Olen kyllä nyt keittänyt itselleni sellaisen sekasopan, etten tiedä miten sen pystyy syömään.

Vaikeinta on, kun en tiedä mistä kaikki oikein alkoi.

Kun olin pieni, aloin voida fyysisesti pahoin joka päivä, siis minua oksetti. Olen myös pienestä asti pelännyt oksentamista, ja jouduin siis pienenä olemaan tekemisissä tämän pelon kanssa päivittäin (ja toki vieläkin). Muistan miten itkin iltaisin ja kyselin äidiltä että ”enhän vain oksenna?”

Syytä pelkoon en tiedä, johtuuko se siitä että minua alkoi oksettaa, vai voinko pahoin koska pelkään?

Olin pienempänä hyvin ulospäin suuntautunut. Minulla oli paljon kavereita.

Pahasta olosta huolimatta yritin aina vain mennä eteenpäin.

Ylä-asteella aloin sitten hieman karsia menojani, pahoinvoinnin mukaan.
Pahoinvoinnille ei siis syytä ollut löydetty ja sitä esiintyi siis joka päivä.
En lähtenyt luokkaretkille, koska pelkäsin että voin pahoin sielläkin.
Minua oltiin ala-asteelta asti kiusattu erään ulkonäöllisen seikan vuoksi. Seiskalla sain parhaimman ystäväni ikinä, hän oli täysin eri maata kuin minä, aivan kuin malli ja todella suosittu, kaikki pitivät hänestä ja hän uskalsi täysin rinnoin olla oma itsensä, toisin kuin minä, pidin itseäni rumana. Tuo ystäväni puolusti minua aina kun joku haukkui tai kiusasi. Ehkä juuri siksi tulin tavallaan riippuvaiseksi hänestä. Jos hän ei ollut mukana, en mennyt minäkään.

Sitten hän alkoi seurustella, ja tottakai minä olin mustasukkainen. Minulla ei ollut enää mitään tekemistä kun hän vietti aikaa poikaystävänsä kanssa. Suutuin hänelle todella usein.

Sitten tapasin nykyisen miesystäväni. Hän on monta vuotta minusta vanhempi. Suosittu, hyvännäköinen ja sellainen josta ajattelin että hän ei ikinä voisi kiinnostua minusta. Olinhan todella monta vuotta nuorempi, eikä hän ollut mikään tavallinen teinisuhteita kaipaava ihminen.

Hän oli juuri eronnut kauniista ja toki myös ”aikuisesta” naisystävästään.

Aloimme tapailla, olin onneni kukkuroilla. Mies oli vielä kiinni ex-kumppanissaan. He näkivät toisiaan säännöllisesti. Hänen mukaansa he vain vielä jakoivat tavaroita yms.
Kuitenkin näin joskus että hän oli mm. exänsä luona yötä.
Sitten sorruin lukemaan hänen viestejään, joissa hän vannoitti eksälleen vielä rakkauttaan, sanoi että minä olen vain keino tehdä hänet mustasukkaiseksi. Pistin välimme poikki, mutta pari päivää myöhemmin hän pyysi anteeksi ja sanoi ettei enää pidä yhteyttä eksään ja minähän olin taas onneni kukkuroilla.

Aloin asua hänen luonaan melko nopeasti. Halusin viettää kaiken aikani hänen kanssaan. Ystäväni oli eronnut omasta poikaystävästään, mutta nyt minä olin se joka halusi olla kaiken ajan tämän miesystäväni kanssa. Hänen naisystävänsä oli vieläkin kuvioissa jonkun verran, tiedän että he soittelivat ja että miesystäväni aina humalassa ollessaan tunnusti taas rakkauttaan häneen. Minä olin niin korviani myöten rakastunut että annoin joka kerta anteeksi, vaikka hän kohteli minua kuin roskaa ja ties kuinka monta kertaa petti minua.

Erkaannuin ystävästäni aika tavalla.

