Hei!

Olen 19-vuotias opiskelija ja olen kärsinyt masennuksesta ja paniikkihäiriöstä 13-vuotiaasta asti; oireilu on vaihdellut viiltelyn, syömishäiriön, alkoholilla läträämisen ja ihmissuhteiden kanssa pelleilyn välillä. Sain viime vuonna lääkityksen, joka sopii juuri minulle ja todella helpottaa oloani. Olen siitä erittäin kiitollinen, koska elämäni on sen osalta parantunut hurjasti.

Ongelmia vielä kuitenkin löytyy. Koulun kautta olen kerrankin tavannut pojan, joka vaikuttaa välittävän minusta yhtä lailla mitä minä hänestä. Voisi jopa sanoa, että olen pitkästä aikaa oikeasti ihastunut! Tahtoisin niin paljon, että kaikki voisi olla helppoa, yksinkertaista ja ihanaa, mutta aina kun olen päästämässä miestä hiemankaan lähelleni, rupean alitajuisesti työntämään häntä pois. Saan paniikkikohtauksia useammin, kun elämässäni on uusi mies, häpeän itseäni, en osaa olla oma itseni ja kuvittelen aina, että kyseinen henkilö vedättää minua tavalla tai toisella. En millään pääse ”satuta tai tule satutetuksi”-mentaliteetistäni eroon. Tiedän kyllä mistä käyttäytymiseni johtuu, en vain osaa rakentavasti tuoda ongelmaa esille ja vajoan usein synkkiin ajatuksiin sen sijaan, että saisin asiasta puhuttua. Asiaa ei myöskään helpota se, että tapaamani henkilö ei ole kovinkaan empaattinen. Eniten ehkä tahtoisin, että hän kuuntelee ja oikeasti ymmärtää masennukseni luonteen. Tällä hetkellä tuntuu muutenkin, että useat läheiset ihmiset ympärilläni pitävät minua aivan hulluna. Mutta sehän on vain mun päässäni, eikö vain? Oikeasti mun pitäisi vain avautua ja tehdä niin ja näin että muut oppisi ymmärtämään mua, kuten terapiassa opetettiin, mutta miten se onkaan niin helvetin vaikeata?

Mulla on maailman ihanimmat ystävät ja olen niin kiitollinen, että multa löytyy mahtava naistukiryhmä. Ongelma onkin lähinnä sitten parisuhteissa. Tuntuu lähinnä siltä, etten pysty avautumaan toiselle miehelle, ellei hänelläkin ole mielenterveysongelmia. Tämä ei ehkä kuitenkaan ole se parhain kriteeri kumppanin valitsemisessa…

Mulla on jo nyt semmoinen kutina, etten pysty puhumaan mun kipeimmistä ja synkimmistä ajatuksista tän ihmisen kanssa, vaikka tahtoisin. Suurimmat syyt on ehkä mun oma häpeä näistä asioista ja se, etten koskaan saa muotoiltua mun ajatuksia sanoiksi (paitsi näin anonyymisti).

Olisi siksi mukavaa kuulla, onko teillä masentuneilla omia vertaistukiryhmiä ja millaista niissä käyminen on? Tahtoisin todella päästä puhumaan ”omankaltaisteni” ihmisten kanssa. Uskon, että täältäkin semmoinen löytyy… en ole saanut vain itseäni koskaan niskasta kiinni! Tahtoisin nimenomaisesti jotain kasvokkain tapahtuvaa aktiviteettia, netissä jutustelu lähinnä vain ahdistaa.