apua 😯🗯️
mä en oo hyvä kirjottaa, mut yritän kuitenkin jos se auttais…
olin 6v kun mun vanhemmat eros. äiti meni naimisiin mun isän veljen eli siis mun sedän kanssa ja isä meni erään naisen jolla on sivupersoonahäiriö..
jouduin siis kasvamaan 6v asti sairaan ihmisen kanssa. yksi äitipuoleni sivupersoonista on 5v. hän leikki/leikkii mun isän lasta ja mun isä piti/pitää sitä omana lapsenaan… olinko mä enää ollenkaan tärkeä? mun äitipuoli ja muutamat sivupersoonat jotka tunsin halus koko ajan kertoa mulle että olen se kaikista huonoin ihminen,jonka ei ois ees pitäny syntyä, eikä kukaan voi mua koskaan rakastaa paitsi mun äitipuoli. jotenkin se sai vielä mun isänkin vedettyä siihen mukaan. olin pieni ja uskoin kaiken… viel kun äitikään ei kauheesti välitä☹️
mun äitipuoli halus/haluaa tehdä musta samanlaisen sairaan ihmisen niin kuin se… se sanoo koko ajan että olen samallainen kuin se, kertoo asioita joita hän on tehnyt ennen ja tahtoo minunkin tekevän niin ja jos en tee niin ne pakottaa mut keinolla millä hyvänsä
kun olin isällä mut huudettiin aina ulos koiria ulkoiluttamaan ja sillä välin mun tavaroita hävis tai meni rikki jotenkin ihmeellisesti… ne sano vaan että itestään menny. kyllä mä tiedän että mun äitipuoli ne rikko tai vei. ei se niitä ite halua,mutta se haluaa multa vaan kaiken ilon pois.
ennen aina kun menin isälle mut pistettiin siivoomaan… koko viikonlopun suunnilleen vaan siivosin. he eivät itse siivoa ollenkaan ja siksi talo on aivan hirveässä kunnossa… likaisia astioita ja roskia siellä täällä, lakanoita ei pestä tai yleensä ei edes ole lakanoita. vaatteitakaan ei pestä tai jos pestään niin ehkä kerran 2vuodessa. koiran paperit ovat monta viikkoa lattialla eikä niitä vaihdeta eikä lattiaa pestä… siin oli vähän. halusko ne siis että MINÄ tulen käymään heidän luonaan vai oliko vain tärkeää että joku kävi siivoamassa talon…
yks mun kaveri sano et jos se olisi minä niin se tuntisi kauheasti vihaa mun äitipuolta kohtaan, mutta mä en voi vihata… mä rakastan.. mä pidän mun äitipuolta ja sen sivupersoonia omina/omana lapsena. vaikka se hakkais mua puukolla niin silti mä rakastan sitä. mä tiedän että mun äitipuoli on kestänyt tosi paljon kaikkea kamalaa… elämä on raadellut häntä pahasti. mä en halua että sitä sattuu enää. mulle tulee hyvä olo kun tiiän et saan olla mun äitipuolen tavallaan ”raapimispuu” johon se saa purkaa pahan olonsa.
6:lla kävin juttelemassa terveydenhoitajan kanssa 7:lla kuraattorin ja nyt 8:lla käyn nuorisopsykiatrian poliklinikalla… mietitään tarvitsenko lääkkeitä vai yritetäänkö selvitä ilman.
okei tää oli siis isän koti, sitte äidin..
mä vihaan mun äitiä ja sen miestä.. mua ällöttää et se on mun setä. mä en oo ikinä halannut mun äitiä, ei se halua enkä mäkään enää pysty.
mun isän vanhemmat on tosi tiukkoja usko asioissa. mua yritetään pakottaa uskomaan.
heti kun tuun kotiin meen omaan huoneeseen nukkumaan.. mä en jaksa enää mitää. oon laihtunu jonkun verran. vaikka terkka sano et oon liian laiha nii mun äiti ja isäpuoli pitää mua läskinä.
