Mie olen menossa työelämään ensi kuun alussa. Eka kerran elämässäni. Hiukkasen paljon pelottaa. En mie masennuksen takia ole ollut poissa työelämästä, olenhan mie tietenkin masentunutkin ollut. Sitä paljon ole ehtinyt hoitaa. Valmistumisen jälkeen olen tehnyt pari lasta. Ja elänyt maalla suojattua elämää, piilossa muilta ihmisiltä.

En mie oravanpyörää pelkkää. Kyllä kai se ittestä on kuitenkin vähän kiinni miten sitä elämänsä viettää. Ei sitä ympäri vuorokauden olla töissä. Jäähän sitä vapaa-aikaakin. Vaikka mulla se sitten taitaa olla lasten-ja kodinhoitoa. Mutta nekin asiat voi järjestellä jotenkin. En kyllä vielä tiedä miten. Varmaan eka työaamu huudan kauhuissani, että äkkiä penikat sängystä ylös ja hoitoon. Nyt alko normaali elämä. Ja saan itse paniikkikohtauksen ja herää sairaalassa. Ja jään työkyvyttömyyseläkkeelle.

Minua ahdistaa ja pelottaa työelämässä toiset ihmiset. Lasten hoitopaikassa pitää varmaan aina jo aamuisin jotain puhua. Työpaikallakin vissiin pitää puhua.
Sitä mie vaan ajattelen, että mitenhän mun hermot kestää palata sosiaaliseen elämään?

Aavaton, annan sinulle nyt äärimmäisen huonon neuvon ja toivon että et noudata sitä ollenkaan.

Kehitä itsellesi kuori. Käyttäytymismalli jonka avulla suoriudut sosiaalisesta tapahtumasta toisen ihmisen kanssa. Kun hän sanoo päivää, sano sinäkin päivää, sen sijaan että alkaisit huutamaan "apua, ahdistelija".
Hän kysyy kellonaikaa jolloin haet lapsesi hoidosta, kerrot hänelle arviosi sen sijaan että alkaisit repimään hiuksiasi ja mutisemaan "mitä mä nyt teen, mitä mä nyt teen". Ja niin edelleen.

Miksi en halua sinun noudattavan tätä neuvoa? Se piilottaa sinun sisimpäsi jopa sinulta itseltäsi. Et enää hallitse syvimpiä ajatuksiasi keskittyessäsi kuoreesi. Sinustakin tulee valheellinen olento, jolla ei ole enää todellista tahtoa, todellisia ajatuksia eikä todellista elämää. Sinusta tulee samanlainen kuin minusta.

EmptyMind, mulle on tainnut jo kehittyä kuori. Minusta tuntuu kaikki ihmiset ahdistelijoilta. On mulla vissiin jotakin toivoa, kun en apua vielä huuda. Mieli kyllä tekisi huutaa. Mie alan vaan hikoilee ja meinaan pyörtyä. Onko siis toivoa vielä?

Mulle on jo työpaikassa sanottu, että saan tukihenkilön joka perehdyttää mut töihin. Hoh, hoi, mun pitää kaksi viikkoa olla yhden ihmisen kanssa koko työpäivä. Tietenkin se on niin tuttavallinen ja ystävällinen, että haluaa musta kaikki tietää. Ja itsestään kaiken kertoo. Mie ajattelin kirjoittaa lapun, että antakaa mun rauhassa jossain varastossa arkistoida papereita yksinäni.
Voi sitä vissiin olla työyhteisössä ihan puhumattakin. Jos vaan tekee työnsä kunnolla, niin onko pakko puhua?

Tietenkin voi olla aika hankalaa olla puhumatta, kun mun on tarkoitus olla nuorisotyöntekijä. Tää nykyajan nuoriso on siitä kummaa, että he haluavat keskustella asioistaan. Tai voisinhan mie olla ongelma nuorten kanssa. Niistä kuitenkin on niin paljon papereita tehty, että mie voisin niitä vaan arkistoida.
Mie en tajua miksi olen opiskellut tämän ammatin, kun mie en vaan pysty olemaan ihmisten kanssa. Mie voisin alkaa nettitukihenkilöksi ja rauhassa olla mökkihöperö.

