Liioittelenko asioita?
Hei vaan kaikille!
Olen tässä kuussa 16 vuotta täyttävä poika. Vaikka elämäni on vasta alussa, niin siltä ei todellakaan tunnu; elämäni on mennyt päin helvettiä koko yläasteen ajan. Toisinaan mietin, että liioittelenko vain?
Kaikki alkoi vuoden 2008 alussa, jolloin kävin kuudennetta luokkaa ja aloin potemaan todellista yksinäisyyttä. Olen aina ollut hyvin ujo ihminen, enkä saa kavereita mitenkään helposti. Silloin mulla oli mun ensimmäinen ja ainoa paras kaveri, mutta välit meni poikki ihan kokonaan. Olin koko loppuajan ala-asteella ihan yksin. Sain kuulla välillä jotain nälvimistä sekä piikittelyä, mutta en vain välittänyt.
Kumminkin kevättä lähestyessä masennuin. Kävin maalaiskoulua ja ensi syksynä minut pistettäisiin kaupungin yläasteelle, josta en tunne ketään. Olin aivan varma, että mua tultaisiin kiusaamaan sielä yläasteella. En tiedä mistä tuo tunne tuli, mutta se jatkui läpi kesälomani (=kesälomani oli pilalla, mietin asiaa koko ajan. Itkin, ahdistuin, masennuin, eristäydyin.)
Syksyllä koulun alotettuani kaikki kumminkin tuntui menevän täydellisesti, mutta ensimmäinen liikunnantunti muutti asiat. Rinnakkaisluokan ’kovikset’ ottivat heti mut silmätikukseen. Aluksi he nimittelivät, mutta henkinen kiusaaminen paheni pahenemistaan. Onneksi se ei ollut fyysistä, mutta pahalta se tuntui. Lopulta se äityi niin pahaksi, että todellakin masennuin. Aloin käyttämään alkoholia ja rupesin polttamaan, mutta se loppui kumminkin lyhyeen.
Lopulta en kestänyt sitä painetta, minkä ne aiheutti mulle. Kävin koulupsykologin juttusilla, mutta ei se mitään auttanut. Lopulta kirjoitin tästä kirjeen äidilleni (kasbotusten puhuminen pelotti) ja menin rehtorin puheille. Aluksi kiusaamista ei meinattu saada kuriin, mutta kyllä se saatiin joulun aikoihin loppumaan.
Asiat näyttivät menevän täydellisesti; sain uusia kavereita, kiusaajat eivät enään välittäneet ja sain yhden todella yvän ystävän. Kumminkin kiusaaminen jatkui pian, joka kohdistui myös tuohon hyvään ystävääni. Päätimme yhdessä mennä taas rehtorin puheille ja se saatiin jälleen loppumaan.
Sen jälkeen mua ei ollakkaan kiusattu, mutta tuntuu että se jätti muhun todellakin arvet. Myös tunnen itseni todella yksinäiseksi. Kyllähän kavereita koulussa on, mutta en voi olla sielä oma itsen. Piilottelen koko ajan itseäni ja olen yhä arka liikunnantunneilla, vaikka tiedän ettei siellä mitään tapahtuisi. Olen kaikki päivät kotona, en tapaa lainkaan ’kavereitani’. Mulla ei ole todellisia ystäviä, ei ainuttakaan.
Tuntuu, että nuo kiusaamisen arvet ja yksinäsyys on saanu mut masentumaan lopullisesti. Itsetuhoisia ajatuksia on liikkunut päässä vuoden päivät, mutta en ole tehnhyt mitään kun en halua satuttaa itseäni. Mutta silti vaan haluaisin pois täältä. Itken joka päivä, saatan purskahtaa itkuun tuosta vain.
Viime vuonna myös pistin juoppo-isääni välit poikki enkä voi sietää isäpuoltani, joka on hieveä kontrollifriikkikusipää. Olen miettinyt, että onko tällä elämällä mitään tarkotusta. Pidän mun elämääni arvottomana ja tää tuntuu vaan yheltä pelleilyltä koko homma. Tuntuu ettei ole tulevaisuutta. Vaikka me muutetaan kesällä täältä pois ja pääsen täysin uuteen opiskelupaikkaan, saan uuden alun aloittaa omana itsenäni ilman feikkaamista tms, mutta tämäkään ei jaksa lohduttaa mua enään. Jos kukaan ei haluakkaan olla mun kaveri tai mitään?
