Läheisestä luopuminen

Läheisestä luopuminen

Käyttäjä Rauskunen aloittanut aikaan 16.07.2012 klo 19:10 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Rauskunen kirjoittanut 16.07.2012 klo 19:10

Ensinnäkin suhteeni vanhempiini ei ole koskaan ollut kehumisen arvoinen ja voin vannoa ettei kyseessä ole vain nuoruuden kapina mutta ei siinä mitään, ole jo sinut sen asian kanssa. Ongelma onkin koira.

Elämässäni on ollut paljon niin ylä- kuin alamäkiäkin ja pohjallakin on tullut käytyä liian monta kertaa – aina olen kuitenkin takaisin radalle päässyt ja siitä menee kiitos koiralleni. Viimeisen viiden vuoden ajan koirani on ollut minulle syy herätä aamulla, syy lähteä ulos ja ennen kaikkea syy tulla takaisin sinne minkä pitäisi olla koti. Moni varmaan pitää minua hulluna sillä kyseessähän on ’vain’ koira. Minulle tämä koira on kuitenkin perhe, paljon rakkaampi kuin biologinen sellaiseni, ja jopa estänyt minua tekemästä itsemurhaa.
öytäisin voimia jatkaa eteenpäin yksin?

Tosiaan, viimeisin aikomus oli reilu puoli vuotta sitten. En edes (ainakaan tietoisesti) kärsinyt tuolloin masentuneisuudesta/ahdistuneisuudesta enkä edes yksinäisyydestä: ajatus hukkumisesta vain vaikutti niin kiehtovalta. Ystäväni ja vanhempani varmasti järkyttyisivät mutta tiedän että he kyllä pääsisivät siitä yli joten miksi ei? En kuitenkaan pystynyt ravistamaan mielestäni kuvaa koirastani yksin oven takana odottamassa minua takaisin joten hukkuminen jäi kokematta – ja hyvä niin.

Nyt kuitenkin on tullut alkaa harkitsemaan sitä viimeistä matkaa eläinlääkärille. Koirani ei enää kävele kunnolla ja niin ikävää kun se onkin, en usko että se pääsee enää talven yli omin jaloin. Epilepsia kuulemma on aiheuttanut iän myötä aivovaurioitoita. Varsinaisesti sillä ei näytä kipuja olevan mutta sen katseleminen sattuu minuun joka päivä vain enemmän. En jaksa enää uskoa että kaikki tulee olemaan hyvin enkä halua nähdä sitä päivää kun tuolta pettää jalat lopullisesti alta sillä olen jo liian monta kertaa joutunut sydän syrjällään katsomaan vierestä meneekö epilepsiakohtaus ohi vai kuoleeko se siihen. Rationaalisesti ajattellen olisi järkevintä päästää irti kesän lopulla jolloin koirani (eikä minun) ei tarvitsisi taas stressata koululle muutosta.

Tiesinhän minä että tämä hetki tulee väistämättä mutten uskonut sen tulevan näin nopeasti. Toivon että olisin tähän mennessä onnistunut löytämään jonkun luotettavan ihmisen joka voisi auttaa minut tästä yli tai päässyt edes eroon sairaalakammostani. No, niin ei käynyt. Olen yrittänyt hakea edes pientä lohtua äidiltäni mutta kuten sanoin heti alussa: suhteemme ei ole kehumisen arvoinen. Oi kuinka kadehdin niitä joilla on perhe joka oikeasti välittää..

En kestä syvää hiljaisuutta ilman tassujen rapinaa tai sitä rauhtoittavaa kuorsausta pyödän alta joka kertoo etten ole yksin – se tuli todistettua keväällä kun koirani oli hoidossa kolmen päivän ajan. Tuon kolmen päivän aikana en saanut nukuttua silmäystäkään, ruoka ei maistunut eikä huvittanut olla tekemisissä kenenkään kanssa. Entä jos hukkuminen alkaa taas yhtäkkiä houkuttaa eikä minulla ole enää mitään syytä kääntyä takaisin? Tunnen olevani niin yksin ja hukassa.. 😭

