Mä en jaksa enää

Mä en jaksa enää

Käyttäjä Tiriac aloittanut aikaan 09.07.2007 klo 01:26 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Tiriac kirjoittanut 09.07.2007 klo 01:26

Olen käynyt lukemassa teidän kirjoituksia ja olen nyt kolme tuntia putkeen ollut erilaisella keskutelupalstalla ja luin muiden ihmisten ongelmista ja kyyneleet virtaavat pitkin poskiani. Vituttaa, et muillaki on ongelmia, todellisuus iskee, ettei ole niin ”erilaine”, on vaa iha samanlaine ku muut. Tai joskus tuntuu, et haen vaa jotain, et joku huomais. Haluan huomiota, ja ettei oikeastaan ole mitään ongelmaa – en tiedä. Tä on tällast yösekoilua, pitäisi olla nukkumassa – lääkkeetki tuol pöydäl on, mutten halua nukkua, en halua ottaa lääkkeitä, mutta nukkuminen helpottais, aikaa kuluisi nopealla tavalla eikä tarvis miettiä, mitä tekisi näillä ”ylimääräsillä” tunneilla.

Minä en vain jaksa enää. Eilen oli tipalla etten ottanu kaikkia unilääkkeitä (28kpl) kerralla, mutta sitten huomasin, että kämppä on tosi epäsiistissä kunnossa ja en voi lähteä ennen kuin olen siivonnut, koska äitini aina valittaa, kun en osaa siivota sotkujani. Myöskin googletin, ettei Imovanen yliannostukseen voi kuolla. Yök. Ja sitten olen jo 4 päivää putkeen syönyt ihan normaalisti, mut ruokailujen välissä ja äskenki käynyt jääkaapilla, tunkenu ruokaa. Päättänyt olla oksentamatta, sit 5 minuutin kuluttua juonut 3 kuppia erittäin vahvaa kahvia ja johan löydän itseni vessasta pää pytyssä. Se ei ole normaalia ja meinasin tukehtua yks päivä, koska tuntui, ettei yökkäys loppunut, mutta hengityskää ei kulkenut, ettei senpuolen.

Vittujen vitut vitutralalaa tän elämän kanssa! Vituttaa vaa nii vitustii olla aina se kiltti tyttö, jolla on kaikki hyvin. Oikeasti vituttaa niin paljo ettei veri kierrä. Käteni ovat puutuneet. Tammikuusta lähtien olen oksentanut kerran viikkoon – inhoan turvotusta, naamani on kuin ilmapallo, turvotus ei lakse, koska aina oksennan lisää. Kurkkuni on kipeä – ääni ei kulje. En ole tyytyväinen naamaani, en takapuoleeni, en reisiini. Mutta ongelmani ei piile ulkonäössäni. 🙄 Sit olen myös huomannut, että olen elämäni elänyt. En jaksa elää, koska tuntuu, ettei elämällä ole enää mitään tarjottavaa. En jaksa, en halua, en jaksa, prkl! Mua väsyttää, mutta en halua nukkua. Töitä olisi, mutta en vaa ole mennyt paikalle. En jaksa. Olen laiska paska, ja minua vituttaa tä elämä. Haluan oikeast pois. Viiltelyn jäljet hävettää ja jälkikipu on mieletön. Sinänsä se hetki kun viiltelee tai oksentaa – tunne on euforinen. Tuntuu niin kivalta, vitsi – voin hallita itseni. Olen yli-ihminen. 😎

En tiijä, tuntuu niin tyhmältä. Soitin myös mieleterveyspuolelle tk:hn ja pyysin unilääkkeitä. Elämäni tyhmin teko, koska nyt joudun tunnustamaan että mulla on jokin ongelma, jokin vaivaa. Huomenna, eli tänään (maanantaina) taas sille terapeutille – en halua, en pidä hänestä. Inhoan, että hän halaa. Inhoan sen kosketusta. Sen katsetta. Kaikkea siinä. Inhoan istua siinä tuolissa ja sanoa, että tuntuu niin hienolta. Ei mulla ole ongelmaa, kaikki on hienosti – kulisseja, kulisseja. 😀

