Olen 17-vuotias nuori nainen ja sairastan vakavaa masennusta.
Kaikki alkoi tammikuussa 2010 kun rakastamani mies jätti minut. Mielialani alkoi poiketa normaalista suruvaiheesta masentuneeksi, kun olin ollut pitkäaikaisesti surullinen jo 3-4kk tapahtumasta itkien joka ilta ja syyttäen itseäni.
Huhtikuun puolessavälissä alkoivat ystävyyssuhteenikin reistailla. Minä olin aina ollut se, jolle lähetettiin v*ttumaiset viestit, jos jokin ärsytti. Minä olin oikeastaan pieni sylkykuppi koko porukassa, silti muka ”niin tärkeä.” Kun tajusin, etten todellakaan kuulu tällaiseen porukkaan, jossa minua ei tueta yhtään, lähdin kokonaan pois koko porukasta.

Ylä-aste loppui. Uudet kaverit astuivat kuvioihin, ja ajattelin, että se siinä; joku pieni vastoinkäymisvaihe vain elämässä – kaikillahan niitä on, ja tulee aina olemaan! Kerroin tarinaani uusille ystävilleni, ja he ns. nauroivat kanssani, millaisessa porukassa ennen oikein liikuin. Olin todella onnellinen! Vaihdoin puhelinnumeroni, nettiyhteydet vanhojen kaverieni kanssa katkaisin, koska he kirjaimellisesti piinasivat minua sielläkin. Lupasin uusille kavereilleni, etten koskaan jättäisi heitä, enkä haukkusi tms.

Kesäkuussa piinaaminen jatkui uudestaan. Pelkäsin liikkua kaupugilla, jos vanhat tutut tulisivatkin vastaan. Minua ahdisti kulkea kotipaikkakunnassani, ja itsetuntoni alkoi horjua – olihan minulle jo kuukausien ajan hoettu sitä, kuinka arvoton ja huono ihminen olin. Eräänä päivänä olin kaverini kanssa kaupungilla, ja näin nämä vanhat kaverini. He katselivat pitkään, ja nauroivat minulle. Kiusaaminen ei ollut loppunut mihinkään. He alkoivat seurata minua ja kaveriani. Kun pysähdyimme, he pysähtyivät myös, ja alkoivat haukkua minua. Istuin maassa, ja he heittivät tupakantumppeja päälleni, sekä alkoivat huudella yksityisasioitani, joita joskus olin heille luottamuksella kertonut. Olin kuulemma psykopaatti, kun en saanut edes opiskelupaikkaa.
Kiusaaminen jatkui sekä henkisenä että fyysisenä.

Heinäkuun alussa kiusaaminen kohdistui fyysisesti. Eräs miespuolinen kaverini, joka oli ihastunut minuun, mutta minä en häneen ja halusin olla vain kaveri, oli katkerana liittynyt vanhojen kaverieni joukkoon mukaan. Eräänä kesäiltana olin tämän pojan kanssa kahden, kunnes kuulin, kun hän kauempaa soitti jollekkin. ”Täällä se nyt on, tulkaa nyt tänne!” Kaksi vanhaa tyttökaveriani pahoinpitelivät minut sairaalakuntoon.
Tein tapauksesta poliisijutun. Se, että heidän kiusaamisensa saatin tällä tavoin päätökseen, ei helpottanut minua milään tavalla, vaikka loppu kiusaamisesta varmistuikin – olin mielestäni häpäisty koko kotikaupunkini silmissä. ”Toi on se, joka sai sillon turpaansa!”

Tapahtuman jälkeen en uskaltanut viikkoon poistua kotioloista. Siellä oli paikka, jossa ihmiset eivät kytänneet, eivät nauraneet, eivätkä voineet puhua minulle. En uskaltanut käydä edes tietokoneella – niin häpäisty olin. Lähes jokainen nuori, jonka kotiseudultani tunsin, tiesi tapahtuneesta sekä tekijät, eli vanhat kaverini, että uhrin, eli minut. En ymmärrä vieläkään, miksi annoin tälle katkeralle miespuoliselle kaverilleni anteeksi tästä, mutta annoin kuitenkin. Tämä tapahtuma on kuitenkin leimannut hänetkin mustalla maalilla.

Kului kuukausi ja toinenkin, löysin parhaan ystävän uusien kaverieni joukosta. Hänen, hänen veljensä, ja hänen veljensä tyttöystävän, sekä erään pitkäaikaisen kaverini kanssa ystävystyimme, ja meistä tuli lähes erottamaton ystävysjoukko. Viikonloppuihimme kuuluivat ainoastaan hauskat ryyppyjuhlat, joskaan ei aina niinkään juhlat. Alkoholi yhdisti meitä. Kännissä oli tosi kivaa! Uusi ystäväni oli 20-vuotias (mutta ei sillä tasolla), ja hänellä oli (on edelleen) alkoholiongelma, kuin hänen kaksoisveljelläänkin. Se ei menoa kuitenkaan haitannut! Aamulla nauroimme sille, kun ystäväni kämppä oli aivan järkyttävässä kaaoksessa joka lauantai-/ tai sunnuntaiaamuna. Hauskaa kesti hetken, kunnes tammi-helmikuussa ystävyyssuhteemme romahti. Kuulin, että ystäväni haukkuu minua seläntakana. Tein muista ihmisistä itsekin niin, ja hän kertoi kaiken niille, joita olin haukkunut, näille ihmisille. Olin hänen mokailujaan antanut jo pari kertaa anteeksi, mutta tämä oli minulle jo liikaa. En sano, että itse olisin puhdas pulmunen, mutta yhtäkkiä kaikki alkoivat vihaamaan minua. Sekä ystäväni, että hänen kaksoisveljensä ja hänen tyttöystävänsä. Eli suurinosa ystäväjoukostani. Vietin selviä viikonloppuja – selvänä olemisessa ei ollut mitään vikaa, kun oli puolivuotta yhteen soittoon juonut joka viikonloppu. Siitä olin hyvin ylpeä. Mutta missä ystävät ja kaverit? Minulla ei enää ollut niitä. Olin pilannut kaiken kännikohtauksillani, kun en ole miettinyt mitä olen tehnyt taikka sanonut. Yhtäkkiä ainakin 4 ihmistä, joista vielä keväällä 2010 sanoin pitäväni ikuisesti kiinni, olivat kadonneet. Minusta tuntuu edelleen, että minua rangaistaan jostain. Nämäkin ystävät alkoivat haukkumaan ja pilkkaamaan minua täysin julkisesti ja häpäisivät minua minkä ehtisivät – kiusaamisesta tuli jälleen sairaalloista. Tunteistani ei välitetty, ja yksityisasioitani, kuten masennustani huudeltiin myös julkisesti muille ihmisille esim. netissä. Minä tietysti esitin vahvaa, ja pistin takaisin. Sisältä olen palasina.

