sanan tai kaksi tietyllä tavalla vaikkei sitä tarkoittaisikaan.
Tälläkin hetkellä mietin tulevaa kesää, jolloin henkilön x kanssa varmaan kaikki ratkeaa, ja tämä on tämmöinen niin kutsuttu säätösuhde, jonka periaatteessa voisi nostaa seurustelusuhteeksi, mutta koska tässä on ollut nyt vähän yhtä sun toista epävarmuutta niin ei olla edetty niin pitkälle. Ja just tuo, kun kaikesta huolimatta toivoo että sitten kesällä viimein edettäisiin, mutta pelkää ja ajattelee pessimistisesti katkerana ettei mistään tule kuitenkaan mitään ja odottaa sitä viimeistä tuomiota (vaikka periaatteessa sekin on jo tullut toisen sanomana, mutta silti ollaan jatkettu tätä ’säätämistämme’). Niin tässäkin tulee esiin se jättämisen pelko. Ja tällaisissa romanttisissa suhteissa oon ollut melkeinpä aina se, jolla on tunteet napannu toista kohtaan mutta toisella ei, mikä on edelleen pönkittänyt tuota menettämisen pelkoa. Vaikka tavallaan jo osaakin tässä vaiheessa ikää ja kokemusten karttuessa ajatella rationaalisesti, että tää on nyt vaan taas yksi takapakki mun elämässä ja kyllä tuun vielä selviämään koska oon ennenkin, kävi mitä kävi.

No sitten tää masennus, mikä mulla todettiin reilu pari vuotta sitten. Välillä kuumottaa sekin, että vaikka mulla näennäisesti menee hyvin, niin huonoina päivinä kautta aikoina se mörkö karkottaa kaiken sen, minkä haluaisin. Eli toisin sanoen vaikkapa tämän ihmisen, jonka kanssa ns. säätösuhteessa tällä hetkellä olen. Että liika on toiselle liikaa, mutten itse sitä masennuslasieni takaa tajua ennen kuin on myöhäistä. Noh tässäpä taas tää menettämisen pelko.
Syömishäiriötäkin mulla on taannoin ollut, siitä nyt yli päässeenä. Tosin huomaa aina satunnaisesti, että edelleen se jollain tasolla muhun vaikuttaa. Esimerkiksi mulla on edelleen vaikeuksia sietää mun pömppömahaa, mikä parhaimmillaan on saanut mut epäilemään olenko raskaana, vaikka tosiasiassa en ole ollut kertaakaan. Pitäisi kehitellä järkevä tapa kiinteyttää ruualla ja liikunalla, ettei se lähtis yli koska vielä tänäkin päivänä sitä pelkään, koska oon niin herkkä ahdistukselle. Liikuntaa en tosin oo kamalasti jaksanut harrastaa nyt muutamaan kuukauteen ihan jo senkin takia, että olen päivät työharjoittelussa ja illat useimmiten olen viimeisen kolmen kuukauden aikana viettänyt tuon säätöni luona.

En ole täysin varma mikä mun pointti tässä oli, tekisi mieli vielä jatkaa mutten tahdo tehdä tästä kilometrin pituistakaan, vaikka tuskin se ketään haittaisi ja itselleni tämän muutenkin tein avautumisen ilosta (sekasin247 chattiin tuntuu olevan jatkuvasti jonoa..).
Välillä tuntuu vaan, että oon melko ailahtelevainen ja en oikein tiedä millanen oon ja mitä muut minusta haluaa. Mut ehkä lähinnä sillon noita mietin, kun masennus/ahdistuskohtaus puskee päälle. Ja tosiaan täytän tänä vuonna 22. Kuuluuko tässä iässä jo täysin tietää millainen on ja mitä elämältään haluaa? En hirveemmin usko, mutta toisaalta tuntuu että kun muut on siellä tikapuiden puolivälissä, minä oon vasta aloittamassa kiipemistä.

Oon menossa syksyllä/keväällä tanssiterapiaan, toivottavasti se auttaisi vähän. Tavan terapiassa käyntiä on ehdotettu ja harkittukin, mutta päätin sitten etten sinne menekään. Viimeksi kävin psykologin juttusilla reilu vuosi sitten, jolloin söin vielä lääkkeitäkin masennukseeni. En koe, että lääkkeistä olisi enää hyötyä, pidin niitä pikemminkin akuuttina mielialojen tasaajana, jotka kohensivat vähän vireystasojani. Lopultahan kaikki lähtee itsestä eikä pillereistä tai toisesta – helpommin tietysti sanottu kuin tehty.

Käyttäjä marmoriikki kirjoittanut 15.06.2017 klo 23:07

Itselläni on todella voimakasta menettämisen tai ehkä enemmän hylkäämisen pelkoa, kriiseissä ja riidoissa nimenomaan ja kun se pelko pääsee niskan päälle, sanon ja teen tyhmiä asioita. Pahimmillaan johtaa itsetuhoisuuteen.

Oon itse 23 ja masennusta hoidettiin kauan, sitten diagnoosi vaihtui epävakaaseen persoonallisuushäiriöön, johon voimakas hylkäämisen pelkokin kuuluu. Tietysti on siinä taustalla juuri niitä hylkäämisiä jotka sen aina aktivoivat. Olen syksyllä aloittamassa kunnon terapiaa (juttelemassa muuten oon käynyt vuosikausia) ja todellakin tulee tarpeeseen, hylkäämisen pelko vaikuttaa uusienkin ihmissuhteiden luomiseen eikä kanna tällä tahdilla pitkälle.

Käyttäjä vanhanuori kirjoittanut 21.07.2017 klo 13:51

varjopuoli kirjoitti 22.5.2017 23:40
Ja tosiaan täytän tänä vuonna 22. Kuuluuko tässä iässä jo täysin tietää millainen on ja mitä elämältään haluaa? En hirveemmin usko, mutta toisaalta tuntuu että kun muut on siellä tikapuiden puolivälissä, minä oon vasta aloittamassa kiipemistä.

Moi, kiitos kirjoituksesta. Tuossa iässä ei tarvitse vielä tietää kuka on ja mitä pitää tehdä. Aika harva tietää. Olen 28v työssäkäyvä, mutta en vieläkään usko että tämä toimistotyö on elämäni tarkoitus. Se on vaan pakollista jotta voi tehdä vapaa-ajalla jotain muuta. Tietenkin unelma olisi tehdä töikseen jotain mitä rakastaa, mutta en tiedä mitä se on. Oma äitini on ehkä vähän idoli minulle koska hän vaihtoi uraa täysin yli 40 vuotiaana. Tietenkin pohjalta aloittaen, mutta intohimon ohjaamana.

Tuohon suhteeseen haluaisin palata ja sanoa suoraan ettei se ole mielestäni hyvä sinulle. Jos puhutte pelkästä "säätämisestä" ei se luultavasti tule vielä muuksi muuttumaan. Pelkäät menettämistä/hylkäämistä ihan aiheesta koska koko "suhde" on niin huteralla pohjalla. Jos vastapuoli ei halua vakavempaa ja sinä haluat, ei sinun kannata siinä loputtomasti roikkua. Lopettaminen ei ole helppoa todellakaan, mutta voi tehdä sinut onnellisemmaksi myöhemmin. Ei ollut tarkoitus loukata.