hei, Friden.

sulla kuulostaa olevan kovat vaatimukset itsellesi. se varmasti vaikeuttaa elämääsi todella paljon. elämäsi helpottuisi varmaan huomattavasti, jos oppisit olemaan armollisempi itseäsi kohtaan.

Ehkä sun kannattaa myös muistaa, että et voi tietää, mitä ihmiset susta loppujen lopuksi ajattelevat. Vaikka osa ihmisistä ajattelisi, ettet ole kiinnostava ihminen, se ei tarkoita sitä, että kaikki ajattelisivat niin. Ja jos joku ajatteleekin, ettet ole kiinnostava, niin ei se tarkoita sitä, ettet ole kiinnostava ihminen.

Sanot, että nuoruutesi on mennyt hukkaan. Minäpä kerron sinulle jotain: ei nuoruus ole elämisen arvoista aikaa. Kaikki vain hehkuttavat miten hienoa nuoruus on, mutta todellisuudessa teini-ikä on epävarmuuden ja ahdistuksen aikaa, silloin on hirveästi paineita ja pelkoja. Olet varmasti onnellisempi kun nuoruutesi on ohi ja tunnet kasvaneesi aikuiseksi.

Sun kannattaisi lopettaa muiden mukaan eläminen. Mitä väliä sillä on, mitä muut sinusta ajattelevat? Sinulla on täysi oikeus elää elämäsi niin kuin itse näet parhaaksi.

Lakkaa myös arvostelemasta itseäsi menestyksesi perusteella. Ihan sama, miten elämässäsi pärjäät, olet silti ihan yhtä arvokas kuin kaikki muutkin.

Ihmisillä tuntuu olevan sellainen outo käsitys, että terapian kuuluu antaa ratkaisu jokaiseen heidän elämänsä ongelmaan jo ensimmäisen terapiakäynnin aikana. Harmi: jos on sellaiset odotukset niin pettyy aika varmasti.

Mielestäni terapiaan pitäisi myös mennä sillä asenteella, että siellä oleminen on aikaa itseä varten, eikä mikään häpeän aihe, vaan merkki siitä, että on huomannut tarvitsevansa apua ja osaa pyytää sitä. Terapiaan meneminen on merkki siitä, että ihminen välittää itsestään.

Voimia sinulle
IisaMari

Jos sulla on mahdollisuus, suosittelen että kokeilisit jotakin fyysistä terapiaa.
kehon kautta voi löytyä ja avautua sellasia estoja ja tunnelukkoja mitä ei itseilmaisun kautta voi/jaksa/uskalla käsitellä, varsinkaan jos itseluottamus ja omakuva on heikko. Kehomme, se minkälainen se on, mitä siinä tapahtuu, on sisäisen elämämme konkreettisin ilmaisu, jota "kuuntelemalla" ja sen luonnollista tasapainoa tukemalla kehoterapeutti voi auttaa ihmistä suuriinkin elämänmuutoksiin.
Siellä pelkojen ja hämmennysten alla on ihminen jolla on mahdollisuus ja oikeus uniikkiin arvokkaaseen elämänilmaisuun ja kokemukseen. me ollaan kaikki synnytty luonnollisina luottavasina olentoina, ja jos jokin on nyt huonosti, niin siihen löytyy syitä, ja niihin on olemassa käsittelytapoja.

Mikä olis sun unelmaelämä?
Kerro mielellään jatkossakin miten menee!
ja onnea kaikkeen

☺️❤️

Hei! Kerron pikaisesti omista kokemuksistani. Olin masentunut jo mennessäni lukioon, mutta siellä olo huononi ja ensimmäisen vuoden kevättalvella menin osastolle. Lukiossa kaikki läksyt kasaantui ja olisi pitänyt tehdä tuntemattomien ihmisten kanssa ryhmätöitä vapaa-ajallakin. Ja se oli mulle mahdottomuus, tai yksi suuri syy, miksi sitten lopetin lukion. Sain tuolloin kuitenkin hyviä numeroita kokeista pahemmin edes raatamatta. 9 ja 8:sia suurin osa arvosanoista. Mutta olo ei vaan ollut hyvä ja lähdin koulusta usein kotiin jo ensimmäisen tunnin jälkeen. Mulla oli helpotettu opintosuunnitelma ja lukiossa olisi mennyt se nelisen vuotta ainakin. No sitten viimein siis lopetin lukion. Pidin taukoa opiskelusta ja koetin saada itseni parempaan kuntoon. Olin esim. työharjoittelussa kun vielä jaksoin ja puuhailin nelisen(?) vuotta ihan muuta kuin minkäänlaista opiskelua.