Tämän jutun aloittaja on tainnut olla työelämässä jo? Onko sulla toiveammatti? Kannattaakohan sitä edes yrittää lähteä mihinkään työelämää, kun on tämmöinen tapaus? Pitäisikö vaan aika tilata lääkärille ja sovinnolla jäädä eläkkeelle?

kai sitä työntekoa ainakin kannattaa yrittää. Ehkä se vähitellen alkaa sujua.

Tietysti voit myös harkita alan vaihtoa, jos nuorisotyö ei tunnu yhtään oikealta valinnalta. Miksi muuten halusit nuoriso-ohjaajaksi? En nyt tarkoita syyttää mistään, olen vain utelias. Mikä alassa kiinnosti aikanaan, ja miksei se enää kiinnosta?

Miksi olen nuoriso-ohjaaja? Helppo vastata, siksi, kun mie pääsin sinne kouluun. Taisi olla toinen vaihtoehto. Eka oli diakonissa.

Oikeasti, kun olin itsekin nuori, olin aivan varma, että haluan tehdä töitä nuorten ja yleensä ihmisten kanssa. Harrastin partiota, seurakunnassa olin kerhojen vetäjänä, nuorten kahviloissa vapaaehtoisena valvojana ym.
Tuntui aika itsestään selvänä, että nuorten kanssa mie haluan tehdä töitäkin.

Sitten, kun musta tuli tän ikäinen, ei mikään enää tunnu miltään. Mitähän mulla on annettavaa kenellekään nuorelle. Mitään en osaa, en edes puhua.
En mie nyt kyllä uudelleen kouluunkaan lähde, ei ole mitään alaa mikä kiinnostaisi. Postinjakajaksi voisin alkaa. Äkkiä pudottaisin vaan postit laatikkoon ja häipyisin paikalta. Siinä ei vissiin tarvitse ihmisten kanssa seurustella.

Voihan se kyllä olla, että alan viihtymäänkin töissä. Harjoittelupaikka mulla vasta on, niin, että kai sitä saakin olla hieman avuton? Joku päivä mie voin olla maailman nuorten turva ja tuki. Niin mie ajattelin vielä nuoruudessani.

Olin äsken terapiassa. Olisi varmaan tarkoitus alkaa jotain selittää näistä ongelmista. Ei oikein inspiroi, kun joka toinen viikko näemme. Kohta lopetan koko jutun. En kyllä aio käydä työaikana terapiassa. Ei ole pokkaa sanoa kesken työn, että tauko, mulla alkaa terapia. Luulevat pian, että mulla on vaikeaa.

Minulle soitti keskiviikkona joku nainen ja tarjosi työhaastattelua.😯🗯️ Hiukan olin (ja olen vieläkin) kuin palikalla kalautettu. Saattaisi päästä töihin jonkun firman varastolle ja saisi ehkä ajaa kuorma-autoakin. Jotenkin vaan tuntuu että liian hienoa ollakseen totta. En jaksaisi uskoa että reilun 12 tunnin päästä pitäisi olla Keskustorilla vastaamassa sen naisen kysymyksiin.😮

Mitä minä teen jos vaikka pääsenkin sinne hommiin? No te sanotte heti että "Meet sinne tekemään työsi!"? Mutta minä tarkoitankin sitä samanlaista minkä joku lottovoittaja kokee. Ei hetkeen tietäisi mistä aloittaisi, parranajosta vai hampaiden pesusta...🤔

Minä ja työpaikat olemme perinteisesti olleet toisemme poissulkevia elementtejä. Missä on työtä, ei ole minua. Missä minä olen, siellä ei ole työtä.

Sanokaa jotain viisasta, please.🙄

Aika mahdottomia pyydät, kun viisaita pitäisi vastata. Mie vastaan vaan näin, viisaita saa joku muu sanoa.