En tiedä mitä haluan. Haluan johonki opiskelemaan jotakin mikä kiinnostaa (journalismi/psyka) tällä hetkellä. Äitini puhuu katketakseen liikunnasta ja kaikest siihe liittyvästä. En halua, ei huvita. 😝

Joskus luuli tietävänsä, mitä haluaa. Päästä oikkikseen, suoriutua siitä, näyttää kaikille, näpäyttää heitä ja sanoa, että ”Olitte väärässä – mustapa oli tähän”

Ääh, varmaan haluutte taustoja, mutta en pysty niitä antamaan. En osaa puhua niistä enkä suoran sanoen usko, et se auttaa. Eikä ongelma ole siinä, olen vain elämäni viettänyt. Aikani täällä alkaa olemaan ohi (vaikkei se ole edes kunnolla alkanut).

Kerran aikasemmin otin illalla 12 Tryptotabsia (enempää ei ollut purkissa), ja menin nukkumaan toivoen, etten enää heräisi. 😭 Tä tuntuu niin turhamaiselt, mutta en vaa jaksa. Musta tuntuu, että olen tullut hulluksi. En jaksa enää ees kunnolla hymyillä tai puhua ihmisten kanssa. Kuha tokasen jotain – mesessä enintään jaksan sanoa jotain, muuten ihan poikki olo. Kaikista eniten ärsyttää, etten töihin ees vaivaudu menemään, vaikka hyvä palkka ja helppoa työtä. Kukaan ei ole hengitämässä niskaani – en vaa saa mitään aikaseks. Harmittaa, et joskus on ollut hyvä jossakin ja jotakin tehnyt ja osanut tehdä ja on ollut onnellinen tai ainakin luuli olevan. 🙂

Kiva jos joku jaksaa lukea/kysellä. En kaikkea selittänyt, koska en jaksa, en halua, en viiti enää enempää itkeä tälle illalle. Ku ei se ees auta, ai nii. Saan myös ihme raivokohtauksia. Aamulla lähetin äidille viestin, johon hänen olisi pitänyt vastata vaa pari sanaa – hän soitti ja siitäkös mä hermostuin. Puhelun jälkeen (olin juuri pesuhuonees) heitin kännykäni kylpyhuonee kaakaleihi ja läppäpuhelimeni hajos kahdeksi palaseksi. Nyt vituttaa sitäkin enemmän. Eikä tietoakaan milloin saisin taas kännykkää käyttöön. Eipä sillai, mutta työjuttuja olisi hoidettavaa ja olisi ihan mukavaa puhua poikaystäväni kanssa (jos häntä nyt siksi voi sanoa, seki sillai hankala juttu 😋)

Varmasti oli sekavaa, kirjoitin vaa mite tekstiä tuli. Olen pahoillani, jos ette tajua, kysykää ihmees, ehkä tykkään antamastanne huomiosta ja kirjoittelenki tänne lisää, ellei jotain satu/käy/tapahdu.. 🤕

”vittuko mä haluun pois – ettei huomista ois”
”Älä jaksa, mä maksan – Hengelläni, elämälläni ja ennen kaikkee järjelläni..”

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 11.07.2007 klo 13:06

Minä luin tämän jutun ja kai jotain tajusin. Esmes tajusin sun saavan raivokohtauksia, tuttua minulleki. Vaikka nykysin en enää niitä paljon saa mutta ennen kun terapia alkoi vaikuttaa ja vahva lääkitys, niin sain kauheita raivareita aivan pienestäkin syystä.
En nyt enempää osaa vastata mutta kirjota vaan lisää.

Käyttäjä Unika kirjoittanut 04.08.2007 klo 19:03

Joo o...

Mä en siis kirjota tätä mitenkään saarnatakseni tai mitään, kirjotan vaan omia ajatuksiani asiasta.