Sitten tähän päivään. Aloitin iltalukion. Aluksi meinasin hermostua ja turhaantua pahasti kun oppimis-kapasiteetti ei ole millään tavoin entisellään. Mutta sitten aika pian hyväksyin sen. Ajattelin että teen parhaani ja se saa luvan riittää. Olen jossain määrin eri lähtökohdista lähtenyt opiskelemaan taas, kuin ehkä suurin osa muista, mutta se ei lannista millään tavoin enää. Numerot ovat nyt n. vitosesta seiskaan olleet, mutta olen PALJON paremmin voiva ja tyytyväinen elämääni, kuin päivälukion aikaan. Mietinkin, että voisitko todella keskeyttää sen lukion edes joksikin aikaa ja kokeilisit jotain muuta? Nimittäin jos se lukio on iso syy sun pahaan oloon, niin eiko kannattaisi kokeilla olla pois sieltä ja katsoa helpottaako? Ja jos haluat jatkaa lukiota, niin iltalukiota voin suositella hyvällä omalla tunnolla. Siellä on kaikenikäisiä opiskelijoita, tunnelma on tosi paljon rennompi, opettajat on enemmän "kavereita" kuin hirveitä auktoriteettejä. Ja nauruakin riittää! Eikä mun kohdalle ole siellä sattunut ketään ikävää ihmistä, joita päivälukiossa valitettavasti oli paljon enemmän. Tarkoitan selän takana naureskelua, kiusaamista.. Iltalukiossa on paljon joustavampaa, opettajan kanssa voi esim. sopia että palauttaa vaikka kirjoitelman pari päivää myöhemmin, jos ei ole aikaa tai jaksamista tehdä sitä niin nopealla aikataululla. Itse olen esim. sopinut että voin pitää esitelmät yksityisesti vain opettajalle ainakin alkuun. Samoja aineitahan molemmissa kouluissa opetellaan, mutta muuten ne on kyllä erilaisia tunnelmaltaan jne.

Toivon sulle paljon voimia ja varsinkin uskallusta tehdä suuriakin muutoksia omaan elämääsi! Ole rohkea ja taistele oman elämäsi puolesta, se voi lähteä nousukiitoon, kun elämään löytyy oikeita asioita, mulle on niin käynyt. Itse en ole katunut päivälukion lopettamista pätkääkään ja jatkossa teen sellaisia asioita mitkä tuottaa mulle hyvää, ei pahaa. Laita asiat mietintämyssyyn, äläkä pelkää kysyä apua esim. opolta tai koulukuraattorilta. Tsemppiä! 🙂🌻

Kiitos suuresti kaikille tähän keskusteluun vastanneille 🙂

IisaMari : On täysin totta, että olen asettanut korkeita tavoitteita opiskeluni suhteen. Olen olut siitä jo pitkään tietoinen mutta uskon sen loppujen lopuksi olevan itselleni kuitenkin vain hyväksi. Jos en pyrkisi opiskelussa mahdollisimman hyviin tuloksiin, olisi sillä hyvin merkittävä vaikutus tulevaisuudessa: kirjoitukset eivät todennäköisesti menisi kovin hyvin, enkä pääsisi yliopistoon opiskelemaan toiveammattiani varten. Haluan vain rakentaa tulevaisuudelleni vakaata pohjaa, vaikka onhan se henkisesti vähän raskasta.
Myös se on totta, etten ole mikään selvänäkijä, joka tietää mitä muut minusta ajattelevat. Olen tehnyt nämä päätelmät ollessani heidän kanssaan tekemisissä, ja tullut siihen tulokseen etten yleisesti sanottuna ole kiinnostava ja etteivät muut minusta niinkään pidä. Se on kyllä ihan ymmärettävää, kun esiinnyn koulussa syrjäänvetäytyneenä ja apaattisena mietiskelijänä, joka saattaa käyttäytyä välillä aika ilkeästikin kun on vaan niin paha olla. Nuoruus ei ole mitään ruusuista aikaa, mutta muilla on sentään ystäviä kenen kanssa viettää aikaa, pitää hauskaa ja jutella asioista. Jo se helpottaisi huomattavasti elämää. Asun kuitenkin niin pienellä paikkakunnalla, että kaikki tuntevat täällä toisensa eikä valinnanvaraa ole. Tietyt tiiviit kaveriporukat on jo kauan sitten muodostettu, eikä niihin ole tunkemista. Minunlaisia rauhallisempia ihmisiä on täällä hyvin harvassa.
En odotakaan mitään täydellistä ihmeparantumista ensimmäisellä terapiakäynnilläni, mutta myönnän toivovani sitä, että pääsisin näistä ongelmista suhteellisen nopeasti eroon. Haluan ihan mielenkiinnosta nähdä, onko siitä mitään hyötyä.

