Kirjoitan hetkellisestä ajasta siitä, mitä koen nyt äitini kuoltua. On ollut raskasta, mutta jaksan muistaa äitiäni hyvinä ja pahoina aikoina, sekä surulla, että ilolla.

Äitini kuoli noin kolme vuotta sitten. En muista aivan kaikkea, koska olin todella shokissa siitä. Kaikki on sumentunut siitä illasta.. ainoa asia minkä muistan on se, miten näin vain äitini makaavan suojatiellä pää veressä. On kivuliasta ajatella, mutta se kuulema helpottaa, kun päästää asiat ulos eikä hautaa sisäänsä. Minuun se auttoi, kun joku kuunteli, varsinkin kun ihminen oli vieras ja hän osasi todella auttaa.

Minulla oli myös 5 vuotias pikkuveli joka menehtyi vähän ennen äitiäni. Pidän itseäni syyllisenä siihen. Olin hakenut häntä tavalliseen tapaan tarhasta ja lähdimme kävelemään kotiin. Tarhan ja kodin välisellä matkalla joudumme siis menemään neli suuntaisesta risteyksestä ja yhdessä kulmassa ei ole liikennevaloja, eli joudumme itse harkitsemaan tarkkaan milloin menemme. Olimme siis ylittämässä juuri katua, kun veljeni huomasi että hänen nallensa oli tippunut vähän matkan päähän suojatien alkuun. Veljeni riuhtaisi itsensä kädestäni ja juoksi hakemaan nallea. Huusin kovaa, mutta huutaminen siirtyi jo heti itkuun. Olihan se jo liian myöhäistä. Siinä makasi pikkuveljeni. Olin todella avuton kun en tiennyt mitä tehdä. En tiedä miten sen tilanteen olisi pitänyt mennä, mutta olen sitä mieltä ollut siitä asti, että se oli syytäni.

Nyt sitten toivun tästä ja elän isäni kanssa. Se onkin jo seuraava ongelma. Äitini kuoltua meillä alkoi mennä rahaa ja isä tuli mitä ihmeellisimpiin aikoihin kotiin ja aloin huolestua. Isäni tietysti oli alkanut juomaan. Se pahentui päivä päivältä. En ole hänelle katkera siksi, koska olen niin ”sokea” ja rakastan häntä liikaa, vaikka hän juo ja pahoinpitelee minua melkein aina. Hän ei osaa enää edes olla selvin päin. Jos hän tulee kerrankin selvin päin kotiin, niin se on yhtä huutamista minulle. Mistään ei tule mitään.
Muutin sitten vähäksi aikaa mummilleni, mutta ei se auttanut asiaa. Isäni kävi mummini ovella ja mummi ei päästänyt häntä tietysti sisälle, koska isä oli niin humalassa. Pelkäsin todella, koska joka kerta isäni rikkoi jopa rapun ikkunan päästäkseen rapun aukioloaikojen jälkeen tapaamaan minua, kun mummi ei heittänyt avainta.

Isä sitten ”raitistui” parin kuukauden jälkeen käytyään terapiassa. Mutta se alkoi sitten taas. En kertakaikkiaan kestänyt häntä. Joka kerta kun näin hänet, maistoin verta suussa. En tiedä miten raskasta on huumekäyttäjillä jotka taistelevat irti huumeista, mutta minä todellakin alan olla toivoton isäni suhteen. Onko se edes normaalia, että oma isä koskee rintoihini ja lyö takapuoleeni ja kehuu vaatetustani ja sanoo että minun pitäisi pukeutua paljastavammin, että kauniit rintani kuulema näkyisivät. Tiedän, se ei ole normaalia. Olen nykyään turvakodissa ja näen isääni harvoin, mutta minulla on koko ajan suurin huolen aihe se, että mistä isäni löydän seuraavaksi. Mistään katuojasta häntä en tahtoisi löytää, mutta olen nykyään oppinut olemaan vähän katkerakin hänelle. En ansaitse sitä, mitä hän tekee minulle äidin ja veljeni kuoleman jälkeen. Mutta rakastan häntä.

Kesä alkaa, enkä haluaisi pilata kesän alkuanne tälläisellä tarinalla, mutta kiitos niille jotka lukevat! 🙂