Kesällä tulin raskaaksi. Siitä olin salaa haaveillut jo kauan aikaa, se olisi keino jolla miesystäväni olisi pakko sitoutua minuun loppu elämäkseen. Tottakai tajuan nyt että se oli todella typerästi ajateltu, olinhan vasta 16 vuotias. Miesytäväni kuitenkin painosti minut tekemään abortin, jonka sitten teinkin.

Ystäväni löysi uusia ystäviä ja meni eteenpäin, kun minä taas käytin kaiken energiani miesystävääni ja taisteluun että hän viettäisi aikaa vain minun kanssani. Joka viikonloppu tappelimme hänen juomisistaan, kun en tietenkään koskaan voinut olla mukana.

Loppukesästä sain tietää että hän oli pettänyt minua erään naisen kanssa. Olin tyrmistynyt. Tuntui että kaikki katsoivat minua ja ajattelivat että olin tyhmä teini, tietäisinpä vaan mitä miesystäväni aina minusta erossa ollessaan puuhaili.
Ja tietenkään en jättänyt häntä.
Olinhan erakoitunut, toki pidin vielä jonkun verran yhteyttä entisiin kavereihin ja ystäviin, mutta totta puhuen en halunnut viettää enää aikaa heidän kanssaan. Halusin vain kasvaa kiinni mieheeni.

Syksyllä miesystävänikin alkoi kiintyä minuun. Hän ei mennyt enää niin paljoa, ja jäi yleensä kotiin jos pyysin.

Pahoinvointia oli vielä vaan joka päivä, mutta olin niin onnellinen ettei se enää haitannut mitään.

Sain suoritettua peruskoulun loppuun vaikka loppu ajasta minulla alkoi olla paljon poissaoloja.

Hain opiskelemaan samalle paikkakunnalle missä asun. Enhän mitenkään olisi voinut opiskella toisella paikkakunnalla, kuin missä miesystäväni teki töitä.

Pääsin opiskelemaan, ja opiskelu meni ihan hyvin. En enää huolehtinut paljoa mieheni tekemisistä, tiesin että hän oli vihdoin ja viimein aidosti minuun rakastanut. Aloin kiinnostua jälleen olemaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa.

Ei tietenkään ole mikään yllätys, että en saanut enää samanlaista sidettä kavereihini kuin ennen. He eivät enää pyytäneet minua mukaan minnekkään, ja eihän heitä voi moittia. Tuntui että minun piti tunkea heidän seuraansa. Jaksoin jonkun aikaa soitella, yrittää löytää tietä takaisin mutta tuntui että he eivät siltikkään kiinnostuneet, se olin aina minä joka soitti, eivätkä he koskaan. Tottakai tulin tästä vihaiseksi. En niinkään mustasukkaiseksi, minulle oli aivan sama viettivätpä ystäväni miten paljon aikaa keskenään tahansa, mutta halusin että he viettivät sitä myös minun kanssani, ja että minä olisin yhtä tärkeä kuin he toisilleen. Heidän seurassaan oli myös vaikeaa olla, tuntui etten enää keksinyt kiinnostavia puheenaiheita, ja he juttelivat keskenään asioista joita minulle ei kerrottu, olin todella ulkopuolinen

Aloin taas muuttaa tekemisiäni pahoinvoinnin takia. Opiskelussani tuli työssäoppimisjaksoja. Tottakai pelkäsin hieman että minulle tulisi paha olo kesken työpäivän, mutta olin toki tottunut jo olemaan pahoinvoinnin kanssa jotenkin. Silti aloin aina pelätä iltaisin että ”entäs jos aamulla on paha olo?”

Kaikki meni silti ensimmäisessä paikassa hyvin. Tosin, kassatyöskentelyä tehtäessä minulla oli aivan hirveän epävarma olo. Ensimmäisiä kertoja siinä ollessani kasvojani kuumotti, aloin täristä enkä tiennyt mitä puhuin. Asiakkaat katsoivat oudosti minua ja täriseviä käsiäni kun yritin antaa rahasta oikean summan takaisin. Olin niin huolissani siitä miltä näytin, ja olin vielä hirveän ujo.

En enää muodostanut helpolla uusia ystävyyssuhteita enkä osannut jutella luontevasti niitä näitä muitten ihmisten kanssa.