AmantaOo : Hmm, en ole koskaan kuulut mistään fyysisestä terapiasta, enkä tiedä onko sitä edes mahdollista saada niin pieneltä paikkakunnalta kuin asun. Ja tuo kun kysyit, että millainen on unelmaelämäni, niin olisi se nykytilanteelleni lähes täydellinen vastakohta: olisin tyytyväinen itseeni, arvostaisin itseäni ja sitä mitä minulla on, olisin rohkea ja optimistinen, minulla olisi ystäviä, eläisin onnellisessa parisuhteessa, olisin menestynyt ja onnellinen. Mikään näistä ei tällä hetkellä kuitenkaan täsmää, valitettavasti.

Fanny00 : Enpä henkilökohtaisesti oikein lämpene ajatukselle iltalukiosta. En edes usko, että sellainen menetelmä olisi täällä mahdollista. On kuitenkin mukava kuulla, että siitä on ollut sinulle huomattavasti hyötyä 🙂 Haluan ehdottomasti jatkaa lukiota ja suorittaa sen loppuun asti, mutta opiskelun keskeyttäminen väliaikaisesti tuntuu jossain määrin melko houkuttelevalta. Tuo vaihtoehto kuitenkin sulkeutuu muun muassa sillä, että haluaisin käydä lukion 3 vuoden kaavalla, enkä pitkittää sitä enempää.
Itsellänikin lukion kaikki tehtävät ovat aina kasautuneet, ja tilanne on nykyäänkin ihan ennallaan. Pitkitän koulutehtävien suorittamista jatkuvasti myöhemmäksi, ja lopulta tulokseksi syntyy pino tehtäviä, jotka pitäisi kaikki suorittaa lyhyen ajan sisällä suurten hankaluuksien välttämiseksi. Niinpä teen tehtävät hätäisesti ja hutiloiden jotta vain pääsisin niistä eroon, ja se näkyy arvosanoissa. Tilanne on erittäin ahdistava ja ilkeä kehä, jonka luulisi olevan helppo lopettaa. Mutta kun en vain voi. En löydä mistään energiaa joidenkin koulutehtävien tekemiseen, ja olen tunneillakin yleensä hirveän väsynyt. Pääsen hädin tuskin lyhyestä matikasta läpi, kun en vain osaa enkä pysty keskittymään. Keskittymiseni herpaantuu itse asiassa erittäin helposti, esimerkiksi harvoin pystyn kuuntelemaan kunnolla, kun joku yrittää selittää minulle jotakin. Myös lukemisesta tulee lähes ylivoimaista, jos taustalla kuuluu pienikin häiriötekijä. Lisäksi nuo mainitsemasi ryhmätehtäväkokemukset kuulostavat äärimmäisen tutuilta. Jään ryhmissä lähes poikkeuksetta ulkopuolelle, ja vihaan yli aiken erilaisten suullisten tehtävien suorittamista (esitelmät, puheet yms.) Olen ihan hirveä jännittämään ja tunnen oloni jokaikisellä kerralla todella nöyryytetyksi. Kukaan muu luokallani ei jännitä läheskään niin paljoa kuin minä, vaan se on heille huomattavasti luontevampaa. Syitä tähän lienee suuri epävarmuuteni ja huono itsetunto.

Kuitenkin, kiitos vielä piristävistä kannustuksista! 🙂 Katsotaan jos siellä psykiatrilla saadaan jotain paremman ajan alkua aikaiseksi.