Sie olet yhtä onnellinen kuin mie. Ajattele, täältä nuorten foorumista on kaksi nuorta pääsemässä työelämään. Melkein, siis.
Mulla taitaa kuitenkin olla helpompaa tuo lähtö, kun ei tarvitse miettiä parranajoa.
Sulla ois kuorma-auto. Et kai yksin saa ajaa? Ei voi niin hyvin asiat, että ei ole työkaveria.

Toivottavasti (ei kai pidä sanoa, että valitettavasti) saat sen työpaikan. Voimme sitten yhdessä kehua oloamme.

ps mulla muuten on sellainen harjoittelupaikka minkä äiti mulle järjesti vähän ennen kuolemaansa. Sitten jäin hoitovapaalle ja äitiyslomalle. Ei se paikka kuitenkaan ole, valitettavasti, kadonnut.

En tiedä pääsenkö sinne. Se on sellainen EU:n rahalla pyörivä "Täsmätyöllistämisprojekti", joka etsii firmoille sopivia työnhakijoita. Se projektinainen sano että sillä on vielä 3-4 muutakin ehdokasta siihen hommaan ja se pistää kaikkien tiedot sinne menemään. Loput onkin sitten siitä firmasta kiinni, että kutsuuko ne sinne haastatteluun ja jos niin käy, niin ottaako ne töihin.

Pitää toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Minunkin tulevaisuuteni tuntuu hyvin epävarmalta. Opiskelen nyt ammattikorkeakoulussa aivan väärää alaa ja aion keväällä pyrkiä yliopistoon opiskelemaan oikeampaa alaa. Minulla sentään on tiedossa mitä haluan, mutta yliopistoon on vaikea päästä erityisesti kun ei jaksaisi lukea, koska tuntee ettei kuitenkaan pääse opiskelemaan. Olen kyllä päättänyt yrittää kovasti.

Minua huolettaa myös se, että nykyisessä koulussani minulla menee huonosti. Saan opintoviikkoja todella vähän tämän syksyn aikana, mutta en voi lopettaa opiskelua, koska sitten olisin työtön. Ja joutuisin varmaan maksamaan opintotuen takaisin, jos Kela huomaisi kuinka vähän olen opiskellut. Yritän ensi vuoden puolella saada enemmän opintoviikkoja kasaan ja välillä pelkään hirveästi, että en saa. Mitä sitten, jos joudun maksamaan tuet takaisin? Tietääkö joku näistä asioista enemmän? Kuinka paljon pitäisi kertyä opintoviikkoja, ettei tukea joudu maksamaan takaisin, että se vain lakkautettaisiin? Ja voiko Kelalle ilmoittaa opintoviikkojen vähäisyyden syyksi masennuksen, vaikka siitä ei olisi lääkärin todistusta? Eipä varmaan. Eikä niitä varmaan kiinnosta kuinka kovasti olen yrittänyt opiskella, mutta en vain ole jaksanut tai osannut.

Jos tuosta selviän ja pääsen opiskelemaan yliopistoon, niin miten minun siellä käy, kun minulla on todella paha esiintymiskammo? Ja jos jotenkin onnistuisin valmistumaan, niin miten muka saisin töitä, kun olen näin antisosiaalinen? Onneksi alani tulisi olemaan sellainen, jossa itsenäisen työn pitäisi olla mahdollista. Mitään muuta en kestäisikään. Inhottaa ajatus, että pitäisi samojen ihmisten kanssa päivästä toiseen olla. No, ehkä he olisivat mukavia, ainakin kiinnostuneita samoista asioista kuin minä. Mutta minä en osaa tutustua ihmisiin enkä voi käsittää miksi pitää puhua esimerkiksi säästä, jos ei ole parempaa puhuttavaa. Miksi pitää puhua? Ihan turhaahan se on, jos ei ole mitään asiaa.

