http://www.oireet.fi/laheisriippuvuus.html Luettuani tämän ja muutakin aiheeseen liittyväärupesi ajatukset rullaamaan..

Äitini kuoli ollessani 10v, vastuulleni jäi nuoremmat sisarukset ja kodin hoito. Silloin en kokenut asiaa mitenkään ikävästi, toki vihan tunteita oli paljon, vaikka äitini menehtyi sairauden vuoksi. Myöhemmin aikuisuuden kynnyksellä tuli jonkin näköinen taantuminen ja rupesin näyttämään patoutuneita tunteitani melko voimakkaasti: todella lapsellista käyttäytymistä, mikään asia kotona ei kiinnostanut ja halusin vain pois. Jo 13v päätin että haluan mahdollisimman äkkiä muuttaa pois kotoa. Isälläni on ollut myös varmaankin aina jonkin asteinen alkoholiongelma.

Minulla oli n.15v ensimmäinen oikea seurustelusuhde (1,5v oltiin yhdessä) annoin anteeksi muutamat pettämiset joista kuulin, suhde loppui kun sain selville että kumppanilla oli oikeasti toinen. Pitkään olin aavistellut ja tiennyt eron koittavan, mutta ei osannut irroittaa. Mielestäni olin yrittänyt kaikkeni ja vielä suhteen päättymisen jälkeen koitin pitää yhteyttä jos oltaisiin edes kavereita. Eihän se toiminut.

Tämän jälkeen pystyin pitämään taukoa miehistä. Vuoden-kolmen sisällä yksi seurustelusuhde mutta se kariutui kun koin miehen olevan liian kiltti..itse jätin. Myös muutama muu suhde, mutta ei seurustelua.

17v tuli mahdollisuus muuttaa pois, tosin tämä pakeneminen ei auttanutkaan tilannetta niinkuin olin kuvitellut. Olin tajunnut hankkia apua psykiatrilta olooni, joka oli jo äidin kuolemasta lähtöisin, ”pitkän” suhteen kariutuminen herätti minut vasta vuoden kuluttua erosta. Itsetuntoni oli aivan nollissa. Aloitin masennuslääkityksen ja muutaman kk kuluttua koin oloni parantuneen.

Tapasin pojan. Tiesin heti että ei ole unelmavävy. Hänellä oli enemmän kiinnostusta minua kohtaan kuin minulla häntä. Halusin kuitenkin antaa mahdollisuuden nuorelle alkoholistille, jolla yli puolet elämästä vietettynä laitoksissa, rikostaustaa unohtamatta. Perintörahat kuluivat puolen vuoden aikana mukavasti, itsetunto lyttääntyi nolliin, suhteessa myös lievää fyysistä väkivaltaa, henkistä unohtamatta. Hän oli myös useilla naisilla yötä, kertoi yleensä minulle että ovat kavereita. Tiedostin kyllä ettei se niin mene. Suhteet ystäviin ja perheeseen kariutuivat. Todella itsetuhoisia ajatuksia. Halusin kaikin tavoin auttaa vaikka tiedostin ettei se siitä mihinkään muutu. Puolen vuoden aikana asiat kärjistyivät mukavasti. Minä olin kuulemma valehtelija ja mies vielä manipuloi minua sillä että kaikki muut paitsi hän käyttävät minua hyväkseen. Jouduin myös osalliseksi rikollisuuteen yms.. Pelkäsin pettämistä jatkuvasti vaikken ollutkaan missään vaiheessa varma olenko edes rakastunut. Itse petin kerran, koskaan en olisi uskonut itsestäni. Toisaalta se lohdutti, että jollekkin muullekkin voisin kelvata..Olisi kyllä niin paljon kerrottavaa.. Yllättävää että suhde kariutui, kun minulta loppui rahat.vieläkin soittelee jos tarvitsee jotain.

Lähdin pois paikkakunnalta ja melko pian koin tilanteen helpottaneen. Tänään tajusin erosta olevan alle 2kk. Sen jälkeen olen saanut ”huomiota” kuudelta eri mieheltä. Rupesi ahdistamaan ja eksyin lukemaan läheisriippuvuudesta. Olen kokenut niin paljon huomiota etten olisi uskonut ikinä saavani, en ole osannut sanoa ei vaikka olisin halunnut, koen häpeää ja syyllisyyttä.

En ole osannut moneen vuoteen sanoa ei..kierrellyt asiota ja lopulta suostun.. Olen halunnut vain, että muilla on hyvä olla, halunnut auttaa, kuitenkin vain itseäni hajottanut.

Huhhuh, kun jo vain helpotti kirjoittaa näistä asioista, ihme ja kiitos jos joku jaksaa kokonaan lukea..