Moi! Tosi hienoa, että olet menossa psykiatrille. Toivon ja uskon että sulle käy niin kuin mulle, eli "pyörä alkaa pyöriä". Aikuiset on joskus ihan fiksuja tyyppejä (olen huomannut 😀) ja alan ammattilaisilla on todella paljon tietoa ja osaamista. Saat varmasti tukea juuri siihen, että millaisia vaihtoehtoja sulla on tässä tilanteessa, jos haluat pitää paussia sieltä lukiosta tai muuta. Ja uusia ja yllättäviäkin ja kivoja juttuja voi löytyä, joista et ehkä tiedäkään. No mutta hyvillä mielin sinne lääkärille, uskon että se helpottaa sua edes vähän. Et ole yksin!

Minä viihdyn hyvin hiljaisempien ihmisten kanssa, sellaiset ihmiset ehkä jäävät muiden äänekkäämpien alle, mutta ihmiset on yhtä arvokkaita oli ne sitten hiljasia tai mitä vaan. Ja uskon, että rauhallisemmat tyypit pärjää hyvin tässä maailmassa, kun löytävät kiinnostavia asioita ja samanhenkisiä ihmisiä eivätkä sinkoile ympäriinsä (vaan sinkoilevat minne haluavat. 😉) Vilkkaammilla on sitten eri vahvuudet. Sitä itsensä arvostamista harjoittelen minäkin kovasti..

Fanny00 : Toivon todella että siitä psykiatrista olisi jotain hyötyä. Ensimmäisellä käyntikerralla ei kuitenkaan ehdi tapahtua paljon mitään, mutta alan melko todennäköisesti käymään jossain säännöllisesti puhumassa. Ennakkotuntemukseni huomiseen psykiatrivierailuun ovat sekä toiveikkaat että melko epäluuloiset. Lisäksi ahdistaa ja on tietynlaisia paineita: jos en osaa kertoa tismalleen miltä minusta tuntuu, voi sillä olla edistymiseni suhteen melkoinen vaikutus. Eli juuri näin että "voin aivan helposti sanoa joitain asioita väärin tai vahingossa olla sanomatta niitä ollenkaan" ☹️
Olen tässä ajan mittaan joutunut vastaanottamaan sekä sukulaisteni että vähän vieraampienkin ihmisten huomautteluja hiljaisuudestani. Esimerkiksi isoäitini tuntuu oikein häpeävän vähäpuheisuuttani, kun olemme jossain sukujuhlissa. Ollessani kerran tet-hajoittelussa työnantajani suorastaan vitsaili toistuvasti siitä, kuinka hiljainen olin ja kuinka en höpöttänyt hänelle jatkuvasti mitään turhanpäiväistä. En jaksa nykyään oikein arvostaa sitä, millaiseksi olen syntynyt. Kaikki olisi yleisesti niin paljon paremmin, jos minusta olisi tullut puhelias ekstrovertti eikä tälläistä tylsää seinäruusua.

Moik! Mulla itelläni puhumattomuus johtui ja johtuu pahasta olosta ja masennuksesta. Terapiassa en puhunut varmaan yhtään kokonaista lausetta useimmiten sen 45 minuutin aikana. "Joo", "Ei", "Niin", "En tiiä", enkä itse ees tajunnut sitä. Nyt kun olen paremmassa kunnossa, niin jaksaisin jotain puhuakin varmaan. Ja tarve olis puhua. En vieläkään halua selittää mitään pitkiä juttuja kenellekään tai puhua kaikkien kanssa edes "niitä näitä". Mutta mun kohdalla on tapahtunut piristymistä olon parantuessa ja olen siitä iloinen. Ihmiset on erilaisia, mut noin kävi mulla.