Kesäkään ei ilahduta, kun nekin olen vaan ollut yksin kotona. Tuntuu vaan etten oikeasti jaksa tätä enää, en jaksa. Kellekkään en ole enään tästä puhunut, kun ei kumminkaan kukaan ymmärtäis, etenkään äitini.
Heippa
Olet toiminut todella upeasti eli kun on ollut ongelmia niin et ole jäänyt
yksin vaan hakenut apua.
Koulupsykolookilla kun olet käynyt kun on masentanut / ahdistanut ja käy niin monesti
kuin tarvitset apua.
Rehtorille kun sinua on kiusattu ja koulu kiusaamiseen pitää heti puuttua jos joku
kiusaa niin heti menet rehtorin juttusille.
Hyvä kun olet jättänyt alkoholin ja tupakan pois äläkä koske ikinä.
Minä kyllä ymmärrän sinua kyllä hurjan hyvin ja sinun vaikeudet minullakin on
ollut kurja lapsuus ja nuoruus ja siitä olen noussut niin sinäkin siitä nouset
Minä autan, neuvon, tuen sinua ja olen sinun ystäväsi vaikka näin netin välityksellä.
Niin tiedät että et ole yksin.
Mutta toivoisin että menisit heti esim kouluterveyden hoitajan juttusille kun sanoit
että on masennusta, ahdistusta, itsetuhoajatuksia niin saisit varmasti apua ja jos
paha olo pitkittyy niin se yleensä pahenee ajan oloon jos ei hae apua.
Nyt sinulla on vaan heikko hetki elämässä niin se kun hoidetaan pois niin elämäsikin
siitä järjestyy.
Oletkos kysynyt kesätöitä esim kaupungilta / kunnilta, kaupoista, mansikan poimintaa jne
ja tärkeintä on että et jää etkä ole yksin !!!
Kaunista kevättä sinulle
Hyvä että olit sitkeä ja sait kiusaamisen loppumaan. Tilanteesi kuulostaa aika paljon samalta kuin millainen omani oli yläasteella. Hyviä kavereita voi olla vaikea löytää, etenkin samasta koulusta, jos useimpien ikäistesi kiinnostuksenkohteet poikkeavat omistasi.
Paras neuvo mitä pystyn omalla kokemuksellani antamaan, on että kaikki muuttuu paremmaksi kunhan selviydyt peruskoulusta ja pääset vaikuttamaan enemmän omaan elämääsi. Koko loppuelämä ei ole samaa synkeää rämpimistä samassa suossa.
Tällä hetkellä kannattaa ehkä pitää katse tuossa kesässä ja uudelle paikkakunnalle muuttamisessa - yritä vain kovasti jaksaa siihen asti, ja sitten voit karistaa harteiltasi nykyisen asuinpaikan pölyt. Hyvässä lykyssä siellä sinulle jaetaan paremmat kortit.
Halusin tuohon otsikon kysymykseen todeta, että ET LIIOITTELE! Jokaisen kokemukset ovat erilaisia ja jokaisella on oikeus omiin kokemuksiinsa. Jos tunnet huonoa fiilistä, on sinulla siihen täysi oikeus, eikä se ole sinun syysi. Raskaita ajatuksia ja masentuneisuutta voi tulla, vaikka ei olisi taustalla mitään rankkoja kokemuksia. Sinun kohdallasi nuo kokemukset koulukiusaamisesta ja muusta ovat varmasti yksi tekijä, jotka ovat taakkaa vielä muun ohella lisänneet.
Minä kannustan sinua juttelemaan pahasta olostasi avoimesti. Jos äitisi ei tunnut luonnolliselta vaihtoehdolta, niin ehkäpä apu voisi löytyä jostain muualta? Opettajat, koulun terkkari, terveyskeskuksen lääkärit ja hoitajat, kuraattori, psykologi, opo, sukulaiset, naapurit, tuttavat, seurakunta, nuorisotyöntekijät jne..? Olisiko näiden joukossa joku mahdollinen, jolle voisit kertoa ajatuksistasi? Yksin ei kannata jäädä!
Muutto on tosiaan jälleen mahdollisuus "aloittaa alusta" uudessa paikassa, mutta jos ongelmat ja masentuneet fiilikset edelleen jatkuvat, on sinun tärkeää hakea niihin apua! Älä siis päästä tilannetta menemään liian pitkälle, ennen kuin hakeudut tuen piiriin! Vaikka koit, ettei käynnistä koulupsykologin luona ollut mitään apua, ei se tarkoita, etteikö mikään apukanava voisi toimia..
- Kristina