Kaikki alkoi vuosi sitten. Erosin suhteesta joka vei voimiani. Asia oli ehkä liian vaikea kohdata rehellisesti. Vedin naamarin kasvoilleni ja verhon elämäni eteen ja päätin että pärjään.
Hukutin ajatukseni juoksuun ja urheiluun. Päätin että pärjään enkä antanut varaa lipsua päätöksestäni.

Nyt elän hyvännäköistä elämää. Paljon kavereita, ohjelmaa ja koulupaikka. Todellisuudessa en ole selvinyt erosta ollenkaan.

Kuoren alla on rikkinäinen, epävarma ja kaaoksessa oleva tyttö.
Asiat jotka muistuttavat menneestä saa minut murtumaan.

Kerran olin tilanteessa jossa jouduin tukeutumaan kavereideni apuun, siinä minulle iski pakokauhu ja elimistö reagoi voimakkaasti. Jälkeenpäin ymmärsin että reagtia johtui siitä että jouduin olemaan ”heikko” koska en pärjännyt yksin.

Minun on myös ollut vaikea olla ihmisten kanssa jotka olivat läheisiä seurustellessa.

Mitä teen. Mistä apua. En selviä yksin mutta olen liian heikko sitä myöntämään. Pelottaa milloin en enään jaksa ja romahda kokonaan.

Kerran yritin soittaa ja varata aikaa terveydenhoitajalle. Hän alkoi tivaamaan miksi haluan terveystarkastusta, en pystynyt puhelimessa siihen, löin luurin korvaan ja purskahdin itkuun. Sitten puuteroin punaiset silmäni, lähdin tekohymy kasvoille lenkille ja sulkeuduin kuoreeni takaisin.

Poika jonka kanssa olin, on jo seurustellut uuden kanssa melkein siitä asti kuin lopetimme. Hän hehkuttaa oman elämän onnea ja minä sanonut hänen ansainneet sen. (Enhän siinkään tilanteessa voi verhoani raottaa) Kerron kaikille että olen helpottunut kun suhde loppui ja nyt paljon vapautuneempi.

Säälittävää mutta totta.

Eihän tällainen elämä ole elämisen arvoista ollenkaan..