Mä luin ton sun jutun ja aika monessa kohdassa löysin tekstistä itseni. Mulla on ollu monta kertaa semmonen olo, etten jaksa enää...itsemurhaa on tullu harkittua mutta mitä se hyödyttäisi. Se, että sä mietit huoneen siivoamista ja muuta...mulle tulee semmonen olo aina kun mietin sitä hengen ottamista. Alan miettimää kaikkea muuta ja tajuan, etten välttämättä haluaiskaan kuolla, kuhan vaan uhoan. Mä olen päässy niistä ajatuksista eroo mutta vieläkin välillä sorrun itseni satuttamiseen ja fiilikset on samat kun sulla, ennen ja jälkeen.

Mulla on kanssa ollu sellasia ajatuksia, että olen vaan huomion halussa kehittäny kaikkia ongelmia. Pitkään luulinkin niin, kunnes puhuin psykologin kanssa ja ongelmia oikeasti on. Mä kuitenkin itse tiedän, että jollain lailla välillä haen sitä huomiota, välillä väärällä tavalla, mutta se vaan tuntuu hyvältä.
En kuitenkaan enää oikeastaan tukeudu ongelmien esittelyyn, jotta porukkaa kiinnostaisi.

Mulla oli hirveästi ajatuksia kun rupesin kirjottamaan tätä, mutta nyt en oikein saa mitään järkevää aikaiseksi.

Halusin sun vaan tietävän, että täällä aikalailla samanlainen ihminen.
Kirjottele tänne niin voidaan vaihtaa ajatuksia, mikäli se kiinnostaa.

Käyttäjä Tiriac kirjoittanut 29.09.2007 klo 02:53

Siis minua vain ketuttaa ja ketuttaa ja ketuttaa. Eikä minkää pitäs olla pieles. No paitsi sitä sun tätä. Sit luulin et elämäni on jo ennestää pirstalein ku ei tunnu mikää hyvält, mut sit ku tuli ero viel poikaystävästä ( en tiedä - varmaan turvatunne siinä oli ) ni sen jälkee oon vissi suurin piirtein vaa tuijottanu ja laskeskellu aikaa syyslomaan koska silloin menen reissuu. Enkä ole mitää tehnyt koulun eteen nyt täs ja koeviikko ja rästijuttuja tosi paljon mitä maanantaiksi pitäs tehdä mutta en vain saa mitään aikaseks. Tänään olen aamu 8 asti ollut hereil, syönyt 3 pakettia Jaffa-keksejä (450g) ja sit haluan ampaista juuri nyt suklaalevyn kimppuun mikä kaapissa on mut en voi, en vaa voi. Pahan olon tunne säilyy silti 😟 Eivätkä kaiken maailman keksit ja suklaat sitä pois ota, vaikka voisivat. Huomaan, että nykyään en pysty keskittymään mihinkään tai siis jos kirjoitan vaik jonku aineen niin se on tosi rönsyilevää ja harhailevaa. Ei vaa kiinnosta mikään. 🙄

Käyttäjä Naputin kirjoittanut 06.10.2007 klo 22:04

Hyvä Tiriac,

Haluan sanoa sinulle niin paljon asioita, etten tiedä, mistä aloittaisin.

Olen 22 vuotias, toipumassa toisesta vakavasta depressiostani, ensimmäisen aikana 14-vuotiaana yritin itsemurhaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Olen myös sairastanut bulimiaa 7 vuotta, viimeiset kaksi kuukautta ovat menneet paljon paremmin, laihtunut olen hieman ja ennen kaikkea ahmimiset ovat vähentyneet ja olen ollut jopa viikon putkeen oksentamatta.

En osaa sanoa, tulenko elämään koskaan elämää, jossa syön normaalisti, en oksenna koskaan ja jaksan olla aina iloinen. Depressio kulkee suvussani ja olen sairastanut syömishäiriötä niin kauan, että tiedän sen voivan muuttua krooniseksi. Mutta uskon siihen, että elämänlaatuni voi parantua. vaikka yksikin päivä hyvin syömistä voi olla sinnittelyä, nautin siitä tunteesta, joka minulla on seuraavana päivänä. Hyvät päivät ovat mahdollisia sittenkin!

