musta tuntuu et mun elämällä ei oo mitään merkitystä. en jaksa tätä enää. mitä mä teen?
Moi IisaMari!
Miksi sinusta tuntuu tuolta? Haluaisitko kertoo siitä?
Ois hyvä, jos voisit kirjottaa vaikka tänne mikä mieltäsi painaa tai mitä tunnet sisimmässäsi.
Tai sitten voisit mennä kouluterveydenhoitajalle juttelee.
Pääasia kuiteskin ois, että saisit tunteet purettua edes jollain tapaa, kirjottaminenkin on yks hyväksi koettu keino🙂
Et kuitenkaan ole yksin ajatustesi kanssa, oli ne mitä hyvänsä.
Kyllä jostain löytyy joku, joka kuuntelee, täällä tukinetissä voi olla samaa kokeneita ihmisiä, jotka ymmärtää.
Voimia🌻🙂🌻
IisaMari kirjoitti 28.10.2011 16:25
musta tuntuu et mun elämällä ei oo mitään merkitystä. en jaksa tätä enää. mitä mä teen?
Heiii,itselläni on myös tuota tunnetta jatkuvasti ja en tiedä mitä tehdä,onneksi pääsen pian juttelemaan tästä. Mutta oletko käynyt psykologilla? tai jossain muualla juttelemassa tästä ?🙂 En ole mikään ammattilainen,mutta minusta ensin kannattaa yrittää käydä läpi psykologit jotka voisivat edes jotenkin auttaa. Se on kauheaa,kun mikään ei innosta ja tuntuu kun missään ei olisi järkeä ja haluat vain nopeasti pois täältä,tiedän tunteen!
Mutta jaksamisia sinulle !🙂🌻
Heippa Iisamari
Luin eilen illalla sinun viestisi ja ajattelin sinua ja sinun asiaa ennen
nukkumaanmenoa.
Mutta kun ihmisellä on ongelmia ja olet jaksamisen äärirajoilla
niin minä kyllä suositteleisin ja toivoisin että menisit heti ammattiauttajan luona
käymään.
Lääkärissä niin sieltä saisit varmasti avun ja elämäsi helpoittus saisit
elämäsi tasapainoon.
Olisiko sinulla ystäviä, kavereita, vanhemmat jne jotka olisivat sinun tukena
ja jolle voisit kertoa iloja ja suruja niin se auttas jaksamaan.
Elämä ei ole aina helppoa mutta elämä kyllä järjestyy mutta yksin ei ihminen
saa ikinä jäädä.
Kaikesta vaikeuksista huolimatta ajattele asioita positiivisesti ja katso elämää
valoisasti eteenpäin pidemmälle ajanjaksolle.
Kirjoita miten olet jaksanut niin yritän auttaa sinua ja muista että ikinä ei hölmöillä
eikä ikinä ajatella mitään itsetuhoajatuksia vaan ratkaistaan ongelmat muuten.
Tee nyt niin kuin kirjoitin ja minä ajattelen sinua ja yritä saada minusta voimaa.
Kaunista syksyä sinulle
kiitos vastauksista!
olen kamppaillut ahdistavien ajatusten kanssa kohta kaksi vuotta, eivätkä ne vieläkään lopu.
psykologi kutsuisi niitä ehkä pakkoajatuksiksi. ne alkoivat siitä kun halusin pakkomielteisesti olla täydellinen (mikä tarkoitti minulle sitä, että muut ihmiset näkevät minut täydellisenä, vaikka sisimmässäni voisinkin pahoin).
käyn terapiassa kerran viikossa ja syön lääkkeitä. näin on ollut jo monta vuotta.
en uskalla puhua näistä ajatuksista kellekään muulle kuin korkeintaan terapeutille ja hänellekin häpeillen.
tää ahdistus alkoi jo kun kävin edellisellä terapeutillani. hän ei osannut auttaa saamaan niitä katoamaan, joten päätin etten enää puhu niistä kellekään.
kun sitten aloitin tämän uuden terapeutin kanssa, olin pitkään puhumatta hänelle niistä, mutta nyt hän sanoi minulle vähän aikaa sitten että olisi hyvä, että puhuisin hänelle kaikesta. ehkä minun sitten pitäisi puhua hänelle näistä ajatuksista...
IisaMari kirjoitti 28.10.2011 16:25
musta tuntuu et mun elämällä ei oo mitään merkitystä. en jaksa tätä enää. mitä mä teen?