Aavaton, tuli mieleen että on varmasti paljon sellaisiakin nuoria, joiden on helppo puhua sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole vielä omaksunut sellaista pätevää asennetta työhönsä. Siis, minusta on kamalaa kertoa asioistani ihmiselle, joka tuntee heti tietävänsä mikä minussa on vikana tai mitä minulle pitää sanoa. Silloin ei tunne itseään oikein tasavertaiseksi eikä uskalla sanoa mitään. Pelottavinta ovat yliholhoavat tädit, jotka laittaisivat kaikki nuoret mielellään samaan muottiin. En kai minä ole ainoa nuori, joka ajattelee näin? Tai en minä kai enää ole mikään nuori, en vain ajattele itseäni aikuisena.

Kun minä olin joskus töissä, pidin kahvitauotkin tahallani eri aikaan kuin muut, ettei vain tarvitsisi puhua kenenkään kanssa.

Nyt vasta huomasin, että olet palannut Rusakko lomiltasi.
Osaan heti vastata; ei kiinnosta Kelaa vaikka kuinka olet yrittänyt, kyllä pitää näkyä opintoviikkoja. Mutta miksi et hae lääkärintodistusta? Onneksi en mennyt ammattikorkeaan. Minusta ei ole sellaiseen kouluun, että itse pitää laatia opinto-ohjelmat ja olla muutenkin aktiivinen. Mulle sopii sellainen, että joku sanoo, että luet tätä ja menet sitten tenttiin.

Pitääkö yliopistossa esiintyä? Ei veli kyllä muuta tee kun istuu luennoilla ja käy tenteissä. Aika paljon se lukee ihan yksinään.

Kyllä mie nuorten kanssa varmaan tulenkin toimeen. Olenhan ollut aika paljon vapaaehtoistyössä. Osaan kyllä ihan sujuvasti heitä kuunnella. Ja vähän aikaa, kun he ovat seurassani, niin huomaavat, että voihan sitä ihan itsekseenkin ongelmat ratkoa. Minusta on alkanut vähän tuntua, että työni tulee tavallaan olemaan vahtimestari- ja kahvinkeittäjän sekoitus. Käyn avaamassa kerhotilojen ovia ja sitten vähän myöhemmin ne suljen. Katson, että termarissa on kahvia ja jääkaapissa limskaa.

Mulla on vaan tosi innokas perehdyttäjä. Nyt jo laittelee ohjelmia kotiin ja soitellutkin pari kertaa. Yritti se mulle jo yhden aamun avauksenkin kouluun laittaa. Lähellä oli jo ambulanssin tilaus. Olisi ollutkin tosi hienoa seistä monen sadan oppilaan edessä ja sanoa, että lunta on satanut, hyvää aamua kaikille.

Onneksi en juo kahvia, menen vaikka koko tauoksi vessaan istumaan. Olen mie harjoitellut tuota puhumista lastenkerhossa. Päivää ja heippa onnistuu ihan hyvin. Nyt on satanut lunta, vissiin siitä pitää kehitellä juttua.

En mene lääkäriin, koska en uskalla. Minulle on ihan mahdoton ajatus, että menisin sinne selittämään, että olen ollut masentunut. Niin, ollut. En minä mielestäni enää ole, vaikka varmaan se uusisi jos jatkossakaan asiat eivät onnistu paremmin. Voiko lääkäriin edes mennä kertomaan masennuksesta, joka on jo ollut ja pyytää siitä todistusta? En minä edes vaikuta yhtään masentuneelta enää, tosin en kai koskaan vaikuttanutkaan ulkopuolisten mielestä.

Yliopistossa ei joudu esiintymään paljon, mutta yksi kertakin on minulle liikaa. Jos minut laitetaan pitämään jotain seminaaria, niin voisin olettaa pyörtyväni sinne kaikkien ihmisten eteen. Menen täydellisen lukkoon muutenkin silloin, kun minun odotetaan sanovan jotain. Papereista lukeminen auttaa vähän, mutta se ei kuitenkaan poista huimausta. Tajuttomana on vaikea pitää esitelmää. Olen kuullut, että on olemassa jotain lääkkeitä, jotka poistavat liikajännitystä. En ihan ymmärrä miten ne toimivat, vaikka kehuja olen kuullut. Mutta jos vika on omassa ajattelutavassani, itsetunnossani, niin miten jokin lääke voisi saada minut tuntemaan toisin?