Toisella työssäoppimisjaksolla olin eri paikassa, ja minut laitettiin heti kassalle. Se oli kamalaa. Paikka oli todella iso eikä kukaan ehtinyt neuvoa. Oli todella noloa yrittää sopertaa että ”olen pahoillani, olen harjoittelija enkä osaa, teidän pitää mennä toiselle kassalle!”

Miesystäväni jäi samoihin aikoihin työttömäksi. Aloin uudelleen halua viettää kaiken aikani hänen kanssaan.
Lopetin koulun.
Puolustelin tekoani sillä että eihän ammatti edes ollut se, miksi olisin todella halunnut opiskella.

Oli ihanaa olla, kun molemmat olimme lomalla.
parin kuukauden päästä koulun lopettamisesta menin kuitenkin työharjoitteluun. Siellä ei tarvinnut palvella asiakkaita, siivosin kaiket päivät.

Miesystäväni piti lähteä armeijan kertausharjoituksiin kun olin harjoittelussa.

Heti kun tuli päivä jolloin hän lähti, menin ihan paniikkiin. Minua alkoi oksettaa entistä rankemmin. Oli todella levoton olo, en pystynyt syömään, enkä nukkumaan.
Onnistuin silti saamaan harjoittelun päätökseen (juuri kolmena viimeisenä harjoittelupäivänä olivat nuo kertausharjoitukset)
Parannuin heti kun miesystäväni tuli takaisin kotiin.
Tuli taas kesä. Jotenkin turruin, kaipasin muutakin tekemistä kuin vain kotona olemista. En silti uskaltanut enää pahoinvoinnin takia hakea töihin mihinkään.
halusin taas ystäviä, halusin juhlia ja tehdä kaikkea mukavaa niinkuin ennenkin.

Onnistuin luomaan muutamia uusiakin kontakteja vanhojen ystävieni avulla. Mm. ystäväni velipuoleen.
Olimme ensin vain tuttuja. Kuitenkin huomasin, että kun olin hänen seurassaan, muutkin ystäväni alkoivat soitella minulle, ja tottakai tämä vanha ystäväni oli tekemisissä kanssani joka päivä.

Eräänä päivänä sorruin pettämiseen.

En tiedä mikä minua vaivasi. Rupesin haukkumaan poikaystävääni. useita kertoja jo ennen tuota pettämistä pyysin häneltä eroa, vaikka en tavallaan sitä halunnutkaan.

Vakuuttelin poikaystävälleni että ystäväni velipuoli oli minulle vain kaveri. Tottakai hän epäili, vietin hänen kanssaan paljon aikaa.

Sitten eräänä päivänä erosimme. Hänestäkin tuli ilkeä. Hän alkoi heti katsella muita naisia, kehuskeli missä olikaan ollut.
Asuimme kuitenkin vielä yhteisessä asunnossa, vaikka vietin useita öitä kuitenkin ystäväni velipuolen luona. Emme juuri nähneet toisiamme, ja tapaamiset olivat hyvin välinpitämättömiä. Kun minulla oli joku muu jonka kanssa olla, en saanut edes noita ”vieroitusoireita” joita sain silloin kun mieheni oli kertausharjoituksissa. Kunhan ei vain tarvinnut olla yksin.

Olin kuitenkin mustasukkainen kun exä alkoikin taas tapailla muita, ja niin suostuttelin hänet palaamaan kanssani yhteen.

Tästäkös ystäväni velipuoli riemastui. Hän alkoi levitellä minusta ilkeitä juoruja, ja nolasi minut monta kertaa väkijoukon edessä.
Tietenkin, samalla kertaa kun sanoin hei heit hänelle, tein sen myös ystävilleni, jotka eivät sinällään tietenkään minulle pahaa halunneet, mutta he eivät tietenkään halunneet olla riidoissa niiden ihmisten kanssa joiden kanssa minä olin riidoissa.