🙂🌻

Hei Friden,

kykenen hyvin samaistumaan tilanteeseesi. Itsellänikin lukio on ajoittain aiheuttanut siinä määrin henkistä päänvaivaa, että terapeutin juttusille päädyin. Toki ongelmani alkoivat jo kauan ennen lukioon menemistä, mutta alussa opiskelu tuntui hyvinkin miellyttävältä ajatukselta. Itsellänikin keskittymisvaikeudet hankaloittivat opiskeluani, lisäksi heikon aloitteellisuuteni takia monet työt kasautuivat pahimmassa tapauksessa yhdelle illalle. Pahimman henkisen romahdukseni takia itse vietin kaksi viikkoa sairaslomalla ja jaottelin koulunkäyntini kolmeen ja puoleen vuoteen. Terapeuttini auttoi minua jäsentelemään ajatuksiani ja asennoitumaan elämään uudella tavalla. Maailmassa on paljon mielekästä nähtävää ja koettavaa, eikä lukiosuorituksemme aseta loppuelämäämme niille urilleen. Vaikeita hetkiä on ajoittain edelleen ollut, mutta nyt olen selviytynyt jo ilman terapiaistuntojakin ja valkolakin saan kuin saankin päähäni joulukuussa. Yliopisto kutsuu asepalveluksen jälkeen.

Minä pääsin irti välillä turhankin korkeista odotuksistani kun lopultakin tajusin, etteivät voimavarat yksinkertaisesti riitä. Olen kuitenkin varsin onnellinen siitä, että olen osannut panostaa itselleni tärkeisiin aineisiin ja suoriutua muista parhaan taitoni ja jaksamisen mukaan, enempää ei voida keneltäkään odottaa. Kirjoitin kaikkiaan kuusi ainetta ja kaikki ovat kyllä menneet odotuksien mukaan ja osa paremminkin. Pitää vain uskoa itseensä, mutta myös tietää omat rajansa ja yrittää parhaansa näissä puitteissa. Turhalla stressaamisella on tapana vain saada ihmiset lukkoon ja saattaa tutuissakin aineissa ala-arvoisiin suorituksiin. Itsekin kuvittelin reputtavani yo-kirjoituksissa, mutta selvisikin ettei kansallinen taso niin ihmeellinen ollutkaan. Oma panos riitti ja kannatti. Mikäli opiskelu tuntuu kovin raskaalta, tee itsellesi pienempiä välitavoitteita opintojen suhteen ja muista palkita itsesi onnistumisista. Eriin jaoteltuna työt eivät kasaudu ja huippuja saavutetaankin useita pienempiä sen sijaan, että vain lopussa odottaa se kaiken työn takana oleva Mount Everestin huippu.

Niinkin koruttomalta kuin se saattaakin kuulostaa, luulen omalla kohdallani tietyntyyppisen yksinäisyyden olleen vain hyväksi opintojeni kannalta. Kavereista on toki tukea, mutta osaavat ne kyllä häiriötekijöitäkin olla. Olen itse hyvin introvertti luonne, mutta silti eniten koulun käytävillä tuli jutusteltua itselle ennalta tuntemattomien, samalla tavalla vähän hiljaisempien oppilaiden kanssa. Useimmiten opinnoista keskusteleminen heidän kanssaan oli monella tavalla palkitsevampaa kuin niiden, joita tunsi entuudestaan ja jotka löysivät tiensä "seurapiireihin" lukioon astuttuaan. Niinkin oudolta kuin se kuulostaakin, uusia tuttavuuksia olen alkanut näin vasta 19 vuoden iässä löytää helpommin. Ns. auktoriteettien puhuttelu hermostuttaa edelleen itseäni suuresti sosiaalisten tilanteiden pelon takia, mutta sekin on alkanut tietynlaisen asennemuutoksen myötä helpottaa.

Ennen kaikkea: usko itseesi ja kykyihisi, jyrkkäkin ylämäki tasoittuu varmasti edes joskus!

Kylläpäs viime kirjoituskerrastani on pitkä aika! 😮 Tuntuu nyt vaan siltä, että on aivan pakko avautua.

Tämän muutaman kuukauden sisällä ei ole ehtinyt tapahtua mitään kovin erikoista. Käyn nykyään säännöllisesti terapiassa kerran 1-2 viikossa, en ole kuitenkaan suostunut aloittamaan lääkitystä. Tuon lääkityksen aloittaminen on kyllä käynyt muutaman kerran mielessä. Olo on vaan jo melko epätoivoinen, kun ei terapiakaan tunnu lainkaan toimivan. En ole varma, pitäisikö 7 terapiakerran jälkeen mitään vaikutusta vielä näkyäkään, suhteellisen hidasta kuin tuo terapiahoito kuulemma on. Lukiota kuitenkin pitäisi jatkuvasti käydä, tehdä erilaisia tehtäviä ja opiskella, kirjoittaa esseitä, lukea kokeisiin... Viimeisimmän koeviikon tulokset olivat sellaista 4-6½ luokkaa. Seuraava koeviikko onkin jo parin viikon päästä. Saan todennäköisesti jälleen yhtä alhaisia tuloksia.

