voi että kun kaikkia tuntuu väsyttävän. minua ainakin on ulkoa tuleva valo vähän ees pisiristänyt, mut kiireet saavat olon väsyneeksi ja itkettää koko ajan. ensi viikolla on esitys /teatteri)ja harjoitukset pukkaa päälle.vasta loppui koeviikko.
ja kyllä, minäkin olen suorittaja.

Night, miten sinä olet ajatellut itsetuhoisesti?

Joo, tänään oli taas hyvä merkki mun masennuksesta. Olin mun vakiokaveriporukasssa istumassa iltaa, piti olla yötäkin kai... yhtäkkiä alkoi vain ahdistamaan ja sanoin haluavani kotiin. Kukaan ei uskonut. Lähdin ovesta ulos, kävelin 5km pysäkille ja pääsin lopulta kotiin. Kukaan ei soittanut perääni. Ketään ei kiinnostanut.

Siinä matkan varrella oli silta, jonka ohi olen useammankin kerran kävellyt. Tällä kertaa pysähdyin ja katsoin alas. Mietin että olisiko matka riittävän korkea, että satuttaisin itseäni tarpeeksi että pääsisin tästä maailmasta. Lopulta jalkani veivät eteenpäin vaikka mieleni taisi jäädä tuonne sillalle. Koko matkan ajan toivoin jonkun ajavan päälleni. Niin se kyllä on joka päivä. Olen myös usein pohtinut mitä tapahtuu jos ottaisin kaikki lääkkeni kerralla. Olisiko annos tappava? En näe järkeä yrittää, sillä jos en onnistu niin saan vain ihmisten voivottelut niskaani. No, tänäänkin tuli otettua lääkkeitä ja alkoholia sekaisin, mutta ei niistäkään saa enää samaa iloa kuin ennen. Kai toleranssi on noussut korkeammalle.

Tulin kotiin ja yritin oksentaa. Kavereideni kanssa tuli syötyä pitsaa, minä ihrakasa tietenkin söin eniten. Sanokoon vaaka mitä tahansa, niin kyllä näen peilistä totuuden, olen liian lihava. Onneksi maanantaina pääsee ensimmäistä kertaa salille, hävettää kyllä mennä sinne tälläisenä. Mutta jos käyn joka päivä niin ehkä olen pian yksi heistä timmeistä ihmisistä. Kuka tietää... Ai niin, poistin pysäkillä seistessäni poikaystäväni numeron kännykästäni. Kai se on taas jossain juomassa kun ei vaivautunut vastaamaan viestiini. Eilen tuli 3kk täyteen. En ansaitse häntä. Olen liian huono ansaitakseni ketään. Tuli taas viilleltyä pitkästä aikaa.

Olen näitä "sitten kun" ihmisiä. Heti kun olen laiha, omistan oman kämpän ja elän rahallisesti omillani niin pystyn olemaan se ihminen kuka kelpaa muillekin.

Mitäs muille kuuluu, tälle palstalle ei olekaan tullut aikoihin viestiä...?

Emm.. mä olen yläasteella sairastanut keskivaikean masennuksen + bulimian. Nykyään tappelen jonkin näköistä syömishäiriötä vastaan ja paniikkikohtauksia.

Se on jännää miten mä en enään pahemmin muista tosta masennusajasta juuri mitään. Tämä lienee kuitenkin suht. normaalia. Mä haluaisin muistaa. Mä haluaisin auttaa masentuneita ystäviä ja mä haluaisin sanoa että mä muistan tansan tarkkaan miltä se tuntuu, mut mä en muista sataprosenttisesti mitään.

Välillä toki masennuskin nostaa päätänsä mun päänsisällä. Se on kamalaa. Mä Tiedän sen.

Ruokaan mulla on sangen ristiriitaiset fiilikset. Okei, mä Osaan syödä oikein ja niin et mä jaksan luistella, mutta silti mä aina mietin et vois taas alkaa vähentää kaloreita ja kyllä mä vieläkin kirjotan ruokapäiväkirjaa ja lasken kaloreita ja kaikkea mahdollista.. mutta se ei ehkä ole nyt niin hallitsevaa.