Elämä kuitenkin meni eteenpäin, ja syksyllä halusin viimein alkaa tarkemmin selvittelemään pahoinvointiani. Suostuin viimein myös tähystykseen, jota olin oksennuspelon takia karttanut.

minun piti käydä sairaalassa muutamia kertoja kaikenlaisissa eri testeissä.
kun ensimmäinen testipäivä koitti, olin paniikissa. Tiesin ettei koe olisi mitenkään kivulias, mutta silti olin kauhuissani.
Kokeet tehtiin toisessa kaupungissa, ja ajomatka oli sietämätön. Sydämeni pamppaili, en saanut henkeä ja tuntui että kuolen.

Menin kuitenkin kaikkiin kokeisiin, vaikka joka kerta sain tuon saman kohtauksen sinne lähtiessä.

Kokeista ei löytynyt muuta kuin sattumalöydöksenä tehty kysta päästä. Se ei kuullemma juurikaan pitäisi vaikuttaa terveydentilaani, mutta piti tutkia silti tarkemmin.

En vain pystynyt siihen enää. Halusin vain olla koko ajan kotona. Samaan aikaan kaikki arjen rutiinit alkoivat tuntua vaikeilta. Rupesin pelkäämään sovittuja menoja.
Paniikkikohtausten aikana minulla oli todella paha olo, ja pelkäsin siis taas että oksentaisin.

Rupesin siirtelemään lääkäriaikoja.

Menin välittömästi kutienkin myös psykologin juttusille. Hänenkin luokseen oli vaikea mennä, sain kohtauksen joka kerta.
Hän varasi ajan psykiatrille, ja lupaili että hän määräisi minulle mielialalääkkeet kohtausten hallintaan.

Psykiatri ei voinut lääkkeitä kuulemma määrätä, sillä ensin piti tutkia tuo kysta.
En mitenkään voinut tutkituttaa sitä. En voinut olla autossa kohtausten aikaan, ja niinkin pitkä matka mitä sairaalaan oli mahdoton.

Mitään ei siis ollut tehtävissä.

En pystynyt enää lähtemään mihinkään. kaupassa käyntikin oli joskus mahdotonta. Kavereiden tapaaminen oli myös mahdotonta.
Aloin heräillä aamuöistä enkä saanut enää unta. Rupsein stressaamaan myös siitä. Ahdistus muuttui joka päiväiseksi, ja sain pahoja kohtauksia usein.

Kirjoitin hädissäni psykologilleni millaiseksi tilani oli mennyt, ja hän varasi uuden ajan psykiatrille.

Psykiatrin vastaus oli kuitenkin sama, lääkkeitä ei voitaisi aloittaa, ja lisäksi hän kertoi että oli suunnitellut, että josko menisin vähäksi aikaa psykiatriselle osastolle.

En tietenkään mennyt, enhän voisi olla erossa miesystävästäni.

Tähän ollaan nyt tultu. Yritin tänään lähteä kirjastoon yksin, kävellen. Matkaa on ehkä kilometri. Sain paniikkikohtauksen, en pysty siihen.
Muutaman tunninkin erossa olo miehestäni tuntuu aivan hirveältä.
Ahdistus on joka päiväistä, en voi mennä minnekkään enkä tehdä mitään.

Olen aina ollut itsemurhaa ja itsensä satuttamista vastaan, mutta nyt vain toivon että tämä kaikki loppuu.

Kaikki vain sanoo että pitää yrittää mennä väkisin, kohtaukset kyllä laantuu kunhan vain uskaltaa mennä. Mutta en vaan pysty.

Kaiken lisäksi minulla on rahahuolia, psykiatri ei määrännyt minulle sairaslomaa koska en käynyt tuolla lääkärin tarkistuksessa. En saa mistään penniäkään ja laskut painaa päälle.

Valitan oloani koko ajan miehelleni. Hän on alkanut kyllästyä siihen. Ymmärrän sen kyllä, ei kukaan halua koko ajan olla ihmisen kanssa joka makaa päivät sängyssä eikä voi tehdä mitään, ja pelkää yksinoloa, valittaa.

Mitä minä enää teen?
Miten tämä kaikki vaan loppuu?