Jos aikoo valmistua jostain korkeakoulusta, on pakko esiintyä jonkin verran. Ainakin joku seminaari täytyy pitää ja aion kyllä käyttää vaikka sitten "myrkkyjä", jos en muuten siitä suoriudu. Ehkä sinulle riittää se, että olet koko ajan hiljaa, mutta kaikki eivät halua sellaista elämää. Suhtaudun minäkin varauksella kaikkiin lääkkeisiin. En ota edes särkylääkkeitä mielelläni. Joskus on vain pakko, että pääsee eteenpäin. Tällä tarkoitan sitä, että minulla on haaveita, joiden haluan toteutuvan. Jos ne eivät toteudu, voin yhtä hyvin ollakin masentunut tai vaikka kuollut. Se olisi varmaankin myrkkyjä pahempaa?
Minua usein hieman ärsyttää kun luen jostain miten selviää small talkista jne. Ajattelen, että minä ainakin olisin ihan hiljaa, ajattelevat muut mitä tahansa. Minulla ei oikeastaan olekaan muita sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä pelkoja kuin esiintyminen usealle henkilölle. Muuten osaan hyväksyä sen, että olen hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Mutta kouluesiintymisistä en vain voi ajatella noin, koska ne on pakko suorittaa.
Urpolle kiitos linkistä.
Jos ja kun joskus valmistun, tulen luultavimmin työskentelemään paljon yksin ulkona. Ainakin toivon niin. Minusta pienet uhraukset ovat sallittuja, jos ne oleellisesti vaikuttavat hyvinvointiin tulevaisuudessa. Joidenkin urheilijoiden dopingia en sotkisi tähän, koska heidän motiivinsa lienevät kuitenkin aika erilaiset kuin peloista kärsivien.
Moni varmastikin syrjäytyy lopullisesti vain sen takia, ettei uskalla mennä sosiaaliturva- tai työvoimatoimistoon. Tai kokee sen liian raskaaksi sen hetkisessä elämäntilanteessaan, koska siellä joutuu täyttämään naurettavan määrän lappuja ja selvittämään säälittävää tilannettaan tuntemattomille. (Jotka usein suhtautuvat vähintäänkin välinpitämättömästi tai jopa vihamielisesti.) Minäkin olen käynyt kaksi kertaa sossussa. Silloin minulla oli lukion päästötodistus mukana, ja sossutäti näki siitä hyviä arvosanoja. Hän oli oikein kohtelias ja sanoi, etten ole ainakaan mikään lahopää kuten monet. Seuraavalla kerralla papereita ei ollut mukana eikä täti muistanut minua, joten hän kohteli minua kuin olisin ollut sortumaisillani rikoksiin. Poikaystävästäni kuultuaan hän käski hankkia pian työpaikan, koska muuten varmasti riitaantuisin tämän kanssa ja eroaisin hänestä. Kyllä siinä tunsi itsensä aika epäonnistuneeksi enkä mennyt toiste, vaikka en töitä löytänytkään.
Sitä ihmettelee, että eikö niitä virkailijoita kouluteta ollenkaan. Tai vaikka koulutetaankin, niin tuskinpa se monellekaan on mikään elämäntehtävä ja siksi asiakkaita saa kohdella miten vain. Eikä sitten käsitetä (tai välitetä), että sellainen kohtelu saattaa pilata jonkun ihmisen elämän vaikka lopullisesti.