Masennus & tulevaisuus

Masennus & tulevaisuus

Käyttäjä Iija aloittanut aikaan 31.10.2004 klo 23:12 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Iija kirjoittanut 31.10.2004 klo 23:12

Lueskelin tuosta noita opiskeluun liittyviä asioita, tuttuja mullekin menneisyydestä. Nyt olen ”jo” 25v😉. ja mietin mitä tekisin elämälläni😐…
Taustalla on monivuotinen perhehelvetti lapsuuden kodissa☹️, tammikuussa päättyi suhde maanisdepressiiviseen mieheen🙄 ja nyt olen jo yli vuoden syönyt masennuslääkkeitä. Työelämään paluu pelottaa😮, viimeksi olin töissä noin vuosi sitten, siitäkin viimeisen kuukauden sairaslomalla masennuksen vuoksi. Tammi-syyskuun opiskelin ja nyt olen työttömänä.
En tiedä mihin tarttuisin seuraavaksi, tuntuu että olen liian kaukana tuosta oravanpyörä-maailmasta, ei minusta ole koko ajan tehokkaasti suorittamaan, pelkkä ajatuskin ahdistaa…
Onko kellään samanlaisia fiiliksiä?😯🗯️

Käyttäjä Harmiton82 kirjoittanut 08.12.2004 klo 21:07

Tuo tarvitseeko yliopistolla "esiintyä" riippuu siitä mitä opiskelee. Esim. omassa aineessani joudun miltei jatkuvasti luokan eteen esittelemään miksi ja miten jokin tehtävä on ratkaistu näin ja sitten siinä selvitellään onko se oikein ja korjaillaan jos jotain on väärin. Erittäin ahdistavaa. Itse olen tuon takia jättänyt jonkin verran tehtäviä merkkaamatta, kun ahdistaa jo ajatuskin mennä esittelemään oma ratkaisu luokan eteen. Ikävimpiä on tilanteet kun onnistuu mokaamaan jonkin tehtävän täydellisesti esim. toteuttanut jotain ihan päin helvettiä. Hauskahan siinä edessä on kiemurrella, kun osa virnistelee vahingoniloisesti ja loput tuijottaa huvittuneesti katsellen, että mikähän idiootti tuokin on. Pari kertaa on saanut hävetä miltei silmät päästään. Käytännössä en merkkaa enää kuin sellaieset tehtävät jotka tiedän 100% varmuudella olevan oikein, enkä aina niitäkään. Niin, eihän niihin harjoituksiin ole pakko mennä ja voi tenttiä tietty "kirjatenttinä", mutta tuota mahdollisuutta ei kaikissa oikein ole ja kirjatentit ovat yleensä myös hankalempiakin.

Käyttäjä pulu kirjoittanut 09.12.2004 klo 17:18

Tosta esiintymisjännityksestä. Läheiseni on kärsinyt pitkään voimakkaasta jännittämisestä, ja kokeili nyt beetasalpaajia (reseptillä saa). Oli kuulemma tosi hyvin auttanut, oikein ihmetteli kun ei jännittänyt, ja pitkän esitelmän pito oli lähinnä antoisaa. Ja ihan innoissaan pohti et pitää keräillä lisää esiintymiskokemusta. Itse en tuosta enempää tiedä, mutta ajattelin esittää yhden kokemuksen.

Käyttäjä Rusakko kirjoittanut 14.12.2004 klo 16:08

Kiitos vastauksista. Beetasalpaajista olen kuullut, mutta tiedän niistä melko vähän. Voikohan niihin jäädä tavallaan "koukkuun", jos esiintyminen ilman niitä vaikeutuu entisestään? Vai saako niistä itseluottamusta niin, että lopulta pärjää ilman lääkkeitä esiintymisistä? Tätä pitäisi varmaankin kysyä lääkäriltä. Opiskelisin yliopistossa biologiaa, enkä joutuisi esiintymään usein. Olen huomannut, ettei minulle esiintymiskokemuksesta ole hyötyä, päinvastoin jännitän seuraavaa kertaa aina edellistä enemmän.