yks päivä rupesin näkemään että sängyssäni vilisi ötököitä. näin ja kuulin niitä joka puolella. mun piti käydä ravistelemassa petivaatteet ulkona melkein joka ilta se oli ihan kamalaa. en pystynyt nukkumaan pimeässä. no nyt se on jo onneksi mennyt ohi tai no joskus saatan nähdä, mutta ei enää niin paljon. pari yötä sain nukuttua valot kiinni se oli ihanaa, mutta sitten aloin pelätä että joku tarkkailee mua. että joku näkee mut kännykän,tietokoneen,television kamerasta tai näytöstä… tai niin se oli aluks. nyt pelkään että kuka vaan voi nähä mut mistä vaan. en oo missään turvassa.
äidin luona en voi olla surullinen. en saa. mä en saa itkeä niiden nähden joku sanoo mun sisällä. no mä itken aina yöllä. joka ilta ennen ku meen nukkumaan kerron itselleni tarinan joka saa mut itkemään.
yks päivä sain koulussa jonkun ihme kohtauksen. itkin ihan kamalasti. terkka oli jo viemäs mua lääkäriin. se tuli vaan yht äkkiä ihan ilman syytä aloin itkeä, mutta mun hoitaja sano et siin kyl saatto olla syy en vaan tiiä sitä. voi olla että joskus mulle on sattunut jotain ja joku siinä tilanteessa muistutti mua siitä.
mulle on annettu sellanen lelu rotta jota mun pitäis hakata ja lyödä kun pahalta tuntuu etten itelleni mitää tekis. hetken autto kun pistelin sitä puukolla, mut ei enää. mutta olen luvannut etten enää viillä. yritän pitää siitä kiinni, vaikka en tiedä onnistuuko. tuntuu kun mussa ois kaks ihmistä, hyvä ja paha. kun paha tulee se satuttaa mua enkä voi sille mitään.. en voi muuta kuin yrittää sanoa itselleni mielessä että ”lopeta se. olet luvannut ettet tee enää niin.” kuraattori sano että voi olla että jotenkin mun mieli on jakautunut kun oon ollut niin pienestä asti sellasessa talossa.
viime kesänä yhtenä yönä makasin autotiellä ja katselin kaunista kuuta. en mä siihen itteäni tappamaan ollut tullu, mut jos auto ois tullu ni en varmaa ois jaksanu nousta….
oon vakavasti masentunu ja ahdistunu, mutta en halua et musta ajatellaan että mut pitää laittaa hoitoon tai jotain… no joo mun isä puhu vaa jostain pakkohoidosta ja nyt kysyn kaikilta että enhän joudu minnekkään…
mul on monta ihmistä jolle käyn juttelee, mut en voi puhuu niille kaikesta koska jos kerron niin en ole varma tekeekö ne siitä taas lastensuojeluilmotuksen…
hups täst tuli ny vähän pitkä ja vielki asiaa ois… en tiiä tajusitteko sanaakaan, mut toivottavasti jotakin🙂
Minusta tuntuu, että sinun pitäisi päästä asumaan muualle. Eläminen isäsi tai äitisi luona on sinulle liian traumaattista ja ahdistavaa.
Voi rakas ystävä. Ihanaa, että uskaltauduit kirjoittamaan asioista tänne. Se on jo puoli voittoa. Et kertonut ikääsi, mutta lukemani perusteella päättelisin, että olet yläasteella tai juuri sen päättänyt nuori. Sinulla on koko elämä edessäsi, joten toivon, että haet / otat vastaan sinulle tarjottavaa keskusteluapua. Se ei tarkoita sitä, että sinua pidettäisiin hulluna. Se tarkoittaa sitä, että olet nuoresta iästäsi huolimatta joutunut kantamaan liikaa vastuuta, elämään aikuisten kanssa, jotka eivät ole pystyneet tarjoamaan sinulle onnellista lapsuutta...
