Maanvaiva, en minä suuttunut, mutta hieman provosoiduin 🙂 Minäkin haaveilin nuorempana, että muutan korpeen erakoksi (tai suuren eläinlauman kanssa) heti kun olen riittävän vanha. Enää se ei tunnu ihan realistiselta, vaikka eihän kukaan lopulta estäisi minua, jos todella haluaisin tehdä niin. Se on tavallaan lohdullinen ajatus. Ehkä minulle riittää, että on olemassa mahdollisuus erakoitua. Esiintymisestä vielä sen verran, että tahtoisin pystyä suhtautumaan siihen normaalisti, jotta minun ei tarvitsisi ajatella koko asiaa. Menisin tarvittaessa ihmisten eteen, jännittäisin vähän, mutta pitäisin esitelmän ja se siitä. Tuntuu, että silloin voisin olla rauhassa sulkeutunut ja syrjäänvetäytyvä. Nyt joudun miettimään ihmisiä ja niitä sos. suhteita ihan liikaa. Kivempaa olisi jos voisi suhtautua välinpitämättömästi. Tai ei sentään välinpitämättömästi, mutta sopivan huolettomasti. Minulla on muutama erittäin hyvä ystävä, enkä jaksaisi heidän lisäkseen muita ihmisiä ollenkaan. Mutta näin ei tietenkään saisi sanoa, koska se on ilmeisesti kammottavan töykeää.

Jätin juuri yhden kiinnostavan kurssin kesken, koska siellä olisi joutunut pitämään pienen esitelmän jokaisella tunnilla. Parityönä, enkä minä tunne sieltä ryhmästä ketään. Ajattelin, että sitten olisin stressaantunut niiden esitelmien takia viikon jokaisena päivänä, mikä olisi liikaa. Normaalit ihmiset saavat kai lisää itseluottamusta jokaisesta esiintymiskerrasta, mutta minulla käy päinvastoin. Ymmärrän, että useimmat jännittävät esiintymistä jonkin verran. Yleensä sitä ei kyllä huomaa. Minä todellakin uskon vielä joskus pyörtyväni, kun pidän esitelmää. Paitsi sitten, jos hankin lääkkeitä. Yritän ajatella, että mitä sitten jos pyörryn. Yleensä minua ei tunne juuri kukaan, joten mitä väliä? Ei kai sillä olekaan, hirveästi. Ja kuitenkin se pelottaa aivan liikaa. Ehkä pelkään, että minuun suhtauduttaisiin sen jälkeen jotenkin holhoavasti. Se on kammottavaa.