Monimuoto-opiskelu kuulostaa muuten hyvältä, mutta haluan valmistua ainoastaan biologiksi 🙂

Esiintymisjännitys on kyllä omituinen asia. En minä ennen yläastetta pelännyt esiintyä, vaikka olenkin aina ollut ujo. Pelottavaksi se muuttui siksi, että aloin punastua herkästi, mikä jotenkin vei itseluottamuksen. Oikeastaan aluksi jännitin vain punastumista enkä niinkään itse esiintymistä, ja tämä tietysti sai minut punastumaan. Punastun asioista vain koska odotan punastuvani ja kuulevani siitä kommentteja. Toisaalta punastuminen ei mielestäni edes ole hirveän noloa. Tämä kaikki on kuitenkin johtanut siihen, että nyt pelkään esiintymistä sen puolesta, etten saa sanottua mitään fiksua, sekoilen sanoissa ja meinaan pyörtyä. Silti tiedän, etteivät esiintymiset yleensä ole katsojien mielestä kiinnostavia, eivät he välittäisi. Tämä asia todella vaivaa minua, koska muuten itsetuntoni on hyvä. En kestä tilanteita, joissa en tunne hallitsevan käyttäytymistäni.

Käyttäjä kirjoittanut 14.12.2004 klo 17:25

Beetasalpaajat ovat doupinkiaineita. (miten hitossa lienee kirjoitetaan). Kiellettyjä aineita urheilijoille. Ne vaikuttavat sydämeen. Miksiköhän joku söisi tällaisia myrkkyjä, että pystyis esiintyy jonkun toisen ihmisen eessä?

Käyttäjä Rusakko kirjoittanut 15.12.2004 klo 12:19

Jotta voisi valmistua yliopistosta tai muusta koulusta. Valitettavasti nykyisin koulu- sekä työelämässä painotetaan sosiaalisia taitoja, esiintymistaitoa ja kaikkea mitä minä en osaa. Pakko kuitenkin päästä johonkin työhön, kun en sosiaalipummiksikaan tahdo.

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 15.12.2004 klo 14:44

Hyvin se miekin pärjään töissä vaikka en montakaan sanaa päivässä sano. Kahvitunnille en mene, huomenta sanon aamulla, muuten yksin hommailen sitä sun tätä. Ympärilläni on virastollinen työkavereita, ei ne enää minuun mitään huomiota kiinnitä. Parissa palaverissakin olen jo istunut. Helmikuussa pitää mennä kouluun pitään aamunavaus. Siihen mennessä pitäisi jo sanottavaa löytyä.

Siinä kirjassa mitä Jenille mainostan tuossa toisessa otsikossa, on myös lääkkeistä.

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 15.12.2004 klo 14:46

Ja jatkuu vähän vielä. Sosiaalipummina sitä vasta pitääkin osata ja uskaltaa puhua ja esiintyä. Ei sitä ilman uskallusta eikä esiintymistä saa sossusta yhtään euroa.

Käyttäjä Urpo kirjoittanut 17.12.2004 klo 12:40

maanvaiva kirjoitti 14.12.2004 klo 17:25:

Beetasalpaajat .. Miksiköhän joku söisi tällaisia myrkkyjä, että pystyis esiintyy jonkun toisen ihmisen eessä?

Maanvaiva,

Minusta olet vähän turhan ehdoton. Monet lääkkeet ovat urheilijoilta kiellettyjä, ja niin pitääkin. Ei lääkkeitä kuulu käyttää tulosten parantamiseen.

Myrkkyjäkin monet lääkkeet ovat.

Joillekin beetasalpaajista voi olla apua. Miksi emme soisi sitä heille? (Ks. esim. tätä potilasopasta: http://www.glaxosmithkline.fi/asiakaspalvelu/potohjeet/sosfobia.pdf .)

Sitäkin mieltä kyllä olen, että liian herkästi lääkkeisiin ei pidä turvautua. Siksihän ne ovat lääkärin reseptin takana.