Lähetän sinulle lämpimän halauksen ja rukoilen, että asiat kääntyvät parhain päin. Meitä on monta, jotka ajattelevat sinua - et ole yksin. Muista se! Kaikkea hyvää - leuka pystyyn!
Toivon, että rohkenet terapiassa purkaa sisimpiä umpisolmujasi, ettei terapiasi menisi hukkaan vaan siitä olisi sinulle se hyöty minkä se voi antaa. Anna tulla kaikki se mikä hiertää ja sieluasi salpaa, puhumalla ääneen asioita pois sisältä, saa niihin asioihin uutta perspektiiviä. Mitä useammin vaikeita asioita käsittelee - ja todella usein on usein vaikeimpia asioita vatvottava että alkaa ajatuksiin tulla uutta selkeyttä - sitä suurempi on mahdollisuus löytää aineksia voimavarojen rakentamiseen. Terapiasi maksaa ja olet etuoikeutettu kun olet sellaisen saanut alkuun, rohkeutta IisaMari! Olet niinsanottu maksava asiakas, vaikka maksut kulkisivatkin osaksi tukisysteemin kautta, terapeutti on palveluksessasi, sinua ja ongelmiesi selvittämistävarten. Rohkeutta toivotan!
Kiitos lämpimästä viestistäsi, Revontuli! On lohduttava ajatus, että on ihmisiä, jotka haluavat minulle hyvää. <3 Kaikkea hyvää sinullekin! 🙂🌻
Kiitos, erakoksiko! 🙂 Olen nyt aloittanut ahdistavista ajatuksista puhumisen ja luulen, että se voi pitkällä tähtäimellä auttaa minua ainakin jonkin verran. Ainakin minulle tulee nähtävästi jotenkin turvallisempi olo, kun tiedän, että joku tietää mitä mielessäni liikkuu.
En itse asiassa ole - ainakaan vielä - maksava asiakas, koska nuorisopolilla vasta 20-vuotias luetaan aikuiseksi. Näin ollen minulla on vielä ensi kesään aikaa käydä maksuttomassa terapiassa, mikä on onni onnettomuudessa.
Mä tajusin näitten terpiakäyntien seurauksena että se, mitä luulin hyväksi itsetunnoksi, olikin koko ajan huonon itsetunnon peittelyä.
mä olen pitkään ollut hyvin tarkka mun ulkonäön suhteen ihan vaan siksi, että en uskalla enää näyttää omalta itseltäni, siltä miltä näytin aiemmin, koska pelkään ettei minusta pidetä sellaisena.
nyt kai olisi tarkoitus lopettaa täydellisyyden tavoittelu ulkonäön suhteen mutta en tajua miten sen teen kun vihaan itseäni niin paljon. vihaan sitä miltä näytän.
Voisiko olla niin että kun viha syntyy pelosta, niin et vihaakkaan sitä miltä näytät vaan pelkäät mitä muut ajattelevat sinun ulkonäöstäsi?
Ja miksi sillä on väliä mitä muut ajattelevat kun elät täällä itseäsi etkä muita varten?
Omat mielenterveysongelmani ovat erilaisia mutta olen törmännyt osastolla ihmisiin joilla on ollut ulkonäköön liittyvää ahdistusta ja siksi haluan kysyä näitä asioita sinulta.
Kiitos viestistä, MentalGod!
En osaa sanoa, johtuuko itseviha siitä pelosta, että muut eivät pitäisi ulkonäöstäni. Olen uumoillut sen johtuvan pikemminkin ehkä siitä, että yksinkertaisesti mulle tehtiin selväksi yläkoulussa että en kelpaa sellaisena kuin olen. Siksi aloin ajatella niin itsekin.
Ei sillä varmaan olisi muuten väliä, mutta jotenkin pelkään sitä, että kiusaaminen alkaisi uudestaan, jos olisin samanlainen kuin yläkoulussa. Nykyään arvostan itsekin hirveästi ulkonäköä, siitä on tullut mulle tosi iso asia.