No, ensin pitäisi päästä sinne yliopistoon.

Nyt on pääkaupunkiseudullakin lunta. Varmaan siitä illalla avoimessa yliopistossa saadaan vaikka mitä keskustelua aikaiseksi. Lapsena toivoin olevani mykkä, ettei tarvitsisi puhua ihmisille.

Huono tuota tietenkin on lääkärille mennä näyttämään vaivaa josta on jo parantunut.
Onkohan sitä ollenkaan oikeasti masentunut, jos vaan tuntuu masentuneelta ja epätoivoiselta?
Onkohan sitä vaan sellaiset masentuneita jotka jäävät sänkyyn makaamaan ja voivottelevat?
Oikeat masentuneet käyvät vissiin terapiassa ja syövät masennuslääkkeitä? Eivätkä koskaan parane. Ainakin täällä internet- maailmassa tulee usein semmoinen olo, että en kai miekään ole koskaan ollut masentunut. Kitumaan olen jäänyt vaan jostain olotilasta.

Mulle kävi aika hyvin tuon esiintymisen kanssa, kun aloin lukee venäjää. Kurssin alussa piti jokaisen esiintyä, mie taisin olla melkein viimeinen. Odotusajan avasin kurkkuani aika kuuluvasti, mietin tarkkaan mitä sanon. Sitten, kun tuli mun vuoro, mie en saanut ääntä tulee ollenkaan. Mieheni piti esitellä mut.

Onhan niitä lääkkeitä jännitykseen. Siihen kai niiden toiminta perustuu, että ei ole oma itsensä. Ei ole jännittäjä vaan rento heppu. Sain synnytyksessä sellaisen naamarin turpaani ja jotain kaasua. Kivut olivat uskomattomat mutta olo oli rento. Mua vaan nauratti ja muut hommailivat pojan maailmaan. Mie en paljon siihen juttuun osallistunut.
Voisikohan sitä aina mukana kantaa naamaria ja ilokaasupulloa?

Entäpä, jos oikeasti olisi mykkä? Pitäisiköhän sitä aina käsiään taskussa, ettei tarvitsisi viittomakielellä seurustella. Kyllä sitä mykkänäkin ongelmia keksisi.
Pakkasta on noin 30 astetta, nyt on hyvä syy istua mökissään turvassa muilta ihmisiltä.

Hei Rusakko,

itselläni oli aiemmin sellanen tilanne, että pääsin yliopistoon opiskelemaan alaa,joka ei mua loppujen lopuksi kiinnostanut. Eka vuoden pyörin siellä, mutta sitten toisena syksynä kaikki pysähtyi,oli niin masentunut, etten päässyt sängystä ylös ja pelkäsin muita ihmisiä, esiintymistä ja kaikkea. Se kaikki oli pitkän prosessin tulosta ja lopullinen romahtaminen tapahtui vasta pitkän kituuttamisen jälkeen. Tuohon aikaan join myös viinaa aivan hirveitä määriä.

Keskeytin siis opinnot ja ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi. tosin, en missään töissä ollut, koska olin seuraavan vuoden putkeen sairaslomalla ja sain silloin kelan sairauspäivärahaa.

Mä maksoin takaisin kelalle sen kuun opintotuet, jona keskeytin opinnot ja aloin saamaan sv- päivärahaa. Tietty mun piti turvautua myös soskun apuun aluksi, koska esim. yleisen asumistuen käsittelyajat erityisesti syksyisin ovat aika pitkiä. Mua hävetti tosi paljon, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut. Porukat eivät auttaneet mua millään tavalla. niitä ei edes kiinnostanut kuulla, miten mulla menee.