Urpo

Käyttäjä kirjoittanut 17.12.2004 klo 14:26

Eikö se ole tulosten parantamista, jos lääkkeiden avulla uskaltaa koulussa pitää esitelmän?
Ja mie muuten itte henkilökohtaisesti elän aivan vain pillereiden ansiosta. Mutta en koskaan luokan eessä esitä mitään, en edes tunnilla koskaan mihinkään vastaa. Opettakaan ei multa mitään ees enää kysy, kun tietävät , että en vastaa. Mie vaan olen. Varmaan ois joku pilleri, että kehtaisin alkaa vastaamaan tai esiintyy. Ruokajonossa jo seison, se on pillereiden ansiota. Tavallaan sekin on tulosten parantamista. Ilman pillerii mie pyörtysin siihen jonoon.

Hyvää joulua (mies) Urpo toivotan sulle henkilökohtaisesti.

Käyttäjä Rusakko kirjoittanut 21.12.2004 klo 13:35

Jos aikoo valmistua jostain korkeakoulusta, on pakko esiintyä jonkin verran. Ainakin joku seminaari täytyy pitää ja aion kyllä käyttää vaikka sitten "myrkkyjä", jos en muuten siitä suoriudu. Ehkä sinulle riittää se, että olet koko ajan hiljaa, mutta kaikki eivät halua sellaista elämää. Suhtaudun minäkin varauksella kaikkiin lääkkeisiin. En ota edes särkylääkkeitä mielelläni. Joskus on vain pakko, että pääsee eteenpäin. Tällä tarkoitan sitä, että minulla on haaveita, joiden haluan toteutuvan. Jos ne eivät toteudu, voin yhtä hyvin ollakin masentunut tai vaikka kuollut. Se olisi varmaankin myrkkyjä pahempaa?

Minua usein hieman ärsyttää kun luen jostain miten selviää small talkista jne. Ajattelen, että minä ainakin olisin ihan hiljaa, ajattelevat muut mitä tahansa. Minulla ei oikeastaan olekaan muita sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä pelkoja kuin esiintyminen usealle henkilölle. Muuten osaan hyväksyä sen, että olen hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Mutta kouluesiintymisistä en vain voi ajatella noin, koska ne on pakko suorittaa.

Urpolle kiitos linkistä.

Jos ja kun joskus valmistun, tulen luultavimmin työskentelemään paljon yksin ulkona. Ainakin toivon niin. Minusta pienet uhraukset ovat sallittuja, jos ne oleellisesti vaikuttavat hyvinvointiin tulevaisuudessa. Joidenkin urheilijoiden dopingia en sotkisi tähän, koska heidän motiivinsa lienevät kuitenkin aika erilaiset kuin peloista kärsivien.

Moni varmastikin syrjäytyy lopullisesti vain sen takia, ettei uskalla mennä sosiaaliturva- tai työvoimatoimistoon. Tai kokee sen liian raskaaksi sen hetkisessä elämäntilanteessaan, koska siellä joutuu täyttämään naurettavan määrän lappuja ja selvittämään säälittävää tilannettaan tuntemattomille. (Jotka usein suhtautuvat vähintäänkin välinpitämättömästi tai jopa vihamielisesti.) Minäkin olen käynyt kaksi kertaa sossussa. Silloin minulla oli lukion päästötodistus mukana, ja sossutäti näki siitä hyviä arvosanoja. Hän oli oikein kohtelias ja sanoi, etten ole ainakaan mikään lahopää kuten monet. Seuraavalla kerralla papereita ei ollut mukana eikä täti muistanut minua, joten hän kohteli minua kuin olisin ollut sortumaisillani rikoksiin. Poikaystävästäni kuultuaan hän käski hankkia pian työpaikan, koska muuten varmasti riitaantuisin tämän kanssa ja eroaisin hänestä. Kyllä siinä tunsi itsensä aika epäonnistuneeksi enkä mennyt toiste, vaikka en töitä löytänytkään.

Sitä ihmettelee, että eikö niitä virkailijoita kouluteta ollenkaan. Tai vaikka koulutetaankin, niin tuskinpa se monellekaan on mikään elämäntehtävä ja siksi asiakkaita saa kohdella miten vain. Eikä sitten käsitetä (tai välitetä), että sellainen kohtelu saattaa pilata jonkun ihmisen elämän vaikka lopullisesti.