Et kykene enää kantamaan taakkaa, vaan sinun elimistösi alkaa reagoimaan nyt sillä tavalla, että sinä et yksin siitä pahasta olosta pääse. Viiltelyt, "harhanäyt" ja vääränlaiset uskomukset ovat vakava merkki siitä.
Ole rohkea, rakasta itseäsi nyt niin paljon, että uskallat turvata ulkopuoliseen apuun. Omat vanhempasi ja heidän uudet puolisonsa eivät kykene sinua auttamaan. Kerro kuraattorille tai kouluterveydenhoitajalle avoimesti asioistasi ja ota vastaan apu, jonka he sinulle tulevat tarjoamaan.
Sinulla on mahdollisuus onnelliseen elämään, kun annat siihen itsellesi mahdollisuuden.
Toivon sinulle paljon voimia, ja antaisin ison ja lämpimän....turvallisen aikuisen halauksen, jos vain voisin. Annoin sen nyt näin kirjallisesti 🙂.
Kirjoita tänne lisää, kun tunnet tarpeelliseksi. Annamme sinulle myös tätä kautta tukea ja toivottavasti saat samalla sitä voimaa, jota kipeästi tarvitset.
Voimia sinulle!!!! 🙂👍
kiitos kun vastasitte🙂
mä oon käyny pitkän aikaa juttelemas vaikka missä paikoissa. en vastusta apua, haluan sitä, mutta välillä pelottaa luottaa ihmisiin. siis aina kun oon kertonu jotain pelkään et siit tehään taas lastensuojeluilmotus. mut on niin monta kertaa "jätetty" et pelkään luottaa, ku aattelen et kohta toiki ihminen lähtee. ei kukaan mua auttais ellei siitä sais palkkaa... no näin. kukapa töitä tekis ilman palkkaa.
kävin mun uuden kuraattorin luona juttelemassa. oon kertonu sille jo aika paljon näit asioita. jotenki vaan alettiin puhua hyväkskäytöstä.. kerroin sille et oon lukenu jostain et miten hyväkskäytetty ihminen käyttäytyy. luin et ymmärtäisin paremmin äitipuoltani, mut löysin tosi paljon itestänikin sellaista käytöstä.. kysyin kuraattorilta et oliskohan mun äitipuolen käytös voinu tarttua muhun tai et jotenkin vahingossa oon matkinu sitä. kuraattori katto mua oudosti ja sano et hyväkskäyttöä voi olla vaikka vaan pusu tai koskettelu vasten tahtoa ettei sen tarvii olla sellasta isoa jollasena mä sen aattelen ja et hyväkskäyttö on lapselle/nuorelle niin järkyttävä asia että se vaan yritetään unohtaa ja ajatella ettei sitä ole tapahtunutkaan jotenkin haudata pois mielestä. sit kuraattori kysy et onko mulla tavallaan "mustia aukkoja" elämässä.. niitä on vaikka kuinka paljon, mutta en pysty uskomaan että mulle ois tapahtunu jotain tollasta se on kuitenki nii iso asia et miten sen pystyis unohtaa.
viime viikonlopun aikana muistin kaks asiaa. toinen on kun olin päiväkoti-ikänen. oli ihana aurinkoinen aamu. mä olin viel nukkumassa. mun äiti tuli sanomaan mulle et lähtee käymään lenkillä... vastasin jotain unisani. talossa ei ollut ketään muuta kun mä ja sillon mä jostain syystä pelkäsin olla yksin. heräsin enkä muistanu että äiti on lenkillä. juoksin ympäri taloa hädissäni, sitten lähdin rappukäytävään. mua tuli vastaan kaks 40-50v miestä. ne kysy multa et miks mä oon yksin.. en vastannut. sit ne kutsu mua niiden kotiin... enempää en muista. toivon, haluan ja uskon että olin niin fiksu tyttö että en mennyt, mutta mä en tiedä, ja se mua pelottaakin 😑❓
Avulias kirjoitti 2.4.2011 0:44
Minusta tuntuu, että sinun pitäisi päästä asumaan muualle. Eläminen isäsi tai äitisi luona on sinulle liian traumaattista ja ahdistavaa.