Nykyään en yksinkertaisesti vain jaksa lukiota. En pysty enää uskomaan, että lukio-opiskelullani olisi mitään merkitystä, kun menee nykyään niin kovin huonosti, enkä jaksa lukea enää kokeisiinkaan. Tehtäviä on päässyt kasaantumaan entistä enemmän, ja lisää tulee ihan koko ajan. Olen jo aivan romahduspisteessä. Jokainen päiväkin on vain pelkkää stressiä ja itkua.

Unelmani mihinkään yliopistoon pääsemisestä voisi varmaan saman tien unohtaa 😞

Hei Friden!

Olen itse samassa elämänvaiheessa kuin sinä, ja tunnistan itseni sinun tekstissäsi siinä määrin että se voisi jopa kertoa minusta itsestäni!

Olen siis 17-vuotias lukiolainen, ja olen sinun tapaasi lukion toisella vuosikurssilla. Tänään minun olisi pitänyt harjoitella matematiikan kokeeseen, mutta luettuani tekstisi en halunnut muuta kuin vastata siihen! 😀

Olen jo pienestä pitäen ollut ankara itseäni kohtaan ja vaatinut itseltäni mahdottomuuksia. Jos joku koe meni "huonosti" (eli ei täydellisesti 😉), pidin itseäni epäonnistuneena ja arvottomana ihmisenä. Rankaisin itseäni sekä psyykkisesti että fyysisesti, ja se ei ainakaan auttanut kohottamaan itseluottamustani... Tätä tein jo alakouluikäisenä, ja se tuhosi nopeasti itsearvostukseni täysin, enkä vieläkään aina osaa arvostaa itseäni paljoakaan, elleivät jotkut ulkoiset todisteet (esim. hyvät arvosanat) pysty todistamaan "hyvyyttäni".

Huono itseluottamus ja suoranainen viha itseäni kohtaan sai minut tuntemaan juuri kuvailemallasi tavalla. Tuntui siltä että en voisi ikinä kiinnostaa ketään, ja että kukaan ei välitä eikä pidä minusta. Tältä minusta tuntuu vielä tänäkin päivänä aina silloin tällöin, mutta onneksi ei enää yhtä usein kun vielää pari vuotta sitten.

Olen itsekin suhteellisen hiljainen, ja rauhallinen henkilö, eikä minullakaan ole juurikaan ollut oikeita kavereita, varsinkaan sellaisia jonka kanssa olisi voinut puhua vakavista, henkilökohtaisista asioista. Haluan vaan tässä välissä sanoa, että vaikka olen joskus itsekin kironnut omaa rauhallisuutani ja hiljaisuuttani, niin olen ajan myötä huomannut että meidänkaltaisemme (jos nyt niin voi sanoa... 😉) ihmiset yleensä olvat niitä syvällisempiä ja hienompia ihmisiä, joiden kanssa oikeasti pystyy keskustelemaan, joiden kanssa pystyy oikeasti ystävystyä, ja niitä joihin oikeasti voi rakastua. Ainoa ongelma on se, että hiljaisiin ihmisiin voi aluksi olla vaikea tutustua. =)
Olen muuten myös täysin samallainen kun sinä esim. sukukokouksissa. Olen enimmäkseen hiljaa, ja periaatteeni on että pidän suuni kiinni ellei minulla ole mitään järkevää sanottavaa! =)

"Milteimpä kaikki jotka ovat tehneet tuttavuutta minuun, ovat ennen pitkää kaikonneet luotani kun ovat saaneet persoonallisuudestani enemmän selville. Näin on käynyt jo niin monta kertaa, ettei muihin ihmisiin tutustuminen ja heidän kanssaan oleminen enää jaksa kiinnostaa, kun en loppujen lopuksi edes kelpaa kenellekään."