Mulle ei tullut mitään takaisinperintää silloin. Olen ihmetellyt sitä, koska ei mulla ollut ainakaan eka vuotena tullut tarvittavaa määrää opintoja. Ehkä se johtuu siitä, että ne alkaa kattomaan vasta toisena tai kolmantena vuotena tarkemmin, kun opinnot on lähteny kunnolla käyntiin. En tiedä minkälaiset vaatimukset kelalla on amk- opiskelijoiden opintosuoritusten suhteen. Yliopistoissa se ainakin on tästä syksystä alkaen 2,7 ov/ kk.

Nyt ku kattelen tuota aikaa vähän vanhempana, niin oon tosi tyytyväinen, että lopetin sen alan opinnot siihen paikkaan. Tosin realiteetti oli, etten KYENNYT edes opiskelemaan.

Tiesitko muuten, että myös opiskelija voi saada sairauspäivärahaa, ilman että se kuluttaa opintotukikuukausia. näistä mahdollisuuksista on kerrottu kelan "opiskelijalle"- esitteessä, jota voi lukea myös netissä kelan kotisivuilta. Tietysti se edellyttää, että menisit lääkäriin sitten... Ehkäpä lääkärin kans juttelu vois tuua jotain uutta näkökulmaa asiaan?

Kuitenkin, sulla tuntuu olevan haaveita siitä yliopisto- opiskelusta. Eikö olisi kuitenkin viisasta säästää niitä tukikuukausia sinne?

En halua mitenkään tyrkyttää neuvoja tai olla tunkeileva, mutta sulla tuntui olevan just sellasia kysymyksiä, ihan käytännön asioista, joita itellä oli sillon.

Olisiko työttömäksi ilmoittautuminen paha asia? Ehkä voisit saada jotain työtä vaikka muutamaksi tunniksi/pv ja saisit varmasti myös yleistä asumistukea. Sitten jäisi aikaa lukea pääsykokeisiinkin.

Toivottavasti löydät just sulle sopivan ratkasun!🙂👍

Pääsen aika harvoin kirjoittamaan tänne.

Ensin Aavattomalle: En minä usko olleeni kovin masentunut. Sanoisin, että olin masentumassa, mutta pääsin siitä eroon. Nyt olen ajoittain vain lähinnä ahdistunut, ja sekin on ehkä vähenemässä. Oikeastaan minulla on asiat aika hyvin ainakin toistaiseksi. Jos vain pääsen opiskelemaan toiseen kouluun, niin kaiken pitäisi olla hyvin. Mielestäni murehdin asioita liikaa siihen nähden, että murehtiminen vain pahentaa asioita. Olen jotenkin juuttunut johonkin pessimistisyyskierteeseen.

Kai masentunut voi olla monella tavalla, eivätkä kaikki mene lääkäriin. En usko hetkeäkään, että lääkäristä olisi ollut minulle hyötyä, koska minulla luottamuksellisen suhteen rakentaminen kestää hirveän pitkään. Eikä minusta olisi reilua, että minä puhuisin ja lääkäri kuuntelisi kertomatta itsestään juuri mitään. Jos olisin ollut oikeasti hyvin masentunut, niin ehkä sitten olisin tarvinnut lääkäriä. Tämä taitaa olla turhaa jossittelua.

Masentuneiden lisäksi on varmaan paljon tällaisia minun kaltaisiani, jotka haluavat asioita hirveästi ja pettyvät liiallisesti, kun ne eivät toteudu. Sitten kun ne pitäisi yrittää uudestaan toteuttaa, keskittääkin kaikki voimavaransa ajatukseen, että mitä jos ne eivät toteudu ja siinä sitä ollaan. On niin huolestunut, ettei saa mitään aikaiseksi.

Ilokaasun voimalla pidetty yliopistoseminaari voisi olla aika mielenkiintoinen. Pitäisin esitelmää luonnon monimuotoisuuden vähenemisestä ja kikattelisin kaikille sen aiheuttajille. Minäkin tulin myöhemmin siihen tulokseen, että mykkänä olisi muita ongelmia, joita edes käsien amputoiminen ei auttaisi. Päätin hylätä haaveet mykkyydestä ja ruveta erakoksi, mutta eipä sekään ole toteutunut.