yhet sossut sano samaa kun kävin viime viikol. ne sano et tietää muutaman paikan jonne voisin mennä, mut mun täytyy vielä miettiä... onhan se kuitenkin iso muutos ja voisin uskoa että mun äiti ainakin ois mulle vihanen
Hei Anni,
sinun EI tarvitse olla äitipuolesi "raapimapuu" eikä terapeutti. Sinun kuuluu olla nuori, joka elää omaa nuoruuttaan ilman syyllistämistä ja aikuisten maailman huolia.
Onko isäsi yrittänyt puuttua äitipuolesi käytökseen?
Muistathan, että vaikka kuka yrittäisi saada sinut näkemään itsesi huonona ihmisenä - se ei ole totta, etkä sinä ole vastussa kenenkään muiden teoista.
Onko sulla joku läheinen jonka kanssa sinä voisit keskustella näistä asioista? Joku hyvä ystävä tai muu läheinen? Jos ei muuta niin sinun kannattaa yrittää jutella asioista vaikka kouluterveydenhoitajan kanssa.
Kerrot, että olet ollut tekemisissä sosiaalitoimiston ihmisten kanssa ja he ovat olleet sitä mieltä, että muualla asuminen voisi olla hyvä juttu. Miltä se SINUSTA ITSESTÄSI -tuntuu - älä ajattele nyt äitisi eläkä kenenkään muunkaan tunteita. Joskus on pakko olla hieman itsekäs...
hei!
mä juttelen terkalle, kuraattorille, lääkärille, hoitajalle ja joillekki sossuille. ja on mul hyviä ystäviäki joille puhun, mut ei se vaan tunnu auttavan.
Hei!
Olet vielä nuori ja sinun pitäisi elää nuoren elämää! Sinun todellakin pitäisi päästä pois vahingollisesta ympäristöstä. Sossut, kuraattorit, psykologit, lääkärit ja hoitajat ovat täällä auttamassa sinua. He välittävät sinusta ja haluavat parastasi. Se on heidän työtään ja he saavat siitä palkkaa, kyllä. Mutta yritä muistaa, että he aina haluavat parastasi.
Yritä myös muistaa, että SINÄ OLET IHMINEN! ET OLE raapimaapuu! Kukaan ei saa koskea sinuun vahingoittaakseen!
Sinulla on oikeus omaan elämään, oikeus omaan vartaloon ja omiin ajatuksiin.
Sinulla on myös oikeus ottaa tarjottava apu vastaan!
Paljon voimia sinulle! 🌻🙂🌻
Hei Anni,
pystytkö sä erittelemään sitä mikä sua "ahdistaa" tilanteessasi eniten?
Miltä sinusta ITSESTÄSI tuntuisi ajatella tukiperheessä tai muussa vastaavassa paikassa asuminen? Kerroit, että äitisi olisi vihainen, mistä luulisit hänen olevan vihainen sinulle?
"Soskut" eivät ole esittäneet turhaan sinulle tukitoimia. Meillä kaikilla on elettävänä yksi elämä - nyt sinun tulee olla hivenen itsekäs ja miettiä mikä on sinulle itsellesi parasta...
☺️❤️
en mä tiedä olen ihan sekaisin kaikesta...
oon alkanu kuulla ääniä ja näkee harhoja.
mä en tiiä mitä mun pitäs tehä, mut jotain kuitenkin nyt äkkiä?!
Sinun pitäisi mahdollisimman nopeasti kertoa äänistä ja näyistä ammattiauttajalle!
Terveydenhoitajalla, kuraattorilla yms on velvollisuus huolehtia nuoresta ja laittaa sinut kunnon avun piiriin!
joo olen kertonut, mut ne vaan istuu siinä ja sanoo että kyllä se ohi menee.
ei kukaan auta.. ei kukaan jaksa välittää. on helpompi odottaa että mä vaan en enää jaksa😭