Uskon että olet ehkä masentunut? Masennukseen ei tarvitse mitään syytä, ja usein epänormaali syömiskäyttäytyminen ja masentunut mieli vahvistavat toinen toisiaan. Tähän on olemassa neurologiset syyt.

Kieltäydyin itse itsepintaisesti lääkkeistä viime joulukuuhun asti. Nyt olen kokeilemassa uutta merkkiä, jonka avulla jaksan taas tehdä niitä asioita, joista pidän. Jaksan patikoida, kirjoittaa, opiskella...

Yksi masennuksen tuntomerkkejä on juuri se, että tuntee olonsa väsyneeksi ja surulliseksi ilman syytä. Ihan konkreettisesti väsyneeksi, saatat nukkua 15 tuntia yössä ja silmät ei pysy auki tuntia kauempaa!

Haluan sanoa sinulle, että kokemasi elämäntilanne ei ole normaalia, eikä sen tarvitse jatkua. Paikkakuntasi mielenterveystoimistossa kukaan ei voi antaa sinulle onnellisuuspillereitä tai käsitellä asioita puolestasi, mutta he osaavat tukea sinua sillä polulla, joka sinun on kuljettava matkalla eheämmäksi ihmiseksi.

Jotkut ihmiset ovat herkkiä, jotkut ovat alttiimpia masennukselle kuin toiset. Sitä, miksi juuri sinä (tai minä) kärsit tällä tavalla, ei ole syytä miettiä. Tärkeintä on keskittyä tähän hetkeen, eikä sinun tarvitse kulkea yksin.

Sinulla on elämä edessäsi. Olen kokenut upeita asioita viimeisten vuosien aikana, sairauksistani huolimatta, asioita, joista minulla ei 14-vuotiaana ollut aavistustakaan. Elämä on kaikki, mitä sinulla on.

Koeta kuitenkin ymmärtää, että tunnen itsesi nyt niin väsyneeksi, koska et voi hyvin. Ajatuksesi ovat sairaita, väsyneitä, vääristyneitä. Kehosi kaipaa ravintoa, mielesi virikkeitä, aivosi raikasta ilmaa...

Sinun on mahdollista nousta ylös, elää elämää joka tuntuu elämisen arvoiselta. Mutta sinun on oltava valmis parantumaan, valmis hakemaan apua. Sinun on päätettävä, että haluat jaksaa. Muut voivat auttaa sinua vain jos lakkaat rypemästä itsesäälissä ja suostut auttamaan itseäsi (anteeksi kovat sanani, puhun kokemuksesta).

Voimia sinulle, ilmoittele miten voit.

Käyttäjä Tiriac kirjoittanut 03.03.2008 klo 21:31

Siis ei voi olla mahdollista. Taas on ketutus päällä ja tuntuu ettei mikää natsaa eikä onnistu. Joten siirrän ajatukseni laihdutukseen ja "pääsiäispaasto" on projektin nimi. Ahistaa vaa ja viimeset 3 päivää ovat menneet kotona ahmiessa (sekä lihoessa). En ole pystynyt hoitamaan normaali askareita ja 😝 ...

Käyttäjä Vihreäsilmä kirjoittanut 06.03.2008 klo 19:03

Ajattelin kirjottaa tähän ketjuun, kun oli sopiva nimi..
Mä en kans jaksa enää.. Masentaa aivan hirveästi.
Olen niin negatiivinen, ja on niin huono itsetunto että elämästä ei taho tulla mitään.
en oo kelvannu ikinä oikeen kellekkään tämmösenä ko oon, ko on niin huono itsetunto, ja oon sitte ollu kateellinen. ja masennus on mennyt tosi pahaksi..
olen ollut monta vuotta työttömänä ja kelan työllistämistuella nyt tai mikä se nyt on..
viime perjantaina yritin soittaa päivystykseen, mutta ei vastattu ensimmäiseen tuntiin, niin luovutin. ja tulin paremmalle tuulelle ko otin lääkkeen.