Neiti Pörriäiselle: Minä menin nykyiseen kouluuni oikeastaan juuri sen vuoksi, että olin ollut työttömänä vuoden saamatta mitään työtä. Ajattelin, että olisi parempi opiskella jotain edes vähän hyödyllistä kuin olla tekemättä mitään. Periaatteessa ajatus oli toimiva, mutta en arvannut kuinka huonosti minulla menisi vääränlaisessa koulussa. Olen selvittänyt opintotuen takaisinperintää ja tullut siihen tulokseen, että minulta tuskin peritään sitä takaisin, jos vain ensi vuonna saan jonkin verran opintoviikkoja. Huomasin, että voin ottaa oppilaitokseni eri osastoilta minulle mielekkäämpiä kursseja, joten sen pitäisi onnistua. Opintotuen joutuu maksamaan takaisin ilmeisesti vain, jos "opintosuorituksia ei ole lainkaan tai on ilmeistä, ettei ole ollut tarkoituskaan opiskella". Tuki siis vain lakkautetaan, jos ei saa riittävästi opintoviikkoja.

Minulla ei siis pitäisi olla syytä huolehtia ainakaan tätä asiaa. Enemmän mietinkin kuinka jaksan lukea pääsykokeisiin ainakin vähän "puolikuntoisena". Sanotaan, että pääsykoeaika on monelle nuorelle elämän stressaavinta aikaa. Silti ihmiset pääsevät opiskelemaan. Miksi minun pitää ylimurehtia asioita niin, että niistä tulee vielä suurempia ongelmia kuin ne olivatkaan? Ja miksi ihmeessä edes tuon asian tajuaminen ei pysty muuttamaan ajattelutapaani?

Hei!
Itse olin puolitoista vuotta sairaslomalla, sairastan skitsotyyppistä häiriötä. Kun sairasloma loppui yhtäkkiä, se oli karmeeta. Eilen sairas, tänään terve. Aloitin kuitenkin syksyllä-03 ammattikoulun. Alku oli vaikeaa: poissaoloja, ahdistusta, pari kertaa pelleilin lääkkeillä (pelleily loppu vatsahuuhteluun).

Siirryin koulutuksessa sitten aikuispuolelle monimuoto-opiskelijaksi, eli puolet opiskelusta on etäopiskelua. Aikuisluokallamme ihmiset ovat melkein kaikki yli 30-vuotiaita. Kuukaudesta olemme noin puolet paikalla, puolet etäjaksoilla. Ekana vuonna oli ongelmia, paljon poissaoloja jne, mutta tämä vuosi on mennyt paremmin. Aloitin myös paikkakunnallani iltalukion ja nyt jaksan käydä kumpaakin koulua...

Eli mun ehdotus on, että menet aikuiskoulutukseen. 🙂Parhaimmillaan se on kuin mulla, eli suurin osa etäopiskelua, mukava luokka, jossa olet varmasti nuorimmasta päästä, ja ammatti suhtkoht helposti saatavissa. Itse opiskelen luonnonvara-alaa ja olen ottanut koko koulun kuntoutuksen kannalta. Ja ikää ei todellakaan tarvitse hävetä. Meidän luokan vanhin on yli 50. Eräs samanikäinen ystäväni opiskelee kampaajaksi aikuislinjalla. Se on ihan päiväkoulua, mutta kaverini on luokkansa nuorin, vanhimmat yli 40.

Että ei muuta kuin ottamaan aikuiskoulutuksesta selvää. Siinä ei yleensä pingoteta ja perhe ja muu otetaan varmasti huomioon.

Tänä päivänä on melkein koulussa kuin koulussa ilta/ja etäopiskeluja, joissa voi edetä omaan tahtiin. Ja aikuiskoulutuskeskuksia on vaikka kuinka paljon. Sen verran olen tästä aikuiskoulutuksesta huomannut, että koskaan ei ole liian myöhä lähteä opiskelemaan.
Tsemppiä!