Syksy, kaamos ja kyllästymisen aika, eihän se muuta voi tarkoittaa kuin sitä että palaan tänne taas. Elämäntilanne on sama kuin aina aiemminkin, en hae apua ja jatkan silti siitä valittamista, ettei apua heru. Lukioarki jatkuu samana puurona ja yksinäisyys tukehduttaa. Ei ole ketään kenelle puhua, joten kirjoitan ja toivon, todellakin toivon että joku jossain on tarpeeksi itsetuhoinen tai kyllästynyt kiinnostumaan tästä.

Koko kesän kestäneen kiellon jälkeen tulin taas koulun alettua siihen tulokseen ettei masennus miksikään muutu vaikka kuinka sen yrittää sivuttaa. Elämä käy kokoajan vaan rankemmaksi vaikka kapinavaihe on jo ohi. Elämään on tasainen välinpitämätön asenne sen jälkeen kun ymmärsin yksi uneton yö, että kuolema tulee yrittämättäkin lähemmäksi hetki hetkeltä. Se ajatus tuo mulle jotain sairasta lohtua, että joku päivä kuolen. Se on ainut asia mitä odotan tässä elämässä, ja olen liian väsynyt tekemään sen eteen enää mitään.

Tänään mua raastaa erityisesti kaksosuus. En muista olenko siitä koskaan kirjoittanut yhtä paljon kuin tänään. Täytän hetken päästä 18, ja autokoulu odottaa ensi maanantaina. Pakko mennä, koska sisko käskee. Sen on pakko mennä koska sen kaveri käskee, ja minähän seuraan kiltisti perässä koska en jaksa huutoa enää. Koko elämän olen kuunnellut huutoa siitä, että olen joskus eri mieltä jostain asiasta. Minä joudun aina tyytymään haukkujen kuunteluun, ja jostain kummallisesta syystä se on oiketeuttua vain niin päin. Ei koskaan saa mun puolelta tulla edes mielipidettä, muuten koko perhe huutaa ja kiroaa että mitä helvettiä sä luulet, et sä saa sanoa siskollesi vastaan. Sen sana on ja tulee aina olemaan laki.

Mun äitikin on kaksonen, ei tosin identtinen, mutta hänelläkin on kaksoissisko. Puhuttiin aiheesta viikonloppuna, itkin että en jaksa enää. Sain vastaukseksi että been there done that, ja ehkä kuvaavimman lauseen koko tilanteesta: ”kun sisko löi ja löin takaisin, minä itkin ja pyysin anteeksi, aina”. Niin se on aina ollut. Sisko lyö ja huutaa, ja jos sanon pienintäkään asiaa takaisin joudun siitä pyytämään anteeksi. Kuulen tappouhkauksia ja itsemurhakehotuksia jatkuvasti, mutta minä olen se joka aina pyytää anteeksi. Nollaan tekemäni vahingon parhaani mukaan samalla kun mun sisällä tikittää aikapommi.

Mun elämä ei ole omani. Se on hänen, ja mä olen sivustakatsoja. Mulla ei ole ikinä ollut unelmaa, ei tulevaisuutta. Sisko on halunnut olla floristi, laulaja, prinsessa, taiteilija. Minä en ikinä mitään, koska ei mun elämälläni ole mitään merkitystä. Mun tehtäväni on pysyä poissa tieltä ja katsoa, että sisko selviää. Olen siskon kaveriporukan naurunaihe, ja silti en voi lähteä. Mulla ei ole ketään muuta kuin siskoni, hän on mun listan ensimmäinen ja viimeinen ihminen. Mä tuskin olen hänen listallaan ollenkaan. En koskaan oppinut elämään yksin, ja yksin olen hukassa. En pysty mihinkään, en pääse koulun ruokalaan yksin, en osaa olla välituntia yksin.. Mulla ei ole elämää ilman häntä, ja hänen elämänsä on täynnä ihmisiä ja asioita jotka eivät ole osa mun elämää.

Tätä on uskomattoman vaikea selittää järkevästi, etenkin kun en tule koskaan tietämään mitä oma elämä tarkoittaa. Mun jokainen päivä on jaettu, eletty varjossa. Jokainen päätös molempien kannalta harkittu, suurin osa hänen takiaan pyörretty. Kaikki mun keskustelut liittyy häneen, ihmiset jotka puhuu mulle kysyy vain ja ainoastaan hänestä.

Olen niin väsynyt. Mulla ei saa olla omia tunteita, ei huonoa päivää. En saa valittaa ääneen ilman että mulle huudetaan. En saa kertoa päivästäni ilman että mun päälle puhutaan. Mitään ei silti ole tehtävissä, mulla ei ole ketään muuta kuin hän eikä hän ole enää täällä mua varten.

Elämässäni ei ole edes vapautta lopettaa sitä, koska se sama köysi johon itseni hirttäisin kuristaisi hiljalleen hänetkin. Vaikka kuolisin kaikki huomio menisi hänelle, se ajatus mua eniten itsemurhassa häiritsee. Vaikka ottaisin itseltäni hengen ei kukaan muistaisi mun nimeä, olisin yhä vaan sen toisen sisko joka kuoli. Kaikki keskittyisi vaan siskon hengissä pitämiseen ja paapomiseen, eikä kukaan miettisi kahtaa kertaa miksi sille toiselle kävi huonosti. Mun elämä on helvettiä josta en pääse koskaan pois. Työni sivustakatsojana kärsimyksessä jatkuu vielä vuosikymmeniä enkä tule koskaan kokemaan mitä on olla oma itsensä. En jaksa enää.