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 18.07.2012 klo 09:59

Meitä on täällä monia jotka ymmärrämme miltä tuntuu luopua rakkaasta koirasta. Minäkin sellaisesta luovuin joitakin vuosia sitten. Sain koiran isän kuoleman jälkeen ja sen kaa koin äidin ja isovanhempinen kuolematkin. Sitten se putosi kalliolta ja olisi tarvinnut isoja leikkauksia eikä silti olisi ollut varmuutta sen paranemisesta. Niinpä päätin sen lopettaa, koiran silmistä näin että tein oikean päätöksen.
Vähän ajan kuluttua otin uuden koiran.

Sinun on vaan tehtävä raskas päätös, puhu toki ensin eläinlääkärille ja kysy häneltä mikä olisi oikea päätös. Epilepsian kaa koira kyllä voi elää mutta jos on paljon muita vaivoja niin sitten pitää jo harkita.
Voimia tehdä päätöksiä ja kirjoittele lisää, kyllä me ymmärretään.

Käyttäjä troubles kirjoittanut 18.07.2012 klo 18:34

Voi Rauskunen, kävin lukemaan kirjoittamaasi ja teksti olisi voinut olla minulta.
Olen jo 40 rajapyykin ohittanut nainen, joka aikanaan koki lapsuudenkodissaan yhtä jos toista ikävää. Opin hyvin varhaisella iällä, että ihmisiin ei ole luottaminen, he sanovat yhtä ja tekevät toista. Mutta minulla oli jo tuolloin kaksi luottokaveria; koirat. Ne ovat olleet paikalla, kun olen ollut surullinen, iloinen ja toimineet myös mielenterveyshoitajinani.
Kun muutin omilleni, ensimmäinen oma koirani, ihana kultainen noutaja-tyttö, tuli elämääni. Seuraavaksi kultsikkani sai kaverikseen ihanan höpsön tolleritytön ja aikanaan karvakorviin liittyi vielä weimarinseisoja.
Aika kului aivan liian nopeasti ja eteen tuli tilanne, jossa minun oli tehtävä raskas päätös kultsikkani tuskien päättämisestä kuin myös kahden muun kohdalla. Päätöksen tekeminen oli vaikeaa, mutta en epäröinyt kun näin, kuinka koirallani oli vaikea olla. Kaikki "karvaiset lapseni" ovat nukahtaneet syliini rauhallisesti. He olivat antaneet minulle niin paljon rakkautta ja iloa, että minun tehtäväni oli huolehtia siitä, että kun luopumisen aika koitti, en pidätellyt heitä, vaan saatoin toiseen maailmaan lempeästi, ilman pitkäaikaista kitumista.
Itselläni ei tällä hetkellä ole omaa koiraa, mutta tiedän sen, että heti kun olosuhteet antavat myöten, mikään ei pidättele minua, vaan uusi perheenjäsen saapuu. Luopuminen tekee kipeää, hyvin kipeää, mutta olet sen velkaa koirallesi. Sanoit pelkääväsi, että itsetuhoajatukset voivat saada vallan, kun sinulla ei ole koiraa. Pystytkö ajattelemaan asiaa sellaisesta vinkkelistä, että kun koirasi on tehnyt osansa hyvinvointisi eteen, olet sille sen velkaa, että huolehdit itsestäsi ja sitten kun aika on kypsä, voit antaa kodin uudelle löyhöttäjälle, joka vartoo sinua kietoakseen sinut tassunsa ympärille. Oli kiva huomata, että on muitakin yhtä koirarakkaita ihmisiä kuin minä. Jaksamisia sinulle Rauskunen .

Käyttäjä pesco kirjoittanut 24.07.2012 klo 21:05

Minuu alkoi itkettää tätä lukiessa. Tuntuu aivan kamalalta että joltain menee se "ainoa syy" elää pois. Pelottaa kamalasti että teet jotain itsellesi, vaikken tunne sinua, niin tuntuu mielettömän pahalta. Uuden pennun hankkiminen tuskin olisi sama asia kuin aina vierellä ollut koira. :< Haleja!