Mä en tiiä oikeesti mitä minä teen ☹️ Äiti ja isä eivät kuuntele ikinä minua tai usko minua. Tuntuu kuin en olisi edes heidän elämässä. Joskus he huolehtivat minusta liikaa esim...minne olen menossa millon tulen, kaikkien kavereiden ja kavereiden vanhempien puhelinumerot yms. Olen polttanut ja juonutkin, itken yksin kotona, koulussa, itken usein itseni myös uneen. Olen myös viillellyt itseäni käsiin pari kertaa..tuntuu vain niin typerältä elää, kun kukaan ei välitä..paras kaverinikaan ei usko minua ja on on/off iloinen ja sitten taas niin ärsyttävä. Kenenkään tuki ei auta ja tuntuu että en jaksa tätä oikeasti enää..😯🗯️
Minä en vaan yksinkertaisesti pysty nauttimaan elämästäni. On vaikeaa ajatella elämäni hyviä puolia. Viiltelen itseäni käsiin sillointällöin en jaksa tätä kun kukaan ei edes välitä minusta...isä ja äiti ovat koko ajan vihaisia ja eivät luota minuun. Vaikka he eivät edes tiedä mitä kaikkea olen tehnyt..niitä asioita mitä alaikäisen ei nyt kuitenkaan pitäisi tehdä. Joskus he huolehtivat minusta liiankin paljon, että vain ärsyynnyn ja rupean huutamaan. itken itseni useinkin uneen, itken kotona yksin ja koulussa..😭 En saa unta öisin, vaikka olenkin kokeillut ihan kaikkea että saisin unta syön melatoniinia, mutta ei niistä mitään apua kyllä ole. Vaikka vanhemmat niinkin väittää. Vanhempani eivät ole naimisissa, koska se on kuulema vain turhaa rahan haaskausta. He riitelevät todella monesti ja en ole kertaankaan nähnyt että he edes pussaisivat TAI EDES HALAISIVAT 🙄 ?? Olen oikeastaan toivonut jo pitkän aikaa että he eroaisivat..luulen että he eivät eroa, koska muuten suuttuisin ja tekisin kaikkea pahaa..olen ollut kolme vuotta psygologilla, mutta tämän vuoden alussa vanhempani ajattelivat, että se oli MUKAMA turhaa. Haluan takaisin omalle psygologilleni. Olen myös lukenut paljon sivuja netistä liittyen masennukseen, luulen että minulla on masennus..mutta en ole saanut sitä kenenkään sanoen varmaksi (asiantuntijan apua tarvitsisin kyllä) 😯🗯️
halinalle, tunsin vähän pistoa sydämessäni, kun kuvasit vanhempiesi kyttäämistä (vai huolenpitoa?). Itsekin olen varmaan tyttärieni kohdalla vähän samalla lailla käyttäytynyt, mutta pohjimmiltaan kyse minun mielestä on nimenomaan välittämisestä ja huolenpidosta, vaikkei se ehkä siltä nyt tunnu. En puolustele vanhempiasi, kun en enempää asiasta tiedä, mutta omasta kokemuksestani voin sanoa ettei se vanhemman elämäkään nuoren aikuistuvan naisen kanssa ole aina helppoa, varsinkin kun ne keinot on opittu usein omilta "keinottomilta" vanhemmilta. No se siitä. Jos olet terapiasta hyötynyt, kannattaa ottaa asiaa esille vanhempiesi, koulun terkkarin (?) tms. kanssa. Tuntuisi näin sivusta katsovana että sen jatkaminen, varsinkin kun itse sitä haluat, olisi tarpeellista ja järkevää. 🙂🌻
Hei vaan et ole ainut joka tossa tilanteessa minulla sama juttu, tuntuu ettei jaksaa enää mutta silti yritän vaikka turhaa onkin. tsemppiä sinulle
hei, halinalle2.
se on ikävä puoli nuoruudessa, että vanhemmilla on suuri määräysvalta omaan elämään. minäkin olin niin sanotusti ylisuojeltu lapsi siihen asti kun täytin 18. asun edelleen äitini kanssa, mutta nykyään hän kunnioittaa minua aikuisena ihmisenä, joka päättää itse omista asioistaan - vaikka totta kai hän on huolissaan minusta silloin kun voin henkisesti pahoin.
sen voin sanoa, että viiltely ei auta ja juominen pahentaa asiaa. kliseistä mutta totta. parasta olisi, että saisit ammattiapua. melatoniini joko auttaa tai ei, mieluummin suosittelisin mielialalääkettä joka nukuttaa. tosin kyllä koin itse että melatoniini auttoi minulla.
en käsitä, miksi sanot toivovasi vanhempiesi eroa, mutta uskovasi, että he eivät aio erota koska muuten "suuttuisit ja tekisit kaikkea pahaa"? ristiriitaisempaa ajatusta en ole kuullutkaan. ja miten ihmeessä terapiasi lopetettiin vain siksi, että vanhempasi niin halusivat?
kiitos samoin, nea2.