Käyttäjä kirjoittanut 21.12.2004 klo 14:37

Aivan kuin olisit minulle suuttunut tai ainakin tosi vihainen Rusakko. Miehän vaan sanoin mielipiteeni lääkkeistä.
Mulla on haaveita myös ja tiedän, että joudunkin vielä esiintyyn ihmisten edessä. Mie olin vielä viime vuonna sairaalakoulussa missä ei tarvinnut kyllä mitään puhua. Enkä mie edes vieläkään selviä kovin suuressa ryhmässä. Osan lukiosta käyn yksityisopella.

Mutta suurin haaveeni on, että saisin olla erakko koirani kanssa. Kävin mie psyk. testeissäkin ja niissä sanottiin, että olen kumman välinpitämätön sos, suhteista. Tässä yhteiskunnassa ei saa vaan olla ilman sos. suhteita. Olisin ihan hyvin voinut suorittaa etälukion.
Mie haaveilin, että kun kohta täytän 18v niin häivyn jonnekin tunturiin. Koska joutusin varmaan suljetulle osastolle, niin mie sitten vaan yritän tätä sos. elämää viettää, koska se on tapana tässä yhteiskunnassa.

Käyttäjä Nasu2 kirjoittanut 22.12.2004 klo 12:51

Samaa minäkin mietin.. Sain "jatkoaikaa" eli sairaslomaa 2006 alkuun asti. Vanhemmat eivät olleet kovinkaan iloisia asiasta.🙄 Mua peloittaa kouluun/töihin meno ja mistä tällaiselle kuntoutujalle saisi töitä ?
Mulla ei ole identiteettiä..En tiedä mitä haluan/minne haluan mennä.. Olen aina mennyt ystävien perässä.. Nyt en enää pysy heidän perässä, he ovat jo valmistuneet 😯🗯️

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 22.12.2004 klo 14:31

On minullekin löytynyt harjoittelupaikka vaikka olen mielenterveyskuntoutuja. Kyllä se sullekin, Nasu2, löytyy. Ole vaan rauhassa sairaslomalla ja sitten alat etsiin paikkaa.

Oletko, Rusakko ajatellut, että suurin osa ihmisistä pelkää esiintyä koulussa luokan edessä. Mullakin aina kädet ja ääni tärisi, melkein pyörryin. Silti se esitys tuli pidettyä. Ehkä sitten, kun asia on ajankohtainen, pyydät lääkäriltä jonkun rauhoittavan pillerin. Tai voihan sitä lääkäriltä saada todistuksen, että ei vaan voi esiintyä. Ei kai se opinnot nyt pariin esiintymiseen kaadu?

Mie olen oppinut töissä small talkia. Istun jo kahvitunnilla ja sanon aina silloin tällöin ”niin”. Ei ne muut huomaa, että en mie mitään muuta sano. Niillä on niin paljon tärkeää small talkia itsellään.

Miepä nyt en hirveästi kehtaa ottaa kantaa noihin sossun ihmisiin. Menee niin läheltä omaa työtäni, että voin vaan sanoa, että heilläkin on huonot ja hyvät päivänsä.
Mie olen kerran joutunut sossusta rahaa pyytään. Se oli silloin, kun odotin ekaa lastani. Sairaalamaksut olivat valtavat ja mies opiskelija. Sossun ihminen laski aikansa meidän tuloja ja sanoi, että teillähän on ylimääräistä rahaa vaikka kuinka paljon. Mie vaan kiitin onnellisena tiedosta ja lainasin suvulta rahaa maksuihin.

Käyttäjä Xera kirjoittanut 22.12.2004 klo 16:14

Hienoo Aava! Sähän edistyt huimasti. Olit nii varma ettet pysty olee kahvitauoilla ja nyt oot mukana ja uskallat jopa sanoo jotain 🙂👍 Mä oon oikeesti ilonen sun puolesta 😀

Käyttäjä Elmi kirjoittanut 25.12.2004 klo 14:25

Voisin sanoa samaa kuin Xera. Sinun edistymistäsi on kiva seurata, kun muuten tuntuvat tarinat usein oleva niin masentavia täälläkin.