Tämä kuullostaa hyvin tutulta! En kuitenkaan usko että vika olisi ollut sinussa, kunhan vain olit oma itsesi, etkä yrittänyt esittää ketään toista. Omasta mielestäni vaikutat syvälliseltä ja mukavalta ihmiseltä, ja ehkä myös hieman ikätovereitamme kypsemmältä. Suurin osa nuorten suhteista ovat pinnallisia, ja sen takia myös katoavaisia, mutta tiedän että löydät vielä jotain syvempää jos vain sitä itse haluat, ja olet avoin. Avoimuudella en todellakaan tarkoita sitä että sinun pitäisi teeskennellä olevasi jokin toinen henkilö! Ole vain oma itsesi, ja yritä olla eristäytymättä (tiedän, tiedän, helpommin sanottu kuin tehty!😉)

“On kurjaa joutua koulussa väkisin kuuntelemaan, kuinka hyvin muilla elämässään menee ja mitä hienoa he ovat taas kerran saavuttaneet.”
Tämä on minun suurin ongelmani tällä hetkellä, ja syy siihen että ylipäätään eksyin näille sivuille! =D Olen kyllästynyt kuulemaan sittä miten muilla oli niin hauskaa viikonloppuna, ja miten joku on löytänyt uuden tyttöystävän, ja siitä miten joku toinen on jo onnistunut löytämään itselleen kesätyöpaikan. Tämä ärsyttää minua suuresti kun ajattelen omaa arkista elämääni ja sitä, miten hain yli 30 kesätyöpaikkaa, kuitenkaan saamatta mitään työpaikkaa. Mutta totuus on kuitenkin se, että ei kenenkään elämä loppujen lopuksi niin täydellistä ole, hienot asiat vaan nostetaan esille, mikä saa toisen elämän vaikuttamaan paremmalta kuin mitä se oikeasti on. Olen aivan varma että sinunkin elämässäsi koittaa valoisampi aika! =)
“Nuoruuskin on jo valunut aivan hukkaan samaan aikaan kun monet muut ovat ottaneet siitä kaiken irti.”
Siltä minustakin on tuntunut vielä ei niin kauan sitten, mutta uskon että, ja olen myös huomannut että elämä alkaa pikkuhiljaa näyttää valoisammalta näin aikuisuuden kynnyksellä! Otan asiat rennommin, enkä enää ota kaikkea niin vakavasti.
Uskon myös että elämästä osaa myös nauttia paremmin, ja sitä osaa arvosta enemmän mikäli on joskus saanut kärsiä. Elämähän on vain sarja ylä- ja alamäkiä, huipuista pitää yrittää nauttia, ja synkkinä aikoina pitää yrittää kestää!
“Olen aina ollut hirvittävän huono ilmaisemaan itseäni puhumalla”
Minulla taas toisin päin. Olen aina ollut huono ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla. Toivoisin että voisin kirjoittamisen sijaan puhua kanssasi! =) Olet muuten todella hyvä kuvailemaan tunteitasi näin tekstimuodossa!
“Asiasta syntyisi suvun keskuudessa kauhea haloo, ja muutenkin olo olisi kuin luuserilla. Lisäksi omaan periaatteen, että haluaisin päästä ylioppilaaksi samaan aikaan kuin muut luokkalaiseni (jos siis ylioppilaaksi tulen koskaan pääsemään), enkä pitkittää lukiota 4 vuoteen”
Neuvon sinua seuraamaan omia tunteitasi, yritä olla välittämättä toisten mahdollisista reaktioista (taas jälleen kerran helpommin sanottu kuin tehty! 😉). Ymmärrän kuitenkin sinua, enkä itsekkään haluaisi että omat opintoni pitkittyisivät.
“(jos siis ylioppilaaksi tulen koskaan pääsemään)”
Kullostaa minulta! =) Olen tunnettu pessimistisyydestäni, vaikka itse koenkin olevani realisti enkä pessimisti! Niin ja varmasti pääset, kunhan vain haluat ja jaksat! =)

Yritä jaksaa elää läpi näiden vaikeiden aikojen! Älä ole liian ankara itseasi kohtaan ja muista, sinä olet todellakin tutustumisen arvoinen henkilö! Jos en olisi sitä mieltä, niin en olisi ikinä kirjoittanut mitään (sillä en todellakaan pidä kirjoittamisesta 😉). Ja jos minä olen sitä mieltä että sinä olet tutustumisen arvoinen ja kiinnostava ihmininen, niin voit olla varma, että monet muutkin ovat sitä mieltä!

Ystävällisin terveisin
-Leo