Oon vähän aina ollut hylkäämispelkoinen. En niinkään, että aina ajattelisin etukäteen että voivoi kun tämäkin tyyppi tulee varmaan joskus jättämään minut syystä tai toisesta – tai syyttäkin. Vaan lähinnä se nostaa päätään esiin kriisitilanteissa, ja jos oon erityisen väsynyt tai valmiiksi vähän ahdistunut niin riittää että toinen sanoo sanan tai kaksi tietyllä tavalla vaikkei sitä tarkoittaisikaan.
Tälläkin hetkellä mietin tulevaa kesää, jolloin henkilön x kanssa varmaan kaikki ratkeaa, ja tämä on tämmöinen niin kutsuttu säätösuhde, jonka periaatteessa voisi nostaa seurustelusuhteeksi, mutta koska tässä on ollut nyt vähän yhtä sun toista epävarmuutta niin ei olla edetty niin pitkälle. Ja just tuo, kun kaikesta huolimatta toivoo että sitten kesällä viimein edettäisiin, mutta pelkää ja ajattelee pessimistisesti katkerana ettei mistään tule kuitenkaan mitään ja odottaa sitä viimeistä tuomiota (vaikka periaatteessa sekin on jo tullut toisen sanomana, mutta silti ollaan jatkettu tätä ’säätämistämme’). Niin tässäkin tulee esiin se jättämisen pelko. Ja tällaisissa romanttisissa suhteissa oon ollut melkeinpä aina se, jolla on tunteet napannu toista kohtaan mutta toisella ei, mikä on edelleen pönkittänyt tuota menettämisen pelkoa. Vaikka tavallaan jo osaakin tässä vaiheessa ikää ja kokemusten karttuessa ajatella rationaalisesti, että tää on nyt vaan taas yksi takapakki mun elämässä ja kyllä tuun vielä selviämään koska oon ennenkin, kävi mitä kävi.

No sitten tää masennus, mikä mulla todettiin reilu pari vuotta sitten. Välillä kuumottaa sekin, että vaikka mulla näennäisesti menee hyvin, niin huonoina päivinä kautta aikoina se mörkö karkottaa kaiken sen, minkä haluaisin. Eli toisin sanoen vaikkapa tämän ihmisen, jonka kanssa ns. säätösuhteessa tällä hetkellä olen. Että liika on toiselle liikaa, mutten itse sitä masennuslasieni takaa tajua ennen kuin on myöhäistä. Noh tässäpä taas tää menettämisen pelko.
Syömishäiriötäkin mulla on taannoin ollut, siitä nyt yli päässeenä. Tosin huomaa aina satunnaisesti, että edelleen se jollain tasolla muhun vaikuttaa. Esimerkiksi mulla on edelleen vaikeuksia sietää mun pömppömahaa, mikä parhaimmillaan on saanut mut epäilemään olenko raskaana, vaikka tosiasiassa en ole ollut kertaakaan. Pitäisi kehitellä järkevä tapa kiinteyttää ruualla ja liikunalla, ettei se lähtis yli koska vielä tänäkin päivänä sitä pelkään, koska oon niin herkkä ahdistukselle. Liikuntaa en tosin oo kamalasti jaksanut harrastaa nyt muutamaan kuukauteen ihan jo senkin takia, että olen päivät työharjoittelussa ja illat useimmiten olen viimeisen kolmen kuukauden aikana viettänyt tuon säätöni luona.

En ole täysin varma mikä mun pointti tässä oli, tekisi mieli vielä jatkaa mutten tahdo tehdä tästä kilometrin pituistakaan, vaikka tuskin se ketään haittaisi ja itselleni tämän muutenkin tein avautumisen ilosta (sekasin247 chattiin tuntuu olevan jatkuvasti jonoa..).
Välillä tuntuu vaan, että oon melko ailahtelevainen ja en oikein tiedä millanen oon ja mitä muut minusta haluaa. Mut ehkä lähinnä sillon noita mietin, kun masennus/ahdistuskohtaus puskee päälle. Ja tosiaan täytän tänä vuonna 22. Kuuluuko tässä iässä jo täysin tietää millainen on ja mitä elämältään haluaa? En hirveemmin usko, mutta toisaalta tuntuu että kun muut on siellä tikapuiden puolivälissä, minä oon vasta aloittamassa kiipemistä.

Oon menossa syksyllä/keväällä tanssiterapiaan, toivottavasti se auttaisi vähän. Tavan terapiassa käyntiä on ehdotettu ja harkittukin, mutta päätin sitten etten sinne menekään. Viimeksi kävin psykologin juttusilla reilu vuosi sitten, jolloin söin vielä lääkkeitäkin masennukseeni. En koe, että lääkkeistä olisi enää hyötyä, pidin niitä pikemminkin akuuttina mielialojen tasaajana, jotka kohensivat vähän vireystasojani. Lopultahan kaikki lähtee itsestä eikä pillereistä tai toisesta – helpommin tietysti sanottu kuin tehty.