Myös kaksi isoveljeäni kärsii monista ongelmista. Vanhin veljeni käyttäytyy hyvin narsistisesti. On oikeastaan selvää, että hän sitä myös on. Olen huolissani hänestä, ja nuoremmasta veljestäni myös, jolta lähti juuri asuntokin alta. Veljeni käyttää päihteitä, eikä hänen kaveriseuransa miellytä edes minua.

Tilannetta ei juurikaan helpottanut se, etten saanut kesällä 2010 kunnollista opiskelupaikkaa, vaan kymppiluokan tapaisen peruskoulunkertaus vuoden. Muutin toiselle paikkakunnalle, koska pelkäsin liikkua kotipaikkakunnallani enää.

Minusta oli tullut vihainen, ärtynyt ja ärsyttävä ämmä.
Kaikki, mitä vanhempanikin minulle sanoivat, en pystynyt olemaan huutamatta. Niimpä hekin alkoivat hieman pilkkaamaan minua siitä, että ”susta on tullut täys raivohullu”, sekä matkimaan ääntelyjäni ja kaikkea tekemistäni, koska olin vihainen, ja he halusivat ärsyttää lisää. He eivät tienneet, mikä minulla oikeasti oli. En itsekään ymmärtänyt; itkin ärtyneisyyttäni, koska en halunnut olla sellainen. En pystynyt luottamaan enää keneenkään, ja vanhempani edesauttoivat sitä (tietämättään). En tiennyt mikä minua vaivasi, vaikka niin paljon kaikkea oli tapahtunut.
Kerroin asiasta kuraattorilleni. Hän sopisi palaverin (tahtomattani) sekä vanhempien, että minun ja kahden opettajan kesken. Olin palaveria niin paljon vastaan, kun luulin tietäväni, mitä vanhempani siitä ajattelisivat: ”Mitä sä itket muille siitä, mitä meidän talossa tapahtuu?! Ei se kuulu kenellekkään!”, ja suuttuisivat minulle. Toisin kävi. Vanhempani ymmärsivät tilanteeni, kun selitin tarkkaan kaiken tapahtuneen. Tämän jälkeen tilanne kotona on helpottunut huomattavasti, kun minua siellä ymmärretään, ja muut minulle tapahtuneet asiat tiedetään.

Kärsin silti edelleen pahasta masennuksesta. Pienikin vastoinkäyminen, haukkuminen, pilkkaaminen tms saa minut vajoamaan täysin. Olen yrittänyt itsemurhaa, ja mietin usein, mistä/miksi/kuka minua rangaistaan/rankaisee. Mietin itsemurhaa hyvin usein, mutta en kuitenkaan pysty tekemään sitä. Oikeastaan ainoa asia, jonka vuoksi vielä jaksan elää, on tulevaisuuden suunnitelmani. Jos ne joku minulta vie, olen varma, ettei elämässäni ole enää mitään elettävää; en voi luottaa keneenkään, minut on luotu elämään yksin. En sovi mihinkään porukkaan, sillä pienen elämäni aikana minut on kaveriporukastani erotettu jo kolme kertaa hyvin masentavin seurauksin. Kaikki entiset kaverini ovat sitä mieltä, että hyvä, kun olen viimeinkin yksin. Itsetuntoni on täysin tuhottu. En uskalla, enkä kehtaa kulkea enää kotiseudullani, ja bussiin hyppääminenkin tuottaa hankaluuksia; voi ei, nyt liikuin väärin, kaikki kyttää ja nauraa -tunne. En ole koskaan ollut näin pohjalla. Tuntuu, etten ikinä löydä kaltaisiani ystäviä, minä vain yksinkertaisesti olen loinen, joka hyppii porukasta porukkaan, ja lopulta minut todetaan täysin arvottomaksi.

Toivon, että joku jaksoi lukea tämän tekstin, ja toivon vielä syvemmin sitä, että joku samaistuu tarinaani, ja sitä, että joku kokee/on kokenut samankaltaisen tilanteen.
Se, mitä eniten tämänhetkisestä elämäntilanteestani toivon, on ymmärrys.

Haluaisin vielä joskus olla se sama ihminen, mitä vielä pari vuotta sitten olin; nauravainen ja elämäniloinen. Haluaisin, että joku luottaisi minuun, ja minä luottaisin johonkuhun sataprosenttisesti.