Nyt tuntuu aika kauhealta olo taas. taidan soittaa päivystykseen aamulla..

Käyttäjä Tiriac kirjoittanut 27.03.2008 klo 20:17

Mua vaa itkettää kauheana ku tajuaa ettei oikeastaa ole sellaisia kavereita, joskus oli mutta kaikki on pieles. Nyt olen yksin kotona, katoin peiliin, astuin vaa'lle ja olen lihonnu, olen lihonnut alipainoisesta ylipainon puolelle (ylipainoa 4 kiloa nyt).

Itkettää tämä itsesäälis oleskelu koska istun jatkuvasti kotona, en käy ulkona enkä tapa a ketään. Haluaisin mennä elokuviin mutta yksin tuntuu säälittävältä lähtä. Mun pitäs nyt viikon verran olla yksin kotona mutta mä en halua, en jaksa. Kaipaan ihmisiä vierelleni. 🤕

En nää mitää elämäniloa enkä tarkotusta. Haluaisin vaa lähteä pois mutta lähtemällä aiheuttaisin äidille paljon surua. Ja rakastan mun äitiäni yli kaiken maailmassa enkä milloinkaan haluaisi häntä satuttaa. Mua pelottaa viiltely. En halua mut jsokus tuntuu et se va auttaa, vaikkei se ees auta. Olen hajalla sisältä sekä ulkoapäi.

Käyttäjä Tiriac kirjoittanut 12.04.2008 klo 01:03

kello on melkee yksi yöllä ja kyyneleet valuu pitkin poskiani. mä en vaa jaksa enää. joka kerta kun syön lupaan sen itselleni. tacot, pitsa, ym ja jätski sen päivän kalorimäärän päälle. kaveri lähti baariin, kutsui mukaan mutku MIKÄÄN VAATTEISTA ei mene päälle. mä en halua lähteä ulos, en halua tehdä mitään. pitäs tehdä koulujuttuja mut ruoka pyörii vaa mieles jotenka siit ei tuu yhtään mitään. haluaisin vaa mennä pois, siis suoraa sanone v*******. äitikin vaa huutaa koko ajan, mä lihon lihomistaan enkä ikinä tee mitään oikein. vedin sit loput kaverin pitsastaki ku häneltä jäi ja pähkinät sekä tacot (500g) söin myös. tuntuu et olen epäonnistunut yksilö, olenn taistellu ruumiinkuvani kanssa jo 8vuotta.. KAHDEKSAN PITKÄÄ VUOTTA`? lihoisin vaa 100kiloseks ja kuolisin pois, ni sit kukaa ei sanois, et "ootpa sinä laihtunut, ootpa sinä laiha, ootpa sinä kivannäköne, ootpa sinä söpö. syöhän hycä ihminen pullaa, syö, syö syö" kerran kuulin äitini sanovan sukulaiselle: "joo, hän voi paljon paremmi, on lihonnu silmin nähden, etenki jaloista sen huomaa ja kädet ovat rasvaisia." (kuuntelin siin sivus et joo kiitti vaa ja söin lisää) eka äiti on haukkunu lihavaks lehmäks, sit mun piti luvata etten laihduta enempää, sit se lihotti mua ja nyt mä inhoan, vihaan itseäni niin paljon et siin ei oo mitään järkee. VIHAAN!VIHAAN!VIHAAN! viime kesänä kävin psykologilla, mut eihä ne osaa auttaa, tai ei tämä yksilö osannu. mä haluaisin oikeasti kuolla pois koska musta tuntuu niin tyhjält, läskilt, vierivält pullalt. joka ilta oon itkeny itteni uneen. olen lihonnu, lihonnu, lihonnu. mä haluun vaa mennä pois. IKUISESTI. IKUISEKSI.