Ehkä kaikista parhaiten mä nykyään muistan masennuksen aikaiset fiilikset aina kun tulee paniikkikohtaus ja oikeastaan mä luultavasti puran paniikkikohtausten kautta niitä tukahdetettuja tunteita ja siksi ne paniikkikohtaukset tulee niin rajuina. Se taakkana olemisen olo - se on ehkä hirveintä mitä mä tiedän.. Se halu satuttaa itseään kun ennen se oli ainut keino rauhottaa oma itsensä.. ne ajatukset..
Paniikkikohtauksen aikana oikeastaan mä TOIVON että äiti veis mut jonnekki et mut voitais sulkea jonnekkin osastolle ettei tarttis tehdä mitään, mutta en mä oikeasti halua sitä, en todellakaan.
Paniikkikohtausten aikana mä toivoisin vaan kuolevani.

Mä olen liian perfektionisti ulkonäön suhteen, urheilun suhteen.. Se on rankkaa.
Mä olen liian jotain.. Mä en luota toisiin että esim. äiti osaisi ilmoittaa oikeille ihmisille jos mut kiikutettais jostain syystä jonnekkin neljänseinän sisälle, mun pitää saada aina itse tehdä kaikki.

Itsemurha.
Se on.. hmm.. En tiedä.
Luistelukaverilta kuulin ihanan lauseen: " Asiat ei voi olla koskaan niin huonosti, että kuoleminen olisi ainut vaihtoehto "
Ja toi on enemmänkin kun totta. Kuolema ei ole vaihtoehto.
Mä olen onneksi jo oppinut esim. paniikkikohtaukset aina purkamaan äidin kanssa kun ne laantuu ja silloin mä tajuan ja ymmärrän että oikeasti niille ongelmille jotka on aiheuttanut sen paniikkikohtauksen niin niille on ratkaisu ja se EI ole kuolema. Se on paljon helpompi ja kivempi ratkaisu. Yleensä paniikkikohtauksen aiheuttaa kokeet jonka takia mä yleensä saan seuraavanpäivän vapaaksi koulusta edellytyksenä tietenkin on se etten loju sängyssä kokopäivään vaan herään suht' aikaisin ja luen kokeisiin ja näin.
Mä tiedän että äiti on nyt alkanut harrastamaan tollasia ratkaisuja ja mä en voisi kuvitellakkaan että käyttäisin sitä hyväkseni. Noi ns. vapaapäivät helpottaa mun pientä elämääni ja oloani hurjasti joten miksi mä pilaisin sen..?

Pitkästä aikaa täällä.
Päiväosastolle oon päätynyt. Itsari pyörii mielessä. Oon ollut itsetuhoinen. Maailma on menettänyt merkityksensä, ainut mikä pitää elossa on seurustelukumppani. En voisi tehdä hänelle sitä,että päättäisin päiväni. Kuitenkin hän on mulle tärkeä.
Sitä tuntee itsensä niin huonoksi ihmiseksi, kun elämä on tässä jamassa ja en oo vielä ehtinyt täyttää kahtakymmentäkään.

angelah, uskon tuon olon. itse olen tehnyt aika paljon ettei se mua kaduta. mutta kaikki ajatukse t pään sisällä kummiettelee ja se kuinka yksin tuntee olevansa vaikak rinalla olisi ihmisiä. kun kukaan ei niitä ajatuksia oikein tunne tai ymmärrä kun yrittö kertoa.
voimia teille kaikille <3

Kauhee olo.. ☹️ ahistaa yks juttu nyt.. ☹️

Onneksi mulla on kumppani,jolla on myös psyykenongelmia,niin ei ole niin ymmärtämätön,mitä esim. entiseni oli. Entinen jätti mut,koska ei jaksanut mun sairastamista, nythän otin myös vanhemman miehen=kypsemmän. Tuntuu kerrankin,että on henkisesti suunnilleen samalla tasolla toisen kanssa.
Muuten tämä elämä on melko kaoottista,terapiassa revin auki kipeitä haavoja. Menneisyyden haamut pitäisi kohdata ja se tekee kipeää.
Jotain hyvääkin kaiken tämän keskellä on, otettiin kullan kanssa kaksi chinchillaa tänne. Siellä ne pikkuiset häkissään vipeltää iltaisin ja öisin. Ihania katsella ja rapsutella.

On taas niin paha olo. Kuukauden tauko terapiasta,eka viikko nyt mennyt. Mä oon vetänyt lääkkeitä, tumppaillut ja viillellyt. Ei mua oikeastaan jaksa kiinnostaa,ihan sama mitä itselleni teen.

en oo pitkiin aikoikihin tähän ketjuun kirjoitellut, mitä teille kuuluu
?
lisäillä meseen tai s-postiin
saa